Haukkani Memed (İnce Memed)

 

 Teos: Haukkani Memed (İnce Memed)
Tekijä: Yaşar Kemal, 1958
Suomentaja: Eeva Siikarla, 1974
Luettavaa: 280

 Yksi kaikkien puolesta, ja kaikki elävät yhden varjossa. Se yksilö voi olla sellainen, joka luullee, että enemmistön eloon säilymisestään ovat hänelle kiitollisia, vaikka todellisuudessa hänestä muuta ei ole kuin taakka heille. Toisaalta on toinen yksilö, joka on oikeasti valmis antamaan sielunsa muiden puolesta. Nämä kaksi yksilöä eivät ole samasta maasta, vaikka molemmat niin sanottu ovat ihmisestä.

Haukkani Memed oli Toinen kirja Yaşarista, joka tuli luettua suomen kielellä. Kurdina minulla on ollut omat motiivit lukea tämän ja seuraavat kirjat samasta kirjailijasta. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Vihdoin olen päässyt sukeltamaan kurdien eniten ihailtu kirjailija Yaşarin tekstimaailmaan ja siinäkin vielä haastaa itseään lukemalla suomen kielellä. Yaşarin kirjat ja suomen kielen kylpy. Olin ollut optimistinen suomen kieltä kohtaan alkuvaiheesta muutettuaan Suomeen siinä mielessä: ei voi odottaa tapahtua kovinkaan merkittävää asiaa tässä kielessä. Mitä enemmän sain oppia Mika Waltarista, sitä myötä optimismisuuden sumukin alkoivat hälvenemään ja yhä kirkkaammin sinivalkoisen maan sinisyys tuli näkyville.

Ajatus nauratti, että suomen kieli on rikas kieli. En tiedä kuinka rikas suomen kieli on, mutta sen verran rikkaalta minusta tuntuu, että minulle kielen oppiminen välttämättä koskaan ei lopu. Tuntuu kuin on pieni poika, joka yrittää kivetä oikein korkealle jyrkänteelle kalliovuorelle. Mielestäni erityisesti on sellainen tunne, koska kyseessä on miltei maailmaan vaikein kieli. Koskaan ajatus itsestään ei pulppua, vaan aina se vaati miettimistä ja ajattelua lauserakenteeseen, erityisesti sanojen järjestys ja päätteitä.

Kirjan alusta aivan loppuun matka lukemisessa kulki kieliasun ihailun ja nauttimisen kautta. Tässä korostui hienon käännöksen merkitys. Ihailen kääntäjän hienoa suomennosta. Romaanin maan kulttuuri ja historialliset tapahtumat eroavat niin suuresti suomalaisesta, että helposti voisi ajatella, että on erittäin haastavaa kääntää suomeksi. Mutta tässäkin ilmeni suomen kielen vahva piirre, jonka todistanut hyvän suomentaja.

Vielä minun isäni aikana rojhelat Kurdistan (itäinen Kurdistan) puolella oli eletty tätä kylänpäällikkö aikakautta. Isäni ja muut alueen miehet ja naiset usein keroivat kokemuksiaan niiltä ajoilta. Siksi olin toivonut, kunpa sitä tärkeä historian vaihe kirjoitettaisiin muistiin, jotta nyt ja tästä eteenpäin aina voisi lukea.

Abdi agan julmat kohtelut pienelle pojalle Memedille on aivan liika. Toki se on liika kaikille kyläläisille, mutta aikuisilla on etu miettiä ja punnita teon seurauksia monta kertaa enemmän kuin kokematon nuorukainen, jo ennen ajatuksen toteuttamista. Memed päättää heittää pois Abdi agan raskas taakka. Kerran lapsena tehnyt tottelemattomuutta vielä varttuneempana hänen on helpompi tehdä toistakin kerta. Sitten uskaltaa ottaa ystävänsä mukaan ottamaan selvä miltä näyttää kaupunki. Ja seuraavaksi hankkia käsipyssy ja siten vielä rakastua kauniiseen tytön. Tyttö ei olekaan kuka tahansa tyttö, vaan sellainen, joka asetta hänet vastakkain Abdi agan kanssa.

Hieno teos, hieno suomennos.

Vaarallinen kesä

 

 

Vaarallinen kesä
Ernest Hemingway

 

 

En ollut lukenut Ernest Hemingwayn kirjoja vielä, kun hänestä olin kuullut paljon. Kuulin sitä kirjailijasta korkeasti koulutettujen suusta, jotka halusivat antaa kuvan itsestään paljon lukeneen ihmisestä. Siitä on ties kuinka kauan sitten! Ajat, jolloin kurdi lukija kurdiunelmiensa kanssa vaelteli vuoristoissa. Eikö olekaan hassua, että vielä 2000 vuosisadan loppu puoliskolla kurdi pakenee vuorelle! Minkä ihmeen takia he sitä tekevät? Säästääkseen oman henkensä, ajatuksia, vai suojellakseen kansan identiteettiä?

No oli miten oli, mutta silloinkin puhuttiin sitä tärkeästä amerikkalaisesta kirjailijasta. Siihen aikaan hyvät maineiset olivat lähinnä Eteläamerikkalaisia nimiä kuten Che Guevara, Fidel Castro. He olivat sorrettujen ja alistettujen kansojen vapauttajia. Kuitenkin tämä Ernest oli vangittujen ajatusten ja tunteiden vapauttaja sanojen muodossa.

Aikoja sitten olin lukenut Vanhus ja meri teoksen persian kielellä, myöhemmin Suomessa katsoin sitä elokuvana, Anthony Quinn pääroolissa. Ja nyt Vaarallinen kesä on toinen kirja, ja se tuli luettua viime kesänä. Otettuaan kirja käteen luettavaksi sen nimestä en voinut yhtään arvailla, mistä se aikoo kertoa.
Vanhuus ja meri teoksessa muistaakseni yksi dialogien aihe on amerikkalainen Baseball peli ja tässä koko kirjan on espanjalaisesta härkätaistelusta. Minua koskaan aihetta ole kiinnostanut, mutta kirjan piti lukea aivan loppuun saakka, kun se on suuri Ernest Hemingwayn kirjoittama kirja.
Todellakin tykkäsin hänen tyylistään: kuvailla tilanteita ja maisemia ja tapahtumia. Kun on kiinnittänyt huomioonsa kohteeseen ja silmät nauliintuneet pisteeseen, sitten vielä toisella tai kolmannella lauseella, vaikka vähäsanaisella lauseella vielä porautuu ihon läpi syvälle, kuin hyttysen pisto. Ja sitten hetken voi pysäytä lukijan, kuin voimakkaan mies kämmen iskee perässä kulkijan rintaan metsän polulla, aivan kuin olisi havainnut joku vaaran.
Tuntuu hyvältä lukea kirjan loppuun, Ernest Hemingwayn kirjan, hän oli aikansa tunnettu kirjailija. Sen jälkeen katsoin dokumentin hänen elämästään. Samalla sain selville monista kirjailijan elämän yksityiskohdista.
Epäilemättä hän oli tehnyt kova työtä päästäkseen korkealle, mutta kun tutkii hänen elämää, selviä, että haluttiin hänestä tehdä suuri ja häntä autettiin uskomattoman laajalla mittakaavalla.

kuinka sujui lukeminen 2020?

Kuinka sujui lukeminen 2020

Vuosi 2020 tuli luettua somenkielisiä kirjoja ahkerammin kuin koskaan aiemmin. Tavoite oli korkea, mutta ei ollutkaan helppo saavuttaa. Vuoden alussa tahti oli mainio. Aiheet olivat tuttuja, ainakin talo moskeijan vieressä sai minut innostumaan paremmin kuin mikään muu suonenkielinen. Toki aivan ensimmäinen kirja oli pettymys, mutta en antanut sen viedä minulta lukemisen iloa. Kirjan keskeltä reilu sata sivua vaan tuli käännetty yhdessä yössä mutta loppuun tuli luettua.😉

Toukokuussa lähetinkin sähköpostin Talo moskeijan vieressä kirjan suomentajalle ja kiitoksen ohessa annoin yksityiskohtaisen palautteen. Kääntäjä vastasikin tunnin sisällä ja oli ilahtunut lukijan palautteesta.
Melkein kesäkuun loppuun lukemisen tahti oli hyvä, mutta sen jälkeen se taantui. Syksyn alussa melkein kaksi kuukautta en ollut paljon lukenutkaan. Marraskuusta vuoden loppuun yritin lukea päivittäin, vaikka muutama sivu. Vuoden viimeinen teema oli Turkki, luin reilun 500 sivuisen Pamukin kirjan. Ensimmäistä kerta elämäni aikana joulukuussa katsoin turkkilaisen elokuvan YLE-areenasta. Sitten oli helpompaa ajatella elämän menoja turkkilaisen ikkunasta.

Kirjoja yhteensä 23 ja tekstejä 7642 sivua. Uusi ennätys oman suomen kielen lukemisen urallani. Tavoite ei ollut lukea paljon, vaan säännöllisesti nauttien. Taantuman syys ei ollut kirjojen lukemisen kyllästyminen.
Lisää kirjoja kuitenkin tuli hankittua jossain määräin. Erityisesti kirjojen kalastamisessa onnistuin ostamaan Torin sivulta pitkään etsimäni kirjan. Sitä haluan nyt lukea ensimmäisenä 2021. Vielä tämän vuoden alusta en ole aloittanut uutta luettavaa, mutta pian.
Lukeminen välillä voi olla hidasta, mutta varmasti koskaan siihen ei voi kyllästyä.

Ihmiskunnan loppulaukka

Teos: Ihmiskunnan loppulaukka

Kirjoittanut: Arto Paasilinnan

Luettavaa 234 sivua

Nautinko edelleen yhtä paljon Arto Paasilinnan tekstistä? On väärin, jos sanon, etten nauttia yhtään, mutta en suinkaan yhtä paljon kuin ennen, aika, jolloin luin Jäniksen vuosi tai Hurmaava joukkoitsemurha tai Onnellinen mies. Erityisesti Hurmaava joukkoitsemurhan kanssa minulla oli erityisen paljon hauskoja hetkiä.

Tämä taisi olla viimeinen kirja Paasilinnasta, mitä luin. Maahanmuuttajana elämä pohjolassa ei ole niin tasaista, että voisi ottaa niin rennosti ja nauraa Paasilinnan juttuisilla. Tosi elämän henkiset haasteet ovat väijytyksessä hetki hetkellä. Elämän jokainen päivä itsestään on uusi taistelu. Vihollinen on sama, eli vastoinkäyminen, mutta se muuttaa muotojaan. Siksi joka päivä jostain on saatava voimat, jotta eväitä riittää päästäkseen ylös sängystä seuraavana aamuna.

Se että osaa nauraa Paasilinna puheella, itsestään on pieni ihmeen toteutus suomen kielen edistyksen saralla. Myönnän, että oli hauska lukea myös tämän kirjan, mutta on pakko edetä raskaammilla jutuilla, jos meikäläinen tahtoo vielä maistaa itse suolatulla hetkillä, jotta masennus ei pääsee polttamaan ilon juureltaan.

Oneiron

Teos: Oneiron

Kirjoittanut: Laura Lindstedt

Luettavaa 440 sivua

Kirja oli mielessä jo pitkään ja suurella odotuksella otin Oneiron luettavana. Kenties odotukset olivat Oksasen Puhdistuksen tasolla ja vielä sitäkin korkeammalla. Jos rinnastan näitä kahta keskenään siinä, miten alku sivut alkavat, molemmat hyvin taitavalla kuvauksella. Molemmissa ilmenee erittäin vahva kirjoittamisen taito. Kuitenkin Puhdistus oli helpompi minun seurata tekstiä. Oneiro ali hankala heti alusta lähtien, raskas teksti.

En halunnut keskeyttää missään nimessä. Joistakin kohtauksista oikeastaan en pitänyt lainkaan, ja ani harvoin tapahtuu, että enää jatkaisin. Mutta tämän jatkoin lukemista kuitenkin, koska olin saanut hyvän kuvan kirjailijasta. Tosi jännä millä tavalla ihminen muista asioita. Vuonna 2015 Finlandia-palkinnon yhteydessä katsoin YLE TV:ltä kirjailijan puheen. Hänen ajatuksensa minun korvani kuulosta täysin erilaiselta kuin kenenkään muun julkisen suomalaisen.

En aivan muista sanan tarkkaa sitä puhetta, mutta rohkeat sanat ja sävy haastoi vallanpitäjiä. Tunsin itse kuuluvani sorrettuihin ihmisiin, joiden puolesta hän puhui. Vaikka olen varttunut poliittisesti väkivaltaisessa järjestelmässä. Ja kuka tervemielinen ihminen voi ihailla väkivaltaa ja sekasortoista järjestelmää. Siksi en tarkoittaa sitä, että pitää aina vastustaa vallanpitäjiä ja heidän tekemät päätöksiä. Mutta toisaalta tuntuu siltä, että välillä suomalaiset luottavat aivan liikaa viranomaisiin. Tai uskovavat ja luottavat liikaa mitä heille tarjotaan ja syötetään. Ja harmi että tuollainen luottamus on vahvempi kuin parisuhteen tai ystäväpiirin suhteessa.

Tämä kaikki sai aikaan sen, että Laura Lindstedt puhe minun korvaani kuulosti aivan erilaiselta kuin muiden. Mutta silti hänen kirjansa oli vaikea lukuinen minulle. Tämäkin oli naisten maailmasta kuten Oksasen. Kuitenkin kirja näytti uusia näkökulmia minulle.

Viime aikoina enää en ole lukenut suomalaisten kirjoilijoiden teoksia. Koska minun on todella vaikea päästä mukaan juonissa. Sanoisin että ne ovat kirjoitettu liian vaikeasti hienoja, niin että minä en voi nauttia. Luen suomeksi käännettyjä teoksia. Aivan upeita käännöksiä.

Auta armias

Teos: Auta armias

Kirjoittanut: Arto Paasilinna

WSOY 1989

Luettavaa 276 sivua

Tällä kerta ylhäisten asioilla, liiankin ylhäinen. Kaikkivoipa itse Jumalan korkeuksiin asti vie lukijan itse Arto Paasilinna. Jumala on loman tarpeessa ja hänelle etsitään sijainen tai tuuraaja, joka ylläpitää elämän järjestystä maan päällä. Juoni ja ovela, jotta jälleen kirjailija pääsee kuvailemaan suomailisia. Kaveria ei jätetään yksin, tämän ainakin Paasilinna todistaa tarinassaan. Miksi ulkomaalainen aina jää yksin tässä maassa? Tämä voi olla toisaalta niin mystinen, ettei vielä kukaan ainakaan ääneen uskalla paljastaa.

Hauska lähestymistapa jumalan asioihin. Todella hieno asia, että demokraattisessa järjestelmässä uskaltaa puhua myös jumalasta, niin hauskasta kuin mitä voi lukea tässä kirjassa. Ei tarvitse haukkua asiaa, joka on kuitenkin pyhää toisille, mutta samalla joidenkin mielestä sitä voi tehdä pilaa.

Jos vielä uskoo itsessään voimaa tarttua Paasilinnan kirjoihin, ei ole huono idea tätäkin kirja lukea. Kantasuomalaisella ei välttämättä vie paljon aikaa lukea koko kirjan lyhyessäkin ajassa, kun meikäläiseltä kutenkin vei montakin päivää.

Tuhat loistavaa aurinkoa

Teos: Tuhat loistavaa aurinkoa.

Kirjoittanut: Khaled Hosseini.

OTAVA, Keuruu 2008.

Luettavaa: 399 sivua.

Kääntäjä: Kristiina Savikurki.

Tuhat loistavaa aurinkoa on kirjailijan toinen teos Leija pojan jälkeen. Ensimmäinen kirjansa levitti kirjailijan mainetta jo räjähdysmaisesti kautta Yhdysvaltain ja Eurooppaan.

Edellisen kirjan kitkaisen lukukirjan jälkeen tunnetaso oli sen verran alainen, että suhteeni lukemiseen kaipasi lohtua ja jälleen välien korjausta. Siksi kirjapinosta pöydällä kippasin tutun maailmaan, jonka ovet auringon kotikunnille avaa Khaled Hosseinin taikakynä.

Ajat sitten elin vaiheessa, jolloin henkisesti enempää ei ollut yhtään varaa lukea Lähi-idän kurjaan oloon tarinoita tai ylipäätään mistään ikävistä asioista. Jopa tietyt musiikki ja elokuvat nostattivat voimakkaat, uuvuttavat tunteet pintaan. Tiesin että sieltäpäin tulee paljon aarteita, myös sen, että enemmin tai myöhemmin palaan niihin juttuihin. Tänä aikana lukemalla saan voimaa, jaksamaan jopa pilviset synkät elämän päivät.

Voiko olla parempi tapaa antaa tietoa maan historiasta kuin kirjoittamalla romaani. Tässä tarinassa erinomaisesti kirjailija tuo esiin naisten elämää Afganistanin sotaisesta maasta, joka on ollut sotatanner vuosikymmenin. Tarina on todella koskettavaa. Siinä kuvaillaan kuinka naiset sinnittelevät pysymään elossa ja aina pyrkimys vain eteenpäin, vaikka se koko yritys onkaan vain kangastus. Kuten Puhdistus kirjassa, myös tässä teksti onnistuu viemään maalin tarkoituksena siinä, kun kuvaillaan miesten julma vallan käyttöä. Mies lukijan asemassa tunsin suurta vihaa miehiä kohtaan, jotka ovat jääneet kauas inhimillisyydestä.

Toisaalta teksti oli nautittavaa lukea. Johdonmukaisen ja helposti seurattavaa teksti. Nostan hattua suomentajalle. Ihailen suuresti kääntäjän taitoa saada aikaiseksi mahtavan käännöksen. Aivan kuin alkuperäinen teksti olisi kirjoitettu suomeksi.

Suosittelen ehdottomasti.

Simpauttaja

Teos: Simpauttaja
Kirjoittanut: Heikki Turunen
Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1974
Luettavaa 304 sivua

Muistan ajat, jolloin kaikki puheet ei ollut helppoa minun ymmärtää, erityisesti Suomalaisten ikäihmisten puheet saattoivat jopa puolet mennä ohi minun yli ymmärrykseen. Silti koskaan en kyllästynyt kuuntelemaan, mitä he puhuivat. Suomen kieli vieläkin yli kaksivuosikymmenen jälkeen tuntuu vaikealta.

Mahdottomuus, miten voi olla niin, että kaiken aikaan lukea säännöllisesti suomen kielellä ja olla lähes päivittäin tekemisessä valtaväestön kanssa, silti edelleen tuntuu niin vaikealta, että usein pitää miettiä jopa puhuessa, että kuinka meneekin lauseessa päätteet?! Turkin kieltä opittiin noin vaan kuin oltiin täkäläisten kanssa tekemisessä. Englantia aivan alusta asti lähti käyntiin vain itseopiskelun kautta. Koskaan en unohda Tampereella lauantai päivän, jona päätin enkun opiskelusta.

Oppimismateriaalina oli käytettävissä enkun aikakauslehti ja sanakirja. Aamiaisen yhteydessä päätös vahvistui ja heti sen jälkeen puoli yhdeksältä keittiön pöydän ääressä aloin lukemaan moni sivuisen artikkelin. Ennen lounastaukoa kerran olin käynyt vessassa ja lounaan jälkeen vielä iltapäivällä kerran oli pidetty teetaukoa, sitten ensimmäinen kahdeksan urakkaopiskelu oli paketissa. Koko artikkeli oli luettu. Kirjaimmellisesti tarvittiin tarkennuslasia, jos halusi etsiä yksittäisiä sanoja, joita ei ollut alleviivattu ja viereen äidinkieliä olisi kirjoitettu sen merkityksen. Vaivaa palkittiin myöhemmin sillä, että edistystä tapahtui. Opiskelusta ei annettu periksi, mutta ei läheskään ollut joka päivästä. Ja silti ei ehtinyt kulua kuin alle viisi vuotta, että pystyin jo puhetta tulkkaamaan ja vähän myöhemmin Isossa-Britanniassa tekemässä käännöstyötä. Alkua vaiheessa oli haastavaa ymmärtää ihmisten puheet, mutta bitit eivät pettyneet muukalaisen hitaan puheen ymmärtämiseen, eikä muukalainenkaan itse antanut vaikeasti ymmärtämisen häpeän voittaa edistyksen intoa. Iloa tuoksuu koskaan ei lakannut.

Heikki Turuselta olen ostanut montakin kirjaa ja Simpauttaja oli eka niistä, jonka otin kirjahyllystä luettavaksi. Kirjasta olen kuullut jopa sellaisenkin jutun, että joku Suomen presidentti, ilmeisesti Kekkonen, oli rinnastanut kirjan Seitsemän veljekseen. Joten suurella innolla rupesin kirjaa lukemaan. Mielenkiintoiselta kuulosti, koska se käsittelee suomalaista maalaiselämää.

Minun motoni on: älä jätä kirjaa keskeneräisenä. Tällä kerta kirjassa en edennyt kuin sivuun 75. Mitä pidemmälle lukemisessani etenin yhä enemmän alue murre tuli vastaan. Ilmeisesti Pohjois-Karjalan tai Pohjois-Savon murretta, mitä Turunen käyttää. Se alkoi olla jo minulle liikaa. Ensin pitää selviytyä varsinaisesta standardi suomen kielestä, ja sitten jos aika ja mielenkiinto riittää, vois kevennykseksi myös vilkaista Savvoo.

Varmasti myöhemmässä vaiheessa vielä palaan Turusen kintereellä, seuraavaksi on aika siirtyä Akvarelleja Engelin kaupungista teokseen.

Mikael Karvajalka

Teos: Mikael Karvajalka
Kirjoittanut: Mika Waltari
Werner Söderström osakeyhtiö, Helsinki 1948
Luettavaa 780 sivua

Jos joku on lukenut Sinuhen, ei voi kiistää mestarillista teosta, mutta minua harmittaa usein, kun niin suuri toinen mestariteos kuin Mikael Karvajalka on jäänyt vähällä huomiota. Abbas Maroufi tunnettu Iranilainen kirjailija, nykyään asuu Berlinissä. Varsinaisesti tunnettu mestariteoksestaan Symphony of the Dead novellista, on viime vuosina haastatteluissa sanonut, että hänen varsinainen mestariteoksensa on vielä tuleva.

Mielestäni Waltarilla on enemmän kuin yksi mestariteos. Mikael Karvajalka on ihanteellinen historiallinen romani Suomen ja Eurooppaan pimeästä ajasta. Teemana on kristikunta ja ihmisten käyttäytyminen vaikeina aikoina. Jälleen siinä mies pitkään vailla puoliso ja kaikkialla Keski-Euroopassa erityisesti ranskan maassa vaeltamassa tiedon janoisena.

Sitten saksan maahaassa avioituu saksalaisen tytön, joka on ihmisten mielestä kirottu ja noita. Kuvailee aivan yksityiskohtia myötä, miten uskonnolliset kohtelevat tyttöä. Miten kirkko sadistisesti kiduttaa hänet ja kirkkorakennuksen pimeillä kosteilla tunnelissa häneltä silputaan jäseniä. Ja kaikesta sitä kidutuksesta ja jopa vaimon elävänä poltettavan polttopuista, myös Mikael Karvajalka joutuu maksamaan. Toki kirkko antaa jossain määrin alennuksia kiduksista.

Sitä on kulunut yli vuosi siitä, kun olen lukenut, mutta epäilemättä se opetti minua monia asioita. Voi huomata, että välillä tarinan sankari ikään kuin päämäärättömänä kävelee jossain Saksan kaupungeissa ja menee vaan tavallisen miehen arjen asioiden perässä, kuten syöminen ja juominen. Toisinaan on pilkku tarkka siinä mitä oikeasti Luther ajattelee talonpojista ja sorretusta väestä.

Tämä kirja Sinuhen rinnalla aina pysyvät kirjahyllyssäni, suuren kirjailijan teoksia, joita enää koskaan tule toistumaan Finlandia maassa.

Onnellinen Mies

Teos: Onnellinen Mies
Kirjoittanut: Arto Paasilinna
WSOY, Juva 1977
Luettavaa 185 sivua

Aika kuluu salaman nopeasti ja luettavaa kirjoja on paljon. Siksi olin lähes päättänyt lopettaa Paasilinnan kirjojen lukemista, jotta ehtisin lukea muita. Mutta toimin hyvin, että säästin hänen kirjojansa ja nyt väliin jälleen luin Onnelliseen miehen. Olin alun perin ajatellut lukea aina aika ajoin joku hänen kirjoistaan, ja oikeasti tällä kerta siitä oli apua. Olin sellaisessa mielitilassa, että Onnellisen miehen tarinalta sain voimaa. Yksinäisen insinöörin sinnikkyys ja periksi antamattomuus on hieno esikuva kaikille tämän ajan miehille.

Alkaa kertyä vuosia aikaa siitä, kun olen lukenut miltei säännöllisesti. Luonnollisesti lukemisesta pitää hyötyä monella tavalla. Nykyään lukeminen on nopeampi kuin ennen, mutta silti Paasilinna kieli vieläkään ole yhtä nopea kuin esimerkiksi lukea Waltarin. Ehkä tämä on yksi asia, joka harmittaa, eli aika. Paasilinnan kieli ei ole yhtä kirjakieltä kuin Waltarin, vaan enemmän se on tapaa, miten eripuolella Suomessa puhutaan. Aivan varmasti myös tässä mielessä se hyödyntää kehittymään kielitaitoani.

Hetken ajattelin, että se on ihan totta, että ei aina kunnan päättäjätkään välttämättä ajatelleet kuntalaisten yleisiä etuja. Tässä yhden insinöörin sisukuudesta hyötyy kunnan työväki ja lopulta koko kyläläiset. Väistämättä lukiessani näitä tarinoita, mietin kuinka toden peräisiä jotkut tapahtumat voivatkin olla? Joskus palautuu mieleeni jokinen omakohtainen kokemuskin.

Kirja oli lyhyt ja tarina hienoa. Ovela tapaa lähestyä arkaluontaista aihetta kuten sisällissota ja sivellä vanhoja arpia ja nyppiä sen ympärillä kasvaneita karvaita ilman kipuja aiheuttamia. Ei haitta kerrankin kylän näkyvässä paikassa on pystytetty punaisyen muistomerkki.

Tällä kerta onnistuin hyppäämään tarinaan junaan paljon helpommin kuin edellisen kirjan. Siksi innolla seurasin tapahtumat. Vaikka jostain kirjasta olisi tehty elokuvaa, en välttämättä innostaa katsomaan, mutta tämän minä halusin. Ja onneksi elokuva löytyi netistä vapaasti katsottavaksi. En koskaan ole innostunut katsomaan suomalaisia elokuvia, koska minua suututtaa, kun aina niissä elokuvissa kiroillaan ja on eroottisia kohtauksia. En voi väittää, että aina näin on, koska erityisesti jää mieleeni Mies vailla menneisyyttä elokuvaa. Kuitenkin tämän kirjan pohjasta tehty elokuvaa antoi minun uskaltaa myös jatkossa katsoa hyviä suomalaisia elokuvia.

Varmasti vielä tulen lukemaan muita pieniä Paasilinnan kirjoja jatkosakin ja muille maahanmuuttaja taustaisisille suosittelen

Sinuhe

Sinuhe: Mika Waltari

Olen aina tykännyt lukemisesta, ja arvostanut sitä vielä enemmän. Suomen kiellellä luin päivittäin, mutta en romaaneja. Taisi olla vuosi 2011 Leppävaaran kirjastossa pisti silmiini persian kielen käännös Sinuhe kirjaa. Mika Waltarista ja Sinuhesta olin kuullut, mutta en tiennyt juuri mitään. Tuona hetkenä Leppävaaran kirjastossa, mitä luin käännöksen alkusanoista, sai aikaan minussa tärkeän päätöksen: lukea suomen kielellä romaaneja, ja ennen kaikkea Mia Waltarin kirjoja.

“Tämä on historiallisesti poikkeuksellinen teos. Faaraoiden ajoilta kirjoittanut egyptiläinen lääkäri oman elämänsä tositarinan. Lääkäri Sinuhe hoiti faaraoita tekemällä reikää heidän kalloon. Roomalaiset arkeologit löysivät tekstit ennen ajanlaskun alkua (eaa.). Siihen aikaan roomalaisten hovissa palveli suomalainen hovinvirkailija Mika Waltari. Waltari oli älykäs mies ja erityisesti kiinnostui Sinuhen tekstistä, siksi uskomattoman uuterasti opetteli faaraoiden käyttämä kieltä ja rupesi kääntämään tekstit. Waltari käänsi ensin suomen kielelle ja sitä myöhemmin suomesta käännettiin muille kielille.” (sanottiin käännöksen alkusanoissa)

Tämä vaan yksinkertaisesti kuulosti kirjaimellisesti uskomattomalta tarinalta. Voiko suomalaisen ja suomen kielen historia olla noin vanha ja minä en olisi kuulut, sitä huolimatta, että olen maassa asunut yli kymmenen vuotta. Päätin asiasta ottaa selvä ja heti ruveta lukemaan kirjan alkuperäisellä kiellä, suomeksi. Aikoja sitten olin tiennyt, että Iranissa kirjanoppineet / papisto paljon valehdelleet ihmisille ja vääristelleet totuutta kautta maan historiaan. Tällä kerta palaa oli liian iso nielaistavaksi.

Persian kielellä kirjan myös on kääntänyt toinen kääntäjä. Molempien käännöksestä on kulunut yli 40 vuota aikaa. Jälkimäisen kääntäjän mukaan ensimmäisen kääntäjän käännös oli herättänyt paljon kysymyksiä ja hämmennystä, siksi tarkempi käännös oli tarpeen.

Sinuhe myös on käännetty kurdi-sorani (Central Kurdish) kielellä, mutta valitettavasti en ole lukenut, enkä ole nähnyt sitä oman äidinkieleni. Eräs entinen työkaveri sanoi, että hän on sen lukenut.

En ole asemassa antaa mielipidettä vuosisadan parhaasta kirjasta, mutta pari sanaa amatööri lukijan mielipiteet Sinuhesta. Vajana vuoden sisällä luin kirjan. Lukeminen vei tolkkummehan pitkään, koska luin aika epäsäännöllisesti ja yhteen jaksoon oli tauolla yli kaksi kuukautta. Oli ensimmäinen noin pitkään ja raskaan kirjan lukeminen suomeksi. Lukemisen yhteydessä tein paljon muistiinpanoja ja jouduin ottamaan monista sanoista selvää käyttäen nettisanakirjaa. Kuitenkin kirjan kun otan käteeni lukemaan, koskaan en jätä kesken, vaikka kyseessä olisi Sinuhe tai Mikael Karvajalka. Se on periaate.

Lyhyesti voin kertoa, että se on todella hämmästyttävää kirjaa. Yksityiskohdat tietyistä tapauksista ovat kerta kaikkiaan uskomattomia. Esimerkiksi nuoren faraon uuden palatsin rakentaminen ja erityisesti aavikolla taistelun yksityiskohtainen kuvaileminen.

Kerran historiassa suomen kieleen syntyi kirjailija, toista kerta enää ei tule olemaan. Mika Waltari: rajattoman laaja mielikuvan kirjailija.

"Koitti juhannuspäivän aamu Hämeessä Humalajärven rannalla. Vielä saattoi aistia lievän savunhajun öisen taistelun jäljiltä: eilen oli ollut juhannusaatto ja kokkoja oli poltettu kaikilla rannoilla. Pääskynen lensi suu auki yli hämäläisen järvenselän pyydystäen läheltä veden pintaa hyönteisiä. Oli tyyni ja kirkas sää, ihmiset nukkuivat. Vain linnut jaksoivat vielä laulaa. 
Yksinäinen mies istui huvilansa portailla kädessään avaamaton olutpullo. Hän oli johtaja Onni Rellonen, kohta viidenkymmenen ikäinen mies, kasvoillaan seudun surullisin ilme. Hän ei kuulunut yöllisen taistelun voittajiin. Hän oli pahasti haavoittunut, eikä ollut kenttäsairaalaa, jossa hänen murtunut sydämensä olisi voinut saada ensiapua. Rellonen oli hoikka, keskimittainen mies, korvat olivat aika isot, nenä pitkä ja loppupäästään punertava. Hän oli pukeutunut lyhythihaiseen hellepaitaan ja samettihousuihin. Miehestä näki, että joskus hänessä oli saattanut piillä räjähtävää voimaa, joskus, mutta ei enää. Hän oli väsynyt, voitettu, elämän iskemä. Uurteet kasvoilla ja harvenneet hiukset päälaella olivat liikuttavia tappion merkkejä taistelusta elämän kovuutta ja lyhyyttä vastaan." (sivu 8, 9)

Teos: Hurmaava Joukkoitsemurha

Kirjoittanut: Arto Paasilinna

WSOY, Juva 1990

Luettavaa 280 sivua

Todellisuudessa nämä alkusivujen kappaleet olivat kohdat, joista rupesin nauttimaan suomen kielen huumorista. Arto Paasilinnan teoksista muistaakseni tämä oli ensimmäisen lukemani kirjaa. Olin aloittanut Mika Waltarin kirjoilla, ja muita suomalaiskirjailijoista minulla ei ollut tietoa. Yhdessä illan istujaisessa puhuttiin kirjoista, ja minä rupesin puhumaan pää punaisena Waltarista, jolloin tavallisesti yksi suomalaisen seuralainen mies kysyi, oletko lukenut Arto Paasilinnan kirjoja? Tämä mies oli ollut aikaisemmin lehtikuvaaja ja ottanut lehtikuvia suurimmilta suomalaiskirjailijoista. 

Aloitus oli hidasta, vei aikaa tottua Paasilinna tekstiin, mutta vielä jonkun matkan kuluttua luettavaan kirjasta, edelleen palasin parin muutaman kappaleeseen kirjan alkuun, joita on myös yllä lainattu. Tämä oli uusi asia minulle, että tässä yhteiskunnassa itsemurha aihe on niin läsnä ihmisten elämässä. Koskaan en muista olisin kuullut aiemmin, että se on yksi vaihtoehto ihmisille. Kurdien elämässä elämä on kaikki kaikessa, ja kaikkien kurjuuden huolimatta tuskin yksilöiden mieleen vilahtaa riistää itseltään elämää. Kurdi ihmisen, tytön ja pojan mielessään elää yksi unelma: Vapaa Kurdistanin maa. Siitä on tullut kuin pysyä unelma kurdeille. Vaikka kuolemaa on kutsumaton vieras, ja se voi olla milloin tahansa oven takana vieraan kielen asemiehen muodossa. Se voi viedä perheeltä isän tai vanhemman pojan tai tytön, ja häntä koskaan perhe ei voi enää nähdä. Siksi kurdi ihminen ainakaan yhtä asia koskaan ei kaipaa, tai ei halua ajatella: kuolemaa. 

Tämä alku maistiaiset kappaleet saivat minut hyvällä mielellä kautta kirjaan, aina odotin lisää vastaava tekstiä. 

Oli hienoa kirja, mielestäni Paasilinna parhaita lukemani.

Hirttämättömien lurjusten yrttitarha

Teos: Hirttämättömien lurjusten yrttitarha
Kirjoittanut: Arto Paasilinna
WSOY - Juva 1998
Luettavaa 318 sivua

Monille suomalaisille rakas ja arvostettu kirjailija Arto Paasilinna. Luettuani ensimmäisen kirjan tykkäsin hänestä palon. Hänellä on omat tapansa päästää suomalaisen huumorimaailmaan, kun muuten on erittäin haastavaa päästä samalle aaltopituudelle kuin suomalaisten.
Tämä oli vähän raskaampaa huumoria. Teksti ei naurattanut, vaan pikemminkin ajatukset herättivät mielenkiintoa. Aina olin ajatellut, että miksi entisen Nokian, etnisen johtajan piti  tienata yli kolmekymmentä miljoona euroa vuodessa ja nykyisen posti johtajan pitää saada pankkitililleen yli 60,000 €/kk? Tekevätkö he oikeasti niin paljon ja arvokkaampaa kuin monet työntekijät, että heidän palkkansa on yhtä paljon kuin monta tuhatta työntekijää. Eivät he sentään edes keksineet itse matkapuhelimen tai postijärjestelmän alun perin. He ovat vaan saaneet johtajan paikaan. 

Tai miksi yhteiskunnassa jotkut terveet työkuntoiset yksilöt eivät haluaa ottaa vastuuta omasta elämästään millään tavoin ja samalla kuormittavat yhteiskuntaa. Vielä pahempi aiheuttavat vaivaa ja kärsimystä työssä kävijä ihmisiä moniin tavoin. Sitä mietin kun työikäinen naapuri mieshenkilön bileet pyörii jopa välillä viikon arkkiyöt ja me muut emme saa edes yön nukuttua rauhassa. Välillä poliisi vierailee puoliyön aikana hänen talossaan, kun siellä on taas vieraita nuorempia naisia ja miehiä. Eikö parasta se, että hankitaan jotain ammattia ja sitten ruvetaan käymään töissä ja elää kunniallisesti? Varmasti tämä ilmiökään ei tunne kansallisuus rajoja, eikä tästä ainoastaan voi osoittaa syyllisyyden sormi suomalaisia kohtaan.

Paasilinna on keksinyt ratkaisun näihin ongelmiin ja tällä kerta tekstissä on erilaisempi huumoria. Pannaan kaikki töihin ja senkin maan alle jotta heistä tulee kunniallisia ja kunnon kansalaisia. Maan alla laitetaan heidät huolehtimaan sienikasveista ja tuotteet viedään ulkomaille ja valtiolle maksetaan verot. 

Minulla on vielä Paasilinnan montakin kirjaa kirjahyllyssä, mutta en usko luen niitä, tai ainakin tulen olemaan aika valkoivaa. Aika on vähän ja minun on vielä luettavaa paljon muita kirjoja.
Minulla on unelmia!