Tuulen kieltä etsimässä ja Olimme kerran

Kaksi kirjaa, kaksi tarina, kahdesta sielusta, samasta maasta.

 

 

Siamäk Naghian  on mies, joka suomalaisille on yhtä tuntematon kuin johtamansa teknologiayritys kotimaassaan, Suomessa.  Mies suurella ajatuksella, paljon suuremmalla kuin johtamansa yritys, joka on ylittänyt maan rajoja, lähes perustamisen alkuaskeleista lähtien.

Kirja Tuulen kieltä etsimässä, kertoo yhden miehen ja osittain myös hänen perheensä tarinan. Naghian on kotoisin Iranista, maasta, joka sai nykyisen nimensä vuonna 1935. Joidenkin elämän jaksojen jälkeen hän muuttaa opiskelemaan Turkkiin ja sieltä jatko-opiskelun merkeissä elämän tie päätyy Suomeen. Opiskelu ja sen ohella elämän muut elementit, kuten suomalaisten naisten kanssa seurustelu, harrastukset ja tietysti sivutyö, joka on tulkkaus- ja käännöstyö, kuljettavat miestä eteenpäin. Runot ovat läsnä kirjassa aina tilanteen mukaan. Kirjan tekstistä saa myös käsityksen, että kovan paikan tullen runouden ja myöhemmin myös musiikin sylit aina avoinna. Niihin hän tyhjentää yksinäisyyden tunteet ja seuraavana päivänä työpaikalla esiintyy yhtä vakuuttavasti kuin edellisen maanantain kokouksessa.

Kirjan lukemista voin suositella kaikille suomalaisille, ja itse asiassa se on nimenomaan räätälöity valtaväestölle. Ei pelkästään sen takia, että se on kirjoitettu suomeksi, vaan myös kerrontatyyli, pituus ja leveys ovat suomalaiseen makuun sopivia. Päähenkilö on erittäin sopeutuvainen, mikä aivan varmasti on suomalaisille mieleen. Tekstin sävy on lempeä kuin perunamuusi laktoosittomalla maidolla.

 Äärimmäisissä tapauksissa, kuten naisen ehdottaessa lapsen hankkimista tai yksinäisen suomalaisen miehen kommentoidessa vammaista lasta, maku voi olla kuin marjakiisseli sitä ensi kertaa maistaneen ulkomaalaisen suussa. Eri marjojen sekoitus suussa tuntuu osin sopimattomalta, jopa vastenmieliseltä. Maistellessaan miettii miten ilmaista mielipide jälkiruosta, jolloin naurattaa, koska sekunnin murto-osassa suun ympäri piirtynyt neutraali ilme ei ainakaan ole loukannut suomalaista emäntää. Kirjan kieli on äärimäisen sujuvaa ja ymmärrettävää kaiken tasoisille lukijoille. Alkusivuilta alkaen lukeminen sujui mutkitta, ja ennen puoliväliä olen monta kertaa katsonut kirjan lopusta suomalaisen kirjailijan esittelyä, ihaillen hänen taitoaan ilmaista niinkin vaikeita asioita.

Luettuani kirjan loppuun Naghianin syvä ihastus taiteeseen ei enää herätä ihmetystä. Lukija ei voi epäillä miehen kykyjä ja hänen merkitystään alan menestykselle. Yksi asia herättää ajatuksia: onko hän ollut kuitenkaan oikealla alalla. Mitä jos hän olisi ruvennut muusikoksi ja runoilijaksi? Kuitenkin tässäkin mielen sopukassa herää epäilys hänen onnistumisestaan. Mies on yrittänyt puhua koko elämästään suuntamatta ainuttakaan kertaa kovasanaista kritiikkiä ketään kohtaan. Synnynnäisesti isänmaallinen mies ei ole pahemmin osoittanut vastustusta vallankumouksen saavutuksien ryöstäjiä kohtaan. Ryöstäjillä tarkoitan shiiaislamilaista papistoa, joka päivänvalossa taianomaisella taidollaan kaappasi kaiken kunnian ja vallan itselleen. Nyt yli neljän vuosikymmenen ajan he ovat hallinneet tyrannimaisesti kansoja maassa, josta yksinomaan nationalistiset persiankieliset kerran päättivät käyttää nimeä Iran. Kirjassa kerrottu tarina vallankumouksesta kiteytyy muutamaan kappaleeseen, joissa Naghian kertoo, ettei vallankumouksen lopputulos ollut sitä mitä oli toivottu. Ihmisiä alkoi kadota jopa naapurikujilta ja -taloista. Mies kokee olevansa eksyksissä, kunnes päättää mennä armeijaan ja sen jälkeen hankkia rakennusalalla rahaa.

Kurdilukijalle herää kysymys, oliko entisen hallituksen, Shaahin järjestelmän vastustaminen kuitenkaan mistään kotoisin. Kurdit, kuin myös monet muut iranilaiset janosivat vallankumouksen muutoksia, ja se into vei heidät aina hautaan saakka. Mikä sattuma, että juuri ennen tätä kirjaa luin toisen iranilaisen kirjoittaman kirjan, Hashemzadeh Bonden Olimme kerran. Tämä toinen kirjailija ei ole mies, ei varakkaasta perheestä, eikä mihinkään hintaan suostu kompromisseihin. Nainen on seitsenpäisestä perheestä, jossa kaikki ovat naisia ja vielä vasemmistolaisia ajattelumaailmaltaan. Hänen kirjansa on aivan eri maailmasta. Ei perunamuusia, eikä marjakiisseliä - se on salmiakkiakin pahempaa. Se on kuin teurastetun eläimen silmät ruoan päällä suomalaisille.

Todennäköisesti jälkimäinen kirjoittaa äitinsä tarinan romaanin muodossa: kärsimyksiä kerroksittain, epätoivoa, raskaiden pilvien määrää ja kaiken tämän päättää parantumaton tauti, syöpä.
Ensimmäinen kirjoittaa tarkasta muistista oman elämän kokemuksella, mutta erittäin korkeatasoisella tiedolla. Elämän peli on pelattu ja osin velvollisuudesta hän antaa kohteliaan palautteen ennen kaikkea suo-malaisille. Hän on korkeasti koulutettu, tekniikan tohtori ja elämänsä aikana ylittänyt valtavia sakeita jokivirtoja, ja uskokaa tai älkää, hän on selvinnyt, eikä vain onnen kaupalla, kuten hän antaa osin sellaisen käsityksen.

Tuulen kieltä etsimässä kirjan päähenkilö tuntee selviytymisen tavat, toisaalta Olimme kerran tarinan sankari on kuin syntynyt häviämään, julman hallitusjärjestelmän ja perhevälivallan uhri.
Kirjassa Tuulen kieltä etsimässä on persian kielestä käännettyjä runoja. Kirjan lopussa toiseksi viimeinen runo ”usko” on persiankielisen runoilijan Siavash Kasraee:lta. Kyseinen runo on maanpaossa Itävallassa olleen runoilijan viimeiseksi jäänyt, vain lyhyen ajan ennen kuolemaansa kirjoittama. Suomen kielelle käännetystä runosta on kirjassa vain loppuosa. Runon alkuosa herätti kiinnostukseni ja käänsin sen tähän itse.

***

Sydämeni ei usko omaa kuolemaansa,
Ei, ei, minä en usko tätä varmuutta,
Niin kauan kuin elämän hengitykset ovat seurassani,
Hetkeäkään minä en vietä aikaani kuoleman kuvitelmassa,
Kuinka on mahdollista, että kukka muuttuu tomuksi
Mutta, kuinka on mahdollista, niin monta unelmien tuoretta versoa,
Kukkia, joiden nuput eivät ole avautuneet
Jotka eivät viettäneet kertaakaan kevään pitoseurassa,
Sielussani ne kaikki kuivuvat ja tomuksi ne muuttuvat?
Ties kuinka paljon lupauksia vielä on minussa,
Ja millaiset hyvästit,
Minussa ties kuinka monia lukemattomia rukoukseen kohti taivasta kohotettuja käsiä
...
...

Lukusaldo vuodelta 2021

 

 Lukusaldo vuodelta 2021

 

Vuosi on vaihtunut, ja harmittaa kun ei saanut lukea tarpeeksi paljon. Yksi lisää erikoinen vuosi on takanapäin. Valitettavan liiankin hiljaisena, rajoitetusti ihmiskontakteista. Käsitys, että suomalainen luonne on erakko, välttämättä ei olekaan osunut kovin harhaan. Joten ei kovin kummallista ole, jos ei pääse tapaaminen ihmisiä. Tila jää lukemiselle, asia näin voi kääntää positiivisen suuntaan.

Vaikka lukusaldo ei tyydyttää laisinkaan, mutta asia ollut jokapäiväisessä ohjelmassa. Mennyttä aika on peruuttamaton, kuten ei kansan luonnettakaan voi muuttaa miksikään. Mutta tulevan oman elämän rytminä voi yritä muuttaa. Tuleva vuosi on alkanut ja siihen voi panostaa ja pitää ajanhallinta käsiin. Lukea, tutkia ja ennen kaikkia kirjoittaa.

Vuoden 2021 lukusaldoon mahtui seitsemän romaania, yhteen 2785 sivua. Lisäksi kirjallisuus aikakausilehteä ja kännykän ruudusta lukea englanniksi tieteellisiä artikkeleita. Kirjat kaikki suomen kielellä. Edellisvuoden verrattuna lukulistassa enemmän suomalaisia kirjailijoita. Kolme seitsemästä suomalaisia ja loput japanilainen, portugalilainen, turkkilainen ja brittiläinen.

Mottoni on: lukea vain suomenkielisellä. Lukutaito on parantunut, vaikka tahti on edelleen hidas, kenties osin kuuluu minun tyylini, kuten suomalaisille ominainen jurous. Olen jatkanut kirjoittamaan uusia sanoja sanastolistaan ja siihen en voikaan kyllästyä niin kauna kuin luen suomen kielellä. Se on yksi tehokas tapa päästä jäljille suomalaisten ajatusmaailmaan.
Oli mielessä lukea vielä yksi ei kovin isoa kooltaan amerikkalaista romaania, mutta se ei toteutunut.

Iskulause alkavalla vuodelle: edellistä vuotta ahkerammin lukeminen, enemmän ja paljon enemmän kirjoittaminen.

Vihan hedelmät (The Grapes of Wrath)

 

 

 

Teos: Vihan hedelmät (The Grapes of Wrath)

Tekijä: John Steinbeck, 1939
Suomentaja: Alex Matson 1944, Tammi
Luettavaa: 442

Vihan hedelmät: nimi, joka herättää paljon ajatuksia.

Lukemani teos on kahdessa osassa. Lukeminen sujui oman tavallista tahtini hitaammin. Vahattava tekstityyli ja vaikean tasoinen suomen kieli. Hidas lukutahti ei häiritse, koska kyseessä on historiallinen romaani ja laadukkaan tasoinen suomennos.

Reilut kaksi vuosikymmentä vuotta sitten Kurdistanissa tietysti tämä teos oli hittikirjojen listalla. Syitä siihen riitti. Rojhelat Kurdistanissa jo Shahin vallan aikana Iranissa osaa korkeasti koulutettuja henkilöitä, jotka seisoivat yhteiskunnan alempi luokan oikeuksien puolesta, suosi tämän kaltaisia kirjoja. Enemmistö kansan silmissä Amerikka edusti uhkana kulttuurille ja perinnölle.

Amerikan järjestelmän vastapainoksi kommunistinen Neuvostoliitto maan pohjoisessa oli levittänyt viekkaasti verkkonsa niin siellä kuin muualla maailmassa. Suuri osa kansalaisista olivat luku- ja kirjoitustaidottomia. Kansan syväksi pettymykseksi, vain harva korkeasti koulutetuista pohjista ja tytöistä säästyivät kommunistien ansasta. Hallitsijan epäluottamuksen ja harhailevien kirjanoppineiden välimaastossa islamilainen papisto viekkaasti paimensi kansaa, käyttäen heidän vilpitöntä luottamusta korkeaa tahoa kohtaan: yläkertaan. Papisto varoitti pohjoista voimaa jumalattomuudesta ja hirmurahanahnetta länttä moraalittomuudesta. Kansan omat pojat ja tytöt taas yrittivät auttaa kansa erottamaan oikean kättä vasemmasta. Omassa vuorossaan he yrittivät teroittaa kansan mieltä kertomalla heille Imperialismista ja eroon feodalismista.

Sitä ajalta Vihan hedelmät teosten kaltaiset saivat jalan sijan kirjan ystävien keskuudessa.

Kirja alkaa hyvin yksityisen karu ja kuivaa maata kuvailemassa. Ja kirja kauttaaltaan on täynnä yksityisesti kuvailevia tilanteita, hyvien kirjojen tapaan. Paradoksaalisia kohtauksia heti tulee esiin kirjan alussa. Tuomionsa kärsinyt perheen vanhin poika on matkalla kotiin ja näin olleen voi olettaa, että uusi aikakausi koittaa, kun vihoin perhe on koossa. Kuitenkaan hänen saapumisensa myötä perhe on valmistauttumassa hyvästelemään taloa ja asuinpaikkaa ja maatilat lopullisesti. Kaikkien muiden tavoin matka kohti parempaan elämään. Kotipaikasta Oklahomasta kohti Kaliforniaan. Kyseessä on kuitenkin eloon säilymisestä.

Matkana aikana molempien kirjojen tekstin läpi, eri etapeissa jää pois joku jäsen perheestä, yksi pala kokonaisuudesta irtoa. Kuitenkin perheen tarkoitus on pysyä koossa ja jopa sitä tarkoitusta tavoitelleessa ajoittain he luopuvat jopa yksittäisten rituaalien noutamisesta: miten kuuluu haudata vainajaa, perheen jäsen. Surulliset tapahtumat seuraavat kirjan henkilöitä aina viimeistä sivua saakka, viimeistä virkettä ja lausetta myöten.

Omasta niukkuudesta, perhe jakaa aineellista muiden kanssa ja omasta sydänsuruja huolimatta, he antavat iloa kaltaisilleen.

Teoksen toiseksi viimeinen virke. Ventovieras vanhuus on melkein viimeisellä hengen vedolla. Ja nyt äiti käskee keskenmenoa kokenutta tytärtään auttamaan vanhusta. Tyttären pitää imettää vanhusta, koska maitoa muuten mistään muualta ei saa.

”Ruthie avasi suunsa puhuakseen. «Vaiti», äiti sanoi. «Suu kiinni ja ala laputtaa.» Hän paimensi perheen edellään ovesta ulos, veti pojan mukanaan ulos ja sulki narisevan oven.”

Minulle tuli mieleen oman äitini rooli perheessä. Nainen syntynyt johtamaan perhettä kriisistä toiseen, säilyttäen miehellä kuuluva isänarvoa, puhumatta sanakaan, joka voisi miestä loukata. Ja mies tukee naisensa aikeita pitää perhettä kasassa.

Lämpimästi suosittelen lukemaan.

Memedin kosto (İnce Memed III)

 Teos: Memedin kosto (İnce Memed III)
Tekijä: Yaşar Kemal, 1968
Suomentaja: Eeva Siikarla, 1973
Luettavaa: 442

 

 

Memedin kosto on Yashar Kemalin kolmas osa tarunhohtoinen, lainsuojaton kurdi Ince Memedista. Kestää kolmevuosikymmentä kirjojen kirjoittamiselle ja herää kysymys mitä saa Yashar Kemalin yhä palamaan tarinan ääreen? Eikö osannut kirjoittaa muusta?

On vielä neljäs kirjaa, joka ei ole suomennettu. Kurdinkielinen versio on käännös ruotsista. Kirjoissaan Yashar näyttää ulottuvuuksia vuosisatojen ajan jakautuneesta Turkin yhteiskunnasta. Aiemmin historiassa Turkki yritti ratkaista maassa hallitsevan eripuraisuudet. Armenialaisten kansanmurha ja karkotus oli häpeällinen hanke. Tilanne kun vaan paheni entisestään.

Kurdien tapauksessa samanlainen rotupuhdistus käytännössä ei olisi ollut mahdollista. Merkittävä maan osa-alue kuuluu alusta alkaen kurdeille. Niin vahvaa juurta ei voitu helposti yhdessä hankkeessa katkaista lopullisesti. Kyseessä on yhteiskunnallisesti luokkien välinen ristiriita, johon mahtuu myös paljon turkinkielistä väestöä. Orhan Pamukin kirjoissa, esimerkiksi Lumi tai Elif Shafakin Eevan kolme tytärtä, kirjoissa aivan yksityiskohtaisesti käy ilmi, että kuluneet vuosikymmenet ovat vaan laajentaneet tämän yhteiskunnallisen luokkien välisen kuilun.

Oman aikansa parhaista Yashar Kemal valitsee İnce Memedin paljastaakseen ongelmatekijät juuritasolla. Siitä on ollut apua sorretulle kansaluokalle, että heidän tuskistaan ja on kirjoitettu ja ympäri maailmalla heidän ahdingonsa on kuultu. Lisäksi tutkijoille ja politiikoille nämä kirjat tarjoavat runsaasti eväitä pohdittavaksi ja punnittavaksi.

YouTubeista löysin videon, Yashar Kemalin haastattelusta. Başûrê Kurdistanê:sta (Irakin Kurdistan) kaksi kurditoimittaja käyvät hänen luonaan Istanbulissa ja tämän kotona suorittavat haastatteluja. Siinä hän kertoo, että toistakymmentä vuotta teki töitä noilla alueilla, johon sijoitti myöhemmin Memedin tarinoitaan. Joten tuntee seutua todella hyvin.

Onko niin että itse kurdit ovat valinneet aseen ja kohtalokseen taistelun? Tässä osassa tähän kysymykseen myös saa vastauksen. Jos Memed itse oikeasti saisi päättää, varmasti haluaisi vain elää rauhassa kauniin naisensa Seyraninsa kanssa. Memedin ajasta tähän päivään kurdi miesten ja naisten lainsuojamattomana, tilanne ei ole kovin paljon muuttunut. Silloin Memed taisteli lain suojassa olevia rosvoja vastaan, eli pieniä ja suuria herroja, ja he nimittivät Memedia teiden rosvoksi. Tänä aikana kurditaistelijat yrittävät taataa perusihmisoikeuksia kurdeille ja taistelevat terroristeja vastaan. He tekivät suurenmoisella tavalla oman henkensä uhraamalla ja kukistivat kansainvälisesti järjestäytyneen islamilaisen terroristijärjestöä ISIS. Ja Turkin hallitus, joka on antanut eniten tukensa ISIS järjestölle, nimittää kurdeja terroristeiksi.

Siksi suosittelen suomalaiselle lukemaan näitä kirjojia. Koska se antaa selkeän kuvan, miksi myös tänä päivänä kurdit ja muut aktiivistit ovat ahtaalla.

Ohdakkeet palavat

 Teos: Ohdakkeet palavat (İnce Memed II)
Tekijä: Yaşar Kemal, 1968
Suomentaja: Eeva Siikarla, 1973
Luettavaa: 442

Memed on palannut. Pelko ja rohkeus ovat palanneet. Niin kauan kuin oikeus ei ole toteutunut. Niin kauna kuin toisten kunnioittamisella sija ei ole yhteisössä, niin pelko elää. Se ei ole hävinnyt minnekään, se on vaan siirtynyt paikasta toiseen tai silloin kun sitä tunnetaan heikommillaan, se on siirtymävaiheessa, matkalla vieläkin voiton juoksuhaudasta häviön luolaan. Menee aikaa ennen kuin se on saavuttanut täysikasvuaan. Se ei häviä kokonaan milloinkaan, tarpeen vaatiessa se herää.

Niin kauan kuin esi-isien maihin ei ole oikeutta mennä, kansa tarvitsee sanakaria. Niin kauan kuin ei ole saavutettu itsemääräämisoikeus, sanakaria taritaan. Tässä kuka muu kuin Memed voi ottaa tämän suuren vastuun hartioilleen. Ohdakkeet palavat ja se raivaa tieltään kyläläisille viljellä maata. Kerätä satoa omaan varastohuoneisiin, eikä jako mene niin, että vaiva on heidän ja sato menee agoille (kylän herroille). Mutta tämäkään ei kestä kovin pitkään kuin hävitetyn Abdi agan tilalle nouseekin toinen aga ja tilanne on vielä entistäkin pahempi. Mutta tätäkin voi hävittää, jotta sanakarin mielen rauhan vie ajatus: kuinka kauan tämä voi jatkua? Abdi aga menee ja toinen aga nousee hänen paikalleen ja jatkaa entistäkin rajuimin kyläläisten sortamista.

Kaikki myös tarvitse rakkautta, niin jopa Memed (kunpa meidän aikalaisemmekin tämän tajuaisivat). Kun kaunis, aito rakkaus herää, se vie järjen päästä.

”Seyran ei voinut irrottaa kasteensa Memedistä. Hellät, lämpimät tunteet heräsivät hänen sisimmässään, tunteet jotka hän oli kokonaan unohtanut. Kun hän katsoi Memedin kasoja, kaukainen, unohtunut lämpö tulvahti hänen ylitseen. Seyran painoi katseensa maahan, ja huomasi taas yhtäkkiä, että se oli kohonnut Memedin kasvoihin.”

Agojen rinnalle nousee myös muita uusia julmia rikkaita maan ryöväriä. Entiseltä soturilta on tullut pahempi hirmuinen tyyppi, joka kohtelee kyläläisiä pahemmin kuin aga. Sen myötä tarinassa herää toivoo, että Memedin kaveriksi myös tulee kokenut taistelija. Mutta jo ennen kuin edes ehtii tapahtua mitään todellista taistelua, toivo haihtuu kuin usvaa.

"… Idis bei odotti yhä. Lopulta hän ei kestänyt enää:
-- Arif Saim bei, Arif Saim hei …
Hän ei lopettanut lausettaan; takaa tullut luoti lävisti hänen niskansa ja tuli ulos kaulasta. Hitaasti Idris bei liukui hevosen selästä maahan, hengettömänä. Hänen kalpakinsa putosi vähän matkan päähän hänen päästään ja hänen kullanväriset hiuksensa pääsivät valloilleen pölyiseen maahan. Hänen verensä levisi laajenevaksi lammikoksi hartioitten luo, kunnes se ulottui hiuksiin ja tahri ne."

Rampa Ali toi uutisen Idris bein kuolemasta Memedille. Memedin suru oli suuri, mutta yhtä suuri oli hänen ilonsa Ramman Alin tulosta.”

Tämä varmasti minulla jää mieleen niin kauna kuin muisti jaksaa. Todella surullinen näyttämö, järkyttävä tilanne. Yksi parhaista ajan hahmoista noin vaan kuihtui, koska hän oli oikeamielinen ja reilu ihminen.

Tämän kirjan myös innolla ja janoisena luin alusta loppuun. Uskomattoman hieno käännös.

Haukkani Memed (İnce Memed)

 

 Teos: Haukkani Memed (İnce Memed)
Tekijä: Yaşar Kemal, 1958
Suomentaja: Eeva Siikarla, 1974
Luettavaa: 280

 Yksi kaikkien puolesta, ja kaikki elävät yhden varjossa. Se yksilö voi olla sellainen, joka luullee, että enemmistön eloon säilymisestään ovat hänelle kiitollisia, vaikka todellisuudessa hänestä muuta ei ole kuin taakka heille. Toisaalta on toinen yksilö, joka on oikeasti valmis antamaan sielunsa muiden puolesta. Nämä kaksi yksilöä eivät ole samasta maasta, vaikka molemmat niin sanottu ovat ihmisestä.

Haukkani Memed oli Toinen kirja Yaşarista, joka tuli luettua suomen kielellä. Kurdina minulla on ollut omat motiivit lukea tämän ja seuraavat kirjat samasta kirjailijasta. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Vihdoin olen päässyt sukeltamaan kurdien eniten ihailtu kirjailija Yaşarin tekstimaailmaan ja siinäkin vielä haastaa itseään lukemalla suomen kielellä. Yaşarin kirjat ja suomen kielen kylpy. Olin ollut optimistinen suomen kieltä kohtaan alkuvaiheesta muutettuaan Suomeen siinä mielessä: ei voi odottaa tapahtua kovinkaan merkittävää asiaa tässä kielessä. Mitä enemmän sain oppia Mika Waltarista, sitä myötä optimismisuuden sumukin alkoivat hälvenemään ja yhä kirkkaammin sinivalkoisen maan sinisyys tuli näkyville.

Ajatus nauratti, että suomen kieli on rikas kieli. En tiedä kuinka rikas suomen kieli on, mutta sen verran rikkaalta minusta tuntuu, että minulle kielen oppiminen välttämättä koskaan ei lopu. Tuntuu kuin on pieni poika, joka yrittää kivetä oikein korkealle jyrkänteelle kalliovuorelle. Mielestäni erityisesti on sellainen tunne, koska kyseessä on miltei maailmaan vaikein kieli. Koskaan ajatus itsestään ei pulppua, vaan aina se vaati miettimistä ja ajattelua lauserakenteeseen, erityisesti sanojen järjestys ja päätteitä.

Kirjan alusta aivan loppuun matka lukemisessa kulki kieliasun ihailun ja nauttimisen kautta. Tässä korostui hienon käännöksen merkitys. Ihailen kääntäjän hienoa suomennosta. Romaanin maan kulttuuri ja historialliset tapahtumat eroavat niin suuresti suomalaisesta, että helposti voisi ajatella, että on erittäin haastavaa kääntää suomeksi. Mutta tässäkin ilmeni suomen kielen vahva piirre, jonka todistanut hyvän suomentaja.

Vielä minun isäni aikana rojhelat Kurdistan (itäinen Kurdistan) puolella oli eletty tätä kylänpäällikkö aikakautta. Isäni ja muut alueen miehet ja naiset usein keroivat kokemuksiaan niiltä ajoilta. Siksi olin toivonut, kunpa sitä tärkeä historian vaihe kirjoitettaisiin muistiin, jotta nyt ja tästä eteenpäin aina voisi lukea.

Abdi agan julmat kohtelut pienelle pojalle Memedille on aivan liika. Toki se on liika kaikille kyläläisille, mutta aikuisilla on etu miettiä ja punnita teon seurauksia monta kertaa enemmän kuin kokematon nuorukainen, jo ennen ajatuksen toteuttamista. Memed päättää heittää pois Abdi agan raskas taakka. Kerran lapsena tehnyt tottelemattomuutta vielä varttuneempana hänen on helpompi tehdä toistakin kerta. Sitten uskaltaa ottaa ystävänsä mukaan ottamaan selvä miltä näyttää kaupunki. Ja seuraavaksi hankkia käsipyssy ja siten vielä rakastua kauniiseen tytön. Tyttö ei olekaan kuka tahansa tyttö, vaan sellainen, joka asetta hänet vastakkain Abdi agan kanssa.

Hieno teos, hieno suomennos.

Linnut ovat lähteneet. (Kuşlar da gitti, 1981)

Linnut ovat lähteneet. (Kuşlar da gitti, 1981)
Kirjoittanut: Yaşar Kemal
Luettavaa: 112

 

 

Kurdeilla on moniakin tunnettuja hahmoa, jotka ovat tehnyt suuria tekoja kansan puolesta. Kuitenkin kansainvälisellä tasolla tunnetuista Yilmaz Güneyn rinnalla kiistattomasti Yaşar Kemal nousee esiin, toki hän ei aivan ainoa.

Oli yllätys tietää, että suomen kielelläkin on Yaşar Kemalin kirjoja. Tuskin enää odotan yllätyksiä suomen kielen kanssa. Myöhemmin varmaan vielä tähän asiaan palaan, kun kirjoitan tämän vuoden lukemastani Saramgon kirjan käännöksestä.

En tiedä millaista on ollut tilanne ennen Suomen itsenäistyminen tai muutama vuosikymmenen sen jälkeisessä ajoissa, paitsi että vain tiettyjen romaanien kautta läpi tulee vahva kaipaus kallistua kaiken tavoin länteen ja tehdä pesoero itään ja Lähi-idästä tulleiden ideologioiden ja elämän tapoja vastaan. En usko, että tähän löytyy yksiselitteinen syy, siitä voi puhua monilta kantilta. Tässä lähinnä puhun siitä, että missä määrin Suomessa on oltu kiinnostuneita mitä kuuluu Lähi-idän kirjallisuudesta. Ihailtavaa on se puoli, että ennen 2000 lukua, täällä on käännetty Yaşar Kemalin teoksia suomeksi.

Pieni 112 sivuinen Linnut ovat lähteneet, Yaşar Kemalin kirja paljastaa Turkin maaperässä lasten maailmaa. Oikeataan kirja on vielä lyhyempi kuin 112 sivua kun sitä vähentää 19 sivua alkusanaa. Kirja vie lasten maailmaan ahtaalle kujalle, pimeä ja kostea, jossa lapsi itkee ja huutaa, palelee ja vatsa kouristaa nälkään. Silti se on paikka, jossa hän oppii pärjäämään maailmassa, jossa moskeijoiden minareetit uhkaavasti ovat pystytetty ja ruoka lapsen suun polttavan tulinen.

Lapset pyydystävät lintuja, elättämään itsensä ja pysyäkseen elävien kirjoilla. Suuren kaupungin, Istanbulin toreilla ja moskeijan pihatorilla kaupustelevat lintuja, siellä käyttävät taitojaan herättämään ihmisten huomiota, houkutteleva lintuja, jopa yksittäisiä haukkoja taivaalta pyydykseensä ja vievät häkissä lintuja kaupunkiin, koettaakseen vanhurskaiden uskoa. Ja näinkin tapahtuu, että hurskas on vain tuntemattoman katseessa hienoa ja synnitön. Sitä että ohi tuntemattomat näkevät, kun tämä pureskelee arabiankielisiä sanoja hampaiden alla.

Kaupunki on muuttunut siinä määrin, että taivaiden lintujen pyydystys käy helpompi kuin kaupunkilaisten säälien herättäminen häkeissä läähättävien lintujen vapauttaminen.

Tätä kirjoittaessaan Yaşar Kemalin on maanpaossa Tukholmassa. Mitä hän aikoo sanoa nuorten poikien pyydystäjien ja lintujen kautta, jotka nälkä ja hätää ajaa heidät parvina verkkoihin?

Välittääkö enää kukaan ihmisten kärsimyksestä ja sananvapauden rajoittamisesta?

Jos joku osaa puhua sanavapauden puolesta ja ahdinkoon ajettujen puolesta, epäilemättä Yaşar on oikea henkilö.

Upea pieni kirja.

Vaarallinen kesä

 

 

Vaarallinen kesä
Ernest Hemingway

 

 

En ollut lukenut Ernest Hemingwayn kirjoja vielä, kun hänestä olin kuullut paljon. Kuulin sitä kirjailijasta korkeasti koulutettujen suusta, jotka halusivat antaa kuvan itsestään paljon lukeneen ihmisestä. Siitä on ties kuinka kauan sitten! Ajat, jolloin kurdi lukija kurdiunelmiensa kanssa vaelteli vuoristoissa. Eikö olekaan hassua, että vielä 2000 vuosisadan loppu puoliskolla kurdi pakenee vuorelle! Minkä ihmeen takia he sitä tekevät? Säästääkseen oman henkensä, ajatuksia, vai suojellakseen kansan identiteettiä?

No oli miten oli, mutta silloinkin puhuttiin sitä tärkeästä amerikkalaisesta kirjailijasta. Siihen aikaan hyvät maineiset olivat lähinnä Eteläamerikkalaisia nimiä kuten Che Guevara, Fidel Castro. He olivat sorrettujen ja alistettujen kansojen vapauttajia. Kuitenkin tämä Ernest oli vangittujen ajatusten ja tunteiden vapauttaja sanojen muodossa.

Aikoja sitten olin lukenut Vanhus ja meri teoksen persian kielellä, myöhemmin Suomessa katsoin sitä elokuvana, Anthony Quinn pääroolissa. Ja nyt Vaarallinen kesä on toinen kirja, ja se tuli luettua viime kesänä. Otettuaan kirja käteen luettavaksi sen nimestä en voinut yhtään arvailla, mistä se aikoo kertoa.
Vanhuus ja meri teoksessa muistaakseni yksi dialogien aihe on amerikkalainen Baseball peli ja tässä koko kirjan on espanjalaisesta härkätaistelusta. Minua koskaan aihetta ole kiinnostanut, mutta kirjan piti lukea aivan loppuun saakka, kun se on suuri Ernest Hemingwayn kirjoittama kirja.
Todellakin tykkäsin hänen tyylistään: kuvailla tilanteita ja maisemia ja tapahtumia. Kun on kiinnittänyt huomioonsa kohteeseen ja silmät nauliintuneet pisteeseen, sitten vielä toisella tai kolmannella lauseella, vaikka vähäsanaisella lauseella vielä porautuu ihon läpi syvälle, kuin hyttysen pisto. Ja sitten hetken voi pysäytä lukijan, kuin voimakkaan mies kämmen iskee perässä kulkijan rintaan metsän polulla, aivan kuin olisi havainnut joku vaaran.
Tuntuu hyvältä lukea kirjan loppuun, Ernest Hemingwayn kirjan, hän oli aikansa tunnettu kirjailija. Sen jälkeen katsoin dokumentin hänen elämästään. Samalla sain selville monista kirjailijan elämän yksityiskohdista.
Epäilemättä hän oli tehnyt kova työtä päästäkseen korkealle, mutta kun tutkii hänen elämää, selviä, että haluttiin hänestä tehdä suuri ja häntä autettiin uskomattoman laajalla mittakaavalla.

kuinka sujui lukeminen 2020?

Kuinka sujui lukeminen 2020

Vuosi 2020 tuli luettua somenkielisiä kirjoja ahkerammin kuin koskaan aiemmin. Tavoite oli korkea, mutta ei ollutkaan helppo saavuttaa. Vuoden alussa tahti oli mainio. Aiheet olivat tuttuja, ainakin talo moskeijan vieressä sai minut innostumaan paremmin kuin mikään muu suonenkielinen. Toki aivan ensimmäinen kirja oli pettymys, mutta en antanut sen viedä minulta lukemisen iloa. Kirjan keskeltä reilu sata sivua vaan tuli käännetty yhdessä yössä mutta loppuun tuli luettua.😉

Toukokuussa lähetinkin sähköpostin Talo moskeijan vieressä kirjan suomentajalle ja kiitoksen ohessa annoin yksityiskohtaisen palautteen. Kääntäjä vastasikin tunnin sisällä ja oli ilahtunut lukijan palautteesta.
Melkein kesäkuun loppuun lukemisen tahti oli hyvä, mutta sen jälkeen se taantui. Syksyn alussa melkein kaksi kuukautta en ollut paljon lukenutkaan. Marraskuusta vuoden loppuun yritin lukea päivittäin, vaikka muutama sivu. Vuoden viimeinen teema oli Turkki, luin reilun 500 sivuisen Pamukin kirjan. Ensimmäistä kerta elämäni aikana joulukuussa katsoin turkkilaisen elokuvan YLE-areenasta. Sitten oli helpompaa ajatella elämän menoja turkkilaisen ikkunasta.

Kirjoja yhteensä 23 ja tekstejä 7642 sivua. Uusi ennätys oman suomen kielen lukemisen urallani. Tavoite ei ollut lukea paljon, vaan säännöllisesti nauttien. Taantuman syys ei ollut kirjojen lukemisen kyllästyminen.
Lisää kirjoja kuitenkin tuli hankittua jossain määräin. Erityisesti kirjojen kalastamisessa onnistuin ostamaan Torin sivulta pitkään etsimäni kirjan. Sitä haluan nyt lukea ensimmäisenä 2021. Vielä tämän vuoden alusta en ole aloittanut uutta luettavaa, mutta pian.
Lukeminen välillä voi olla hidasta, mutta varmasti koskaan siihen ei voi kyllästyä.

Niemi: Juha Hurme

 

 

Niemi
Kirjoittanut: Juha Hurme
Luettavaa: 448

 

 

Olin siinä uskossa, että kaikki Finlandia palkinnon voittaneet kirjat ovat parhaita. Lukijana en voi allekirjoita tätä enää. Tähän asti olen lukenut tai ainakin yrittänyt lukea montakin niitä kirjoja. Listalla ovat kaksi kirjaa, joita tulen aina muistamaan, Missä kuljimme kerran ja Puhdistus. Nämä kaksi olivat täysin erilaisia kuin muut kirjat. Molemmilla oli todellakin asia kerrottavana.
Olin todellakin siinä uskossa, että Finlandia palkinto myönnetään parhaalle teokselle. Käytännön kokemus osoittautui sen vääriksi. Eli asia ei aina ole niin. Minulla lukijana on tietty tarkoitus kirjan lukemisesta. Kirjassa pitää olla tietynlaisia elementtiä, että minä lukijana jaksan jatkaa lukemista ja joka kerta kun olen laskenut kirjan alas, mieleen ei ainakaan jää turhauttavaa olo. Luonnollisesti lukija odottaa, että mieleen jää jotain. Yli neljäkymmentävuotiaana kiinnostuneena ihmisenä voin antaa kirjalle aikaa tehdä minuun vaikutuksen joitakin kymmenien sivujen verran. Mutta silloinkin jos edelleen ei irtoa mitään, tuskin enää avaan sivuja.
Niemi kirja, se on epäilemättä joidenkin mielestä paras teos. Tai oikeastaan saattaa olla niin, että se on tarkoitettu tutkijoille tutkimus projektia varten, mikäli kaikki kirjassa esitetyt älyttömät luvut paljastavat jotain asiaa. Mutta takuu varmasti sitä ei voi kiinnostaa kovinkaan paljon lukijaa.
Erityisesti tämän kirjan jälkeen kynnys on todella korkea, että luen jonkun suomalaisen kirjailijan teosta. Muutaman kirjan jälkeen tuntuu siltä kuin suomalaisilla kirjoilijoilla enää ei ole hyviä aiheita, mitä voi kirjoittaa. Käännökset ovat usein aivan upeita. Tai luen suomalaisen kirjailijan teoksen, jonka tiedän jo että kirja on oikeasti hyvä.
Joten en tykännyt Niemi kirjasta ja jälleen myin samalla hinnalla kuin olin ostanutkin.