Kaksi kirjaa, kaksi tarina, kahdesta sielusta, samasta maasta.
Siamäk Naghian on mies, joka suomalaisille on yhtä tuntematon kuin johtamansa teknologiayritys kotimaassaan, Suomessa. Mies suurella ajatuksella, paljon suuremmalla kuin johtamansa yritys, joka on ylittänyt maan rajoja, lähes perustamisen alkuaskeleista lähtien.
Kirja Tuulen kieltä etsimässä, kertoo yhden miehen ja osittain myös hänen perheensä tarinan. Naghian on kotoisin Iranista, maasta, joka sai nykyisen nimensä vuonna 1935. Joidenkin elämän jaksojen jälkeen hän muuttaa opiskelemaan Turkkiin ja sieltä jatko-opiskelun merkeissä elämän tie päätyy Suomeen. Opiskelu ja sen ohella elämän muut elementit, kuten suomalaisten naisten kanssa seurustelu, harrastukset ja tietysti sivutyö, joka on tulkkaus- ja käännöstyö, kuljettavat miestä eteenpäin. Runot ovat läsnä kirjassa aina tilanteen mukaan. Kirjan tekstistä saa myös käsityksen, että kovan paikan tullen runouden ja myöhemmin myös musiikin sylit aina avoinna. Niihin hän tyhjentää yksinäisyyden tunteet ja seuraavana päivänä työpaikalla esiintyy yhtä vakuuttavasti kuin edellisen maanantain kokouksessa.
Kirjan lukemista voin suositella kaikille suomalaisille, ja itse asiassa se on nimenomaan räätälöity valtaväestölle. Ei pelkästään sen takia, että se on kirjoitettu suomeksi, vaan myös kerrontatyyli, pituus ja leveys ovat suomalaiseen makuun sopivia. Päähenkilö on erittäin sopeutuvainen, mikä aivan varmasti on suomalaisille mieleen. Tekstin sävy on lempeä kuin perunamuusi laktoosittomalla maidolla.
Äärimmäisissä tapauksissa, kuten naisen ehdottaessa lapsen hankkimista tai yksinäisen suomalaisen miehen kommentoidessa vammaista lasta, maku voi olla kuin marjakiisseli sitä ensi kertaa maistaneen ulkomaalaisen suussa. Eri marjojen sekoitus suussa tuntuu osin sopimattomalta, jopa vastenmieliseltä. Maistellessaan miettii miten ilmaista mielipide jälkiruosta, jolloin naurattaa, koska sekunnin murto-osassa suun ympäri piirtynyt neutraali ilme ei ainakaan ole loukannut suomalaista emäntää. Kirjan kieli on äärimäisen sujuvaa ja ymmärrettävää kaiken tasoisille lukijoille. Alkusivuilta alkaen lukeminen sujui mutkitta, ja ennen puoliväliä olen monta kertaa katsonut kirjan lopusta suomalaisen kirjailijan esittelyä, ihaillen hänen taitoaan ilmaista niinkin vaikeita asioita.
Luettuani kirjan loppuun Naghianin syvä ihastus taiteeseen ei enää herätä ihmetystä. Lukija ei voi epäillä miehen kykyjä ja hänen merkitystään alan menestykselle. Yksi asia herättää ajatuksia: onko hän ollut kuitenkaan oikealla alalla. Mitä jos hän olisi ruvennut muusikoksi ja runoilijaksi? Kuitenkin tässäkin mielen sopukassa herää epäilys hänen onnistumisestaan. Mies on yrittänyt puhua koko elämästään suuntamatta ainuttakaan kertaa kovasanaista kritiikkiä ketään kohtaan. Synnynnäisesti isänmaallinen mies ei ole pahemmin osoittanut vastustusta vallankumouksen saavutuksien ryöstäjiä kohtaan. Ryöstäjillä tarkoitan shiiaislamilaista papistoa, joka päivänvalossa taianomaisella taidollaan kaappasi kaiken kunnian ja vallan itselleen. Nyt yli neljän vuosikymmenen ajan he ovat hallinneet tyrannimaisesti kansoja maassa, josta yksinomaan nationalistiset persiankieliset kerran päättivät käyttää nimeä Iran. Kirjassa kerrottu tarina vallankumouksesta kiteytyy muutamaan kappaleeseen, joissa Naghian kertoo, ettei vallankumouksen lopputulos ollut sitä mitä oli toivottu. Ihmisiä alkoi kadota jopa naapurikujilta ja -taloista. Mies kokee olevansa eksyksissä, kunnes päättää mennä armeijaan ja sen jälkeen hankkia rakennusalalla rahaa.
Todennäköisesti jälkimäinen kirjoittaa äitinsä tarinan romaanin muodossa: kärsimyksiä kerroksittain, epätoivoa, raskaiden pilvien määrää ja kaiken tämän päättää parantumaton tauti, syöpä.
Ensimmäinen kirjoittaa tarkasta muistista oman elämän kokemuksella, mutta erittäin korkeatasoisella tiedolla. Elämän peli on pelattu ja osin velvollisuudesta hän antaa kohteliaan palautteen ennen kaikkea suo-malaisille. Hän on korkeasti koulutettu, tekniikan tohtori ja elämänsä aikana ylittänyt valtavia sakeita jokivirtoja, ja uskokaa tai älkää, hän on selvinnyt, eikä vain onnen kaupalla, kuten hän antaa osin sellaisen käsityksen.
Tuulen kieltä etsimässä kirjan päähenkilö tuntee selviytymisen tavat, toisaalta Olimme kerran tarinan sankari on kuin syntynyt häviämään, julman hallitusjärjestelmän ja perhevälivallan uhri.
Kirjassa Tuulen kieltä etsimässä on persian kielestä käännettyjä runoja. Kirjan lopussa toiseksi viimeinen runo ”usko” on persiankielisen runoilijan Siavash Kasraee:lta. Kyseinen runo on maanpaossa Itävallassa olleen runoilijan viimeiseksi jäänyt, vain lyhyen ajan ennen kuolemaansa kirjoittama. Suomen kielelle käännetystä runosta on kirjassa vain loppuosa. Runon alkuosa herätti kiinnostukseni ja käänsin sen tähän itse.
Sydämeni ei usko omaa kuolemaansa,
Ei, ei, minä en usko tätä varmuutta,
Niin kauan kuin elämän hengitykset ovat seurassani,
Hetkeäkään minä en vietä aikaani kuoleman kuvitelmassa,
Kuinka on mahdollista, että kukka muuttuu tomuksi
Mutta, kuinka on mahdollista, niin monta unelmien tuoretta versoa,
Kukkia, joiden nuput eivät ole avautuneet
Jotka eivät viettäneet kertaakaan kevään pitoseurassa,
Sielussani ne kaikki kuivuvat ja tomuksi ne muuttuvat?
Ties kuinka paljon lupauksia vielä on minussa,
Ja millaiset hyvästit,
Minussa ties kuinka monia lukemattomia rukoukseen kohti taivasta kohotettuja käsiä
...
...
