Suomalaisen kirjallisuuden lukemisen alkuvaiheessa ensimmäisten joukosta luin Leena Lehtolaisen dekkarin ”luminainen”. Enne sitä olin lukenut muutama muuta kirjaa, mutta ”Luminainen” jäi parhaiten mieleen. Oikeastaan siitä sain niin hyvän fiiliksen suomen kielestä, että se sai minut päättämään tehdä lukemisesta harrastukseni heti valmistumisen jälkeen.
Kaunokirjallisuuden lukeminen ja ylipäätään lukeminen ei ole ollut vieras juttu minulle. Kotimaassani olin aloittanut lasten kirjoista jo teini ikäisenä, mutta siellä ei ollut helppoa lukea.
Lukemista ei juuri kukaan harrastanut, joten esikuva ei ollut olemassa matkittavaksi.
Kokemuksesta olin huomannut, että dekkari on hyvä syötti houkutella aikuista lukemaan. Aikuisena kotimaassani dekkarien kautta jäälleen palasin lukemisen seuraan jokusen tauvon jälkeen, joka oli tullut teini-ikäisestä. Dekkarissa on lähes koko ajan jännitys päällä. Aika pian huomasin, että dekkarit eivät tyydyttää lukemisen janoa, siksi piti siirtyä kaunokirjallisuuteen.
Suuren kiitoksen olen velka Lehtolaiselle, koska hänen kielensä herätti minussa kiinnostusta ruveta lukemaan suomenkielisiä kirjoja. Samoina aikoina (2015, 2016) olin kyllä lukenut pari muuta kirjaa, mutta Luminainen oli erilainen. Ensinnäkin tapahtuma paikat Espoon alueet olivat minulle tuttuja, lisäksi kirjassa ei ollut käytetty kiemurtelevaa kieltä. Olin mukana täysillä tarinassa. Kuntosalissa tai Prismassa kun kävin saatoin nähdä kertomuksen hahmot, ja kun kävin työkeikalla Espoon poliisi talossa, minusta tuntui, että tunnen siellä työhuoneet, ja jokainen siviili asussa käytävällä vastaan tulleista poliiseista saattoi olla mukana kirjassa kerrotussa jutussa. Minulla oli vielä kirja mukana ja sitä puhuin poliisien kanssa, kun aika riitti.
Luminainen oli hyvä kirja ja sen jälkeen olen lukenut vain yksi dekkaria.
