Mikael Karvajalka

Teos: Mikael Karvajalka
Kirjoittanut: Mika Waltari
Werner Söderström osakeyhtiö, Helsinki 1948
Luettavaa 780 sivua

Jos joku on lukenut Sinuhen, ei voi kiistää mestarillista teosta, mutta minua harmittaa usein, kun niin suuri toinen mestariteos kuin Mikael Karvajalka on jäänyt vähällä huomiota. Abbas Maroufi tunnettu Iranilainen kirjailija, nykyään asuu Berlinissä. Varsinaisesti tunnettu mestariteoksestaan Symphony of the Dead novellista, on viime vuosina haastatteluissa sanonut, että hänen varsinainen mestariteoksensa on vielä tuleva.

Mielestäni Waltarilla on enemmän kuin yksi mestariteos. Mikael Karvajalka on ihanteellinen historiallinen romani Suomen ja Eurooppaan pimeästä ajasta. Teemana on kristikunta ja ihmisten käyttäytyminen vaikeina aikoina. Jälleen siinä mies pitkään vailla puoliso ja kaikkialla Keski-Euroopassa erityisesti ranskan maassa vaeltamassa tiedon janoisena.

Sitten saksan maahaassa avioituu saksalaisen tytön, joka on ihmisten mielestä kirottu ja noita. Kuvailee aivan yksityiskohtia myötä, miten uskonnolliset kohtelevat tyttöä. Miten kirkko sadistisesti kiduttaa hänet ja kirkkorakennuksen pimeillä kosteilla tunnelissa häneltä silputaan jäseniä. Ja kaikesta sitä kidutuksesta ja jopa vaimon elävänä poltettavan polttopuista, myös Mikael Karvajalka joutuu maksamaan. Toki kirkko antaa jossain määrin alennuksia kiduksista.

Sitä on kulunut yli vuosi siitä, kun olen lukenut, mutta epäilemättä se opetti minua monia asioita. Voi huomata, että välillä tarinan sankari ikään kuin päämäärättömänä kävelee jossain Saksan kaupungeissa ja menee vaan tavallisen miehen arjen asioiden perässä, kuten syöminen ja juominen. Toisinaan on pilkku tarkka siinä mitä oikeasti Luther ajattelee talonpojista ja sorretusta väestä.

Tämä kirja Sinuhen rinnalla aina pysyvät kirjahyllyssäni, suuren kirjailijan teoksia, joita enää koskaan tule toistumaan Finlandia maassa.

Sinuhe

Sinuhe: Mika Waltari

Olen aina tykännyt lukemisesta, ja arvostanut sitä vielä enemmän. Suomen kiellellä luin päivittäin, mutta en romaaneja. Taisi olla vuosi 2011 Leppävaaran kirjastossa pisti silmiini persian kielen käännös Sinuhe kirjaa. Mika Waltarista ja Sinuhesta olin kuullut, mutta en tiennyt juuri mitään. Tuona hetkenä Leppävaaran kirjastossa, mitä luin käännöksen alkusanoista, sai aikaan minussa tärkeän päätöksen: lukea suomen kielellä romaaneja, ja ennen kaikkea Mia Waltarin kirjoja.

“Tämä on historiallisesti poikkeuksellinen teos. Faaraoiden ajoilta kirjoittanut egyptiläinen lääkäri oman elämänsä tositarinan. Lääkäri Sinuhe hoiti faaraoita tekemällä reikää heidän kalloon. Roomalaiset arkeologit löysivät tekstit ennen ajanlaskun alkua (eaa.). Siihen aikaan roomalaisten hovissa palveli suomalainen hovinvirkailija Mika Waltari. Waltari oli älykäs mies ja erityisesti kiinnostui Sinuhen tekstistä, siksi uskomattoman uuterasti opetteli faaraoiden käyttämä kieltä ja rupesi kääntämään tekstit. Waltari käänsi ensin suomen kielelle ja sitä myöhemmin suomesta käännettiin muille kielille.” (sanottiin käännöksen alkusanoissa)

Tämä vaan yksinkertaisesti kuulosti kirjaimellisesti uskomattomalta tarinalta. Voiko suomalaisen ja suomen kielen historia olla noin vanha ja minä en olisi kuulut, sitä huolimatta, että olen maassa asunut yli kymmenen vuotta. Päätin asiasta ottaa selvä ja heti ruveta lukemaan kirjan alkuperäisellä kiellä, suomeksi. Aikoja sitten olin tiennyt, että Iranissa kirjanoppineet / papisto paljon valehdelleet ihmisille ja vääristelleet totuutta kautta maan historiaan. Tällä kerta palaa oli liian iso nielaistavaksi.

Persian kielellä kirjan myös on kääntänyt toinen kääntäjä. Molempien käännöksestä on kulunut yli 40 vuota aikaa. Jälkimäisen kääntäjän mukaan ensimmäisen kääntäjän käännös oli herättänyt paljon kysymyksiä ja hämmennystä, siksi tarkempi käännös oli tarpeen.

Sinuhe myös on käännetty kurdi-sorani (Central Kurdish) kielellä, mutta valitettavasti en ole lukenut, enkä ole nähnyt sitä oman äidinkieleni. Eräs entinen työkaveri sanoi, että hän on sen lukenut.

En ole asemassa antaa mielipidettä vuosisadan parhaasta kirjasta, mutta pari sanaa amatööri lukijan mielipiteet Sinuhesta. Vajana vuoden sisällä luin kirjan. Lukeminen vei tolkkummehan pitkään, koska luin aika epäsäännöllisesti ja yhteen jaksoon oli tauolla yli kaksi kuukautta. Oli ensimmäinen noin pitkään ja raskaan kirjan lukeminen suomeksi. Lukemisen yhteydessä tein paljon muistiinpanoja ja jouduin ottamaan monista sanoista selvää käyttäen nettisanakirjaa. Kuitenkin kirjan kun otan käteeni lukemaan, koskaan en jätä kesken, vaikka kyseessä olisi Sinuhe tai Mikael Karvajalka. Se on periaate.

Lyhyesti voin kertoa, että se on todella hämmästyttävää kirjaa. Yksityiskohdat tietyistä tapauksista ovat kerta kaikkiaan uskomattomia. Esimerkiksi nuoren faraon uuden palatsin rakentaminen ja erityisesti aavikolla taistelun yksityiskohtainen kuvaileminen.

Kerran historiassa suomen kieleen syntyi kirjailija, toista kerta enää ei tule olemaan. Mika Waltari: rajattoman laaja mielikuvan kirjailija.

Johannes Angelos

"Pimeässä työntyi käteeni kapea kuuma käsi. Ehkä se oli vain itseni pettämistä ja kuvitelmaa, mutta uskoin tuntevani sen tuhansien joukosta. En uskaltanut kajota häneen enkä puhutella häntä. Ehkä vain vanhemmistaan eksynyt tyttö etsi turvaa kädestäni. Tai pelon ja pimeän kiihdyttämä nainen tahtoi tuntea miehen läheisyyden. Mutta tunsin hänen kätensä. Kuumana, avuttomana se oli kuin sovinnon sanaton viesti ennen kuolemaa.

Ei hänkään sanonut sanakaan. Pimeässä vain hengitimme lähekkäin ja kättemme koskivat toisiaan. Suonemme sykkivät tuskallisesti vastakkain elävän veren, ihmisen läheisyyden sanattomana viestinä. Näin on hyvä. Näin oli paras. Näin ymmärsimme. Sanat olisivat vain särkeneet kaiken."

Teos: Johannes Angelos
Kirjoittanut: Mika Waltari
WSOY, Juva 1980
Luettavaa 334 sivua

Johannes Angelos, pitkälti on Nuori Johanneksen jatkoa. Harmitti hirviesti, kun sen lukemiseen venyi hirveän pitkään. Tietysti kirjantyyli oli sellainen, että sen lukeminen vaati kärsivällisyyttä. Lisäksi minun oma aikatauluni ylipäätään ei jättänyt aikaa lukemiselle paljon aikaa.

On pitkään kiinnostanut saada lisää tietoa keskiajalta ja erityisesti, miten kävi, että Konstantinopolista tuli Istanbul? Aikaisemmasta kokemuksesta olen oppinut sen, että yksi parhaista tavoista hankkia tietoa historiasta on historiallinen romaanin lukemien. Historia toistaa itseään. Kiinnostaa oman elämäni ajan tapahtumia. En sen takia, että henkilökohtaisesti kiinnostaisi pätkääkään politiikka ja se, että rupeaisin harrastamaan sitä, vaan sen takia, että myös poliittiset tapahtumat ovat muuttaneet elämän suunnan, täysin vastoin oma tahtoani. Miltei on mahdotonta tietää täysin, mitä on tapahtunut menneinä aikoina historiassa, mutta historiasta jäljellä olevien kirjoitusten kautta saadaan tietoa suunta antava tietoa.

Sanottu, että kirja on paras ystävä. Jokaiselta sellaiselta ystävältä haluan oppia uutta, ja odotan yllätyksiäkin näkökulmia. Romaanissa arvostan erityisen paljon sen monipuolisuutta ja värikyyttä. Sellainen, joka tarjoa minulle muutakin, kuin vain tarina. Kirjoituksessa kieli on keskinen asia, mutta värikäs kielenkäyttö antaa laajan kuvan tapahtuman ympäristöstä, kuten kulttuurista ja ajan ihmisisistä.

Tavallisesti ihmiset kirjottavat päiväkirjaa, mutta yleensä ne ovat tavallisia asioista, mistä kirjoittavat. Jos tavallinen ihminen elää historiallisesti erikoista aikaa, hänen päiväkirjastaan voi olla todellakin historiallinen painoarvo. Johannes Angeloksen päiväkirjasta on tullut historian tärkeä teksti. Hän on selvästi enemmän kuin vain tavallinen kansaihminen. Hän on jalomielinen, yläluokan verta.

Ei ollut kauhean kiinnostavaa lukea aivan kaikki osat, mutta toisaalta oli ymmärrettävä, että kirjoittaja haluaa kuvata ajan kypsymiseen suurempaan tapahtumaan. Historiallinen suurtapahtuma, joka sai minut tarttua lukemaan sitä kirjaa. Miksi Konstantinopolia luhistui, ja miksi turkkilaisista tuli kuitenkin islamilaisessa maailmassa niin suuri nimi, ja islam valloitti Eurooppaa?

Minun oli suhteellisen helpompaa seurata Johanneksen kertomukset, koska olin aikaisemmin lukenut Nuori Johannesta. Hän pohjustaa kertomuksiaan nimenomaan mitä on tapahtunut Nuori Juhannuksen kirjassa. Minulta meni ohi paitsi Nuori Johanneksen tapauksessa hänen alkuperästään sen verran, että silloin en saanut käsitystä, että hän olisi korkeantasoinen luokkaa. Siksi hän tarvitsekin naisen apua päästääkseen kirkon tunnettujen pappien seuraan.

Inhimillisiä tapahtumia tapahtuu romanin päähenkilölle, kuten naisten suhteet ja arjen tuntemukset. Mielenkiinnolla myös on tuotu kulttuurilliset asiat esille, kuten miehen ja naisen suhteet ja kunniakysymys.

Yksi puoli korostuu tässäkin teoksessa yli kaiken, ja se oli uskonnon piilopuoli. Hassua se, että uskonnolliset tahot ja hallitukset hurskauden ja taivaallisen pyhyyden tähden kuormittavat tavallisten ihmisten elämää, mutta itse todellisuudessa itse ovat pahuuden ja rappion pesäkkeitä. Kahdessa teoksessa Waltari yksityisesti paljastaa suuret uskontokuntien heikkoudet.

Kristilliset eivät välttämättä harjoittaa lähimmäistä rakkautta, eikä muslimi kattaa alkoholia.

Nuori Johannes

Teos: Nuori Johannes
Kirjoittanut: Mika Waltari
WSOY. Juva 1981. Kolmas painos
Luettavaa 443 sivua

Nuori vailla nimeä, mutta ulkonäöltään jokaisen naisen unelma mies. Tarinan alkaa siitä, että nuori mies kävelee halki maaseutua, keskellä maalaisten kiireisintä työaikaa. Alku lauseet kirjan alussa vievät lukijan mielikuvitusta mukaan kauniiseen maaseudun maisemiin, mutta siivet ovat liian heikkoja kantamaan herkkämielen runoystävän. Pian vastaan iskevät kovan filosofiset sanat, jotka palauttavat lukijan mielen maan pinnalle.

Lukijana odotin, että runokieli vielä saisi jatkuvaa, vaikka moniin sivuin määrää. Niin kuin miesten tapaa kohdella tyttöystävää, kun kohtelee tyttöä seuraten oman mielikuvituksensa mukaan, eikä tahto nähdä tyttö sellaisenaan kuin hän on todellisuudessa.

Nuori mies ilman mitään päämäärä kävelee maata pitkiin. Matkalla eksynyt tai paremmin sanottuna ajautunut kenties puolivahingossa yläluokkaporukkaan alueelle. Iloisia miehiä ja naisia altaassa uivat ja hän jää ihailemaan maisemaa. Nuorehkon kiinnostus kohdistuu porukasta naishenkilöön, mutta ei kuitenkaan itse puolialastoman naiseen, vaan hänen kädessään kirjaan. Hän onnistuu tutustumaan naiseen ja todellisuudessa tämä on ovi suuren maailmaan ja kaikki alkaa juuri tästä.

Kirjailija kirjoittaa historiaa romaani muodossa. Waltarilla on mielessä kertoa lukijoilleen kristikunnan ajanjaksosta, joka on kenties kuumimmasta tapahtumista Eurooppaan historiassa. Onko kirkko niin pyhä paikka kuin kautta historiaa on väitetty? Onko papisto aito hengellinen elin, joka olisi valittu jumalan taholta? Miten maan päällä kirkon asiat on saatu järjestyksiin, kun itse nämä niin sanottu hengellismieliset miehet joutuvat riitaisissa keskusteluissa määrittelemään, mitä on Pojan, pyhän hengen ja Jumalan osuus pyhyydestä ja vallasta?

Se on Mika Waltari, joka rohkeasti tartu asiaan ja taitavasti kirjoittaa välillä yksityiskohtaisesti tapahtumista. Firenzen kirkolliskokoukset jatkuvat kuukausi kaupalla lopulta tuloksetta.

Aikaisemmin koskaan en ollut päässyt lukemaan kutenkaan kirjoja keskiajan kristikunnan ja kirkon sisäisestä tilanteesta, vielä sellainen, joka käsittelee ristiretket.

Kirja on historiallinen romaani ja kirjaa lakeassaan koko matkan aikana voi kuvitella mielessä, että Waltari tekee väsymättömästi ahkeran tutkintatyön kirjastoissa. Kirjassa tule historiallista tietoa kirkon sisäpiiristä, lännen kirkon alaisuudessa sotilaiden kohtelua Eurooppaan maissa, turkkilaisten historiasta ja kreikkalaisesta.

Tässäkin teoksessa kuten Mikael Karvajalka kirjassa päähenkilön tiedonjano vahvasti tulee esiin, ja tämä on mielestäni itse Mika Waltarin oma persoona.

Kirjassa on vieraita sanoja kuten, visiiri, Soliman, osmanien, sipahit, joita kyllä minä ymmärsin, koska ne ovat minun äidinkielestäni. Toisaalta ajattelin, että ymmärtävätkö kaikki suomalaiset niitä?

Olin lähellä Kirjan loppua, mutta niin monta juttua oli jäänyt auki, että lukijana en ollut valmis lopettamaan. Vasta luettuani kirjan muista lähteistä luin, että itse asiassa Johanneksen varsinainen kirjaa vasta on toisessa teoksessa nimeltään Johannes Angelos. Onneksi sitäkin kirja löytyy omasta kirjahyllystäni. Ilmeisesti Waltari edes ei ole ollut halukas julkaisemaan tämän Nuori Johannes kirjan, vaan muut ovat päättäneet niin tehdä.

Upea kirja, paljon historiallista tietoa ja kirkon taustaa.

Feliks onnellinen

Teos: Feliks onnellinen
Kirjoittanut: Mika Waltari
Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1938
Luettavaa 213 sivua


Helppo ja mystinen aloitus. Vielä hieman eteenpäin luettuaan muistutti Václav Havel lyhyt erästä seikkaperäistä kirjoitusta, joka on jäänyt mieleen yli parikymmenen vuoden takaa. Illan hämärtyjään tiellä astuttuaan kylään tuli vastaan, suoraan tuli eteen, aivan lähelle, tarttui paidan kauluksistani, kaatoi minun maahan.
Mitä tahdot minulta? Kysyin.
Haluan nämä vihreitä silmiäsi. Hän sanoi.

Feliks on mies, joka on ilmeisesti onnellinen. Maalisen työn ohella hänellä on myös taivaallinen tehtävä suoritettavana. Hän on toimistotyöntekijä, mutta työn ulkopuolella harjoittaa saarnaamista. Hän saarnaa sanaa, välittää Herran viestin muille, näin ainakin vilpittömästi uskoo. Tapa miten hän sitä tekee, on loppujen lopuksi yksinkertainen. Etsii yksin olevia naisia tai miehiä ja salaperäisesti heille kertoo: Herra on antanut syntisi anteeksi, jos itse otat vastaan hänen armoaan.

Waltari kuvailee ensimmäistä kohtausta todella salaperäisesti. Se herätti todella suurta mielenkiintoa minussa lukijana. Ei voi odottaakaan vähemmän niin suurelta kirjailijalta, kuin Waltarilta. En osannut arvata yhtään, kuinka juoni voi jatkua. Feliks oli lähestynyt kookkaan miehen, joka ei kovinkaan hyvällä mielellä ottanut Feliks vastaa, saati kuunnella hänen varoittava viestinsä. Waltari saattoi iso miestä matkaan kotiin saakka. Tästä päätelleen asennoiduin sillä tavoin, että lukijana jään seuraamaan tuon ison suomalaismiehen elämää. Miehellä on ongelmia avioliittoelämässään, siksi kotona hän rupesi hetken empimään oudolta mieheltä kuulemansa jutun, olikin saanut Herran viestin? Kuitenkaan näin ei käynyt. Kirjailija palaa Felikseen seuraan ja jatkaa kertomistaan hassun miehen outoja arjen tapahtumia ja mietteitä.

Waltari ehkä ei ole kauhean humoristinen kirjoittaja, vaan todella syvällinen ja filosofinen. Tässä tarinassa hän tarttuu hauskuuden keppiin ja kutitellee huumorin jalkapohjasta. Tulee vastaan kohtauksia, että on pakko lepoasennossa maata sohvalla ja nauraa sydämen kyllyydestä. Feliksen tapauksessa yksinkertaisessa muodossa Waltari paljastaa ihmisen syvällisiä ajatuksia. Kirjoittaja on tarttunut hassun miehen ja pannut hänen suuhunsa ysinkertaisen lausen, jonka todellista tarkoitusta edes Feliks itse ei ymmärrä. Kuitenkin tarinan taustalla piilee suurempia kysymyksiä.

Tarkoitus ei ole saarnata kristillisyyttä, eikä sitä halveksiakaan. Kuka muu kuin Waltari voisikaan kirjoittaa kristillisyydestä. Tässä kirjassa ei tule esiin kovin syvällisiä Raamatun ajatuksia, mutta sanojen takana piilee kirjailijan vankka Raamatun tuntemus.

Kenties aivan tarkoituksella jääneet irti kertomuksien lankoja. Kirjoittaja olisi helposti tarttunut niihin ja jatkanut siitä vaan juttuja. Vahingossa Feliksen käsiin päättyy kapaloitu paketti. Jos lukijan pitää taukoa tähän kohtaan, ajatukset voivat johtaa harhaan, kuten minulle kävi. Minä lukijana itse lähdin kehittämään ja jatkamaan siitä eteenpäin. En tahtonut mitään pahaa yksinkertaiselle Felikselle. Esimerkiksi en toivonut, että tästä paketista vahingossa hän joutuu rikollisten kanssa väliselitykseen. En tykännyt Feliksesta, ja monesti hänen jääräpäinen pakkoyrityksensä puhua ihmisille sai minut ärsyyntymään, mutta kovasti olin utelias seurata hänen elämäänsä.

Kirjassa tietysti oli vaikeita sanoja, mutta ei lainkaan vaikea seurata juonia. Viihdyin hyvin kirjan lukemisen seurassa. Huumori, todellisuus, uskonnon teema ja taikauskoisuus solmittu yhteen, jotka kenties muuttavat hassun miehen elämästä: Feliks onnellinen.

Ihmisen ääni Mika Waltari

Kirjan nimi: Ihmisen ääni Mika Waltari: nöyryys – intohimo
toim. Ritva Haavikko
WSOY 1978
Luettavaa 228 sivua

Lähteiden mukaan Ihmisen ääni on WSOY:n julkaisema kirjasarja erilaisista henkilöistä. Olen nähnyt vain tämän, joka koskee Mika Waltaria. Viime kesänä Salon torilta olin ostanut edullisesti tietämättä siitä etukäteen mitään sen taustasta. Alussa Waltari nöyrästi ja kauniilla sanoilla osoittaa kiitollisuutta kirjan kirjoittaja kohtaan, ja sanookin, että toimittaja on yhtä vahvasti kuin itse Waltari tämän kirjan takana.

Minulle kesti hetki lähteä mukaan jutussa, koska oli hieman hämmentävä, että kenestä nyt on kyse? Onko toimittajan juttua vai puhuuko Waltari itsesään. Myöhemmin käsitin asian niin, että Waltarista huokuu vahvasti suomalaisuus piirre. Mielestäni suomalaisen yleisen kansanpiirteeseen kuulu, että he eivät osaa puhua omasta elämästään kovin värikkäästi.

Alku osa kuitenkin Waltarin lapsuudesta. Synkkä ja hämärä tarina lapsuus ajalta, kun isän huomio enemmän kohdistuu vanhemman veljen kuin pienemmän pojan Mikaan. Ja sitten lapsen näkökulmasta ikävä isän kuolemaa. Jossain määrin kuitenkin tuli esiin Waltarin lapsuus elämää, vaikka lyhyesti.

Olisin toivonut vähän enemmän elämän tausta tietoa, erityisesti kun on kyse kirjailijoiden kirjailijasta. Ei tarvitse kerskailla, mutta kirjailija, joka on kirjottanut Sinuhe Egyptiläisen, Mikael Karvajalan tai Mikael Hakeimin saisi puhua ylpeämmin itsestään. Toisaalta ottaen huomioon suomalaisen kansakulttuuri tausta, hän on elänyt aika, jolloin ei osattu ylistää itseään kovin rohkeasti. Tässä asiassa Arto Paasilinna puhuu vapaammin ja rohkeammin itsestään. Mielestäni heillä on puhumisen vapaus, kuten Raamatun Timoteus kirjeessä sanotaan.

Kirja on erityisesti kiinnostavaa kirjoittamisesta kiinnostuneille. Sehän sisältää valtavasti arvokkaita ajatuksia, jopa voisin sanoa todella viisaita ajatuksia. Sen viisauksista aina voi ammentaa ajatuksia. Tuli mieleen kääntää kurdiksi, ainakin suurin osaa keskiosan kirjoituksia.

Vaikka kirjassa Waltari puhuu suurelta osiin kirjoittamisen taidoista, mutta kirja ei ole varsinaisesti kirjoittamisen opas. Kuten hän mainitsee, on kirjoittanut erikseen oppaan kirjoittamisesta, ja nähtävästi Kalle Päätalo myös hyötynyt siitä.

Itselläni kirjaa sisälsi valtavan arvokkaita ajatuksia ja varmasti tulen lukemaan vielä moneen kerran joitakin kirjan jutuista. Toimittaja on antanut teemoja ja Waltari puhunut niistä. Ahkeran lukeminen kuulu kirjoittamisen taitoon, kuten Waltari itse näin on tehnyt. Mutta hän mainitse, että lapsena joku hänen kaveristaan oli erityisen ahkera lukemaan.

Kaikilta osin kirja on erinomainen ja jos kiinnostaa kirjoittaa itse, tämä kirja on ehdottomasti sisältää ainutlaatuisia ajatuksia.

Rakkaus Vainoaikaan

Kirjan nimi: Rakkaus vainoaikaan

Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1943

Kirjottaja: Mika Waltari

WSOY, Juva 1994

Tämän kirjan valitsin tähän väliin tarkoituksella, sillä koskaan en ollut lukenut suomalaista rakkaustarinaa, lisäksi halusin jotain kevyttä, kaunista ja herkkää väliin luettavaksi. Kirjan nimi on houkuttelevaa, vaistomaisesti yhdistin sen teeman omani nuoruuteni aikoihin. Kasvatus kulttuurissani rakastumiseen liittyi aina vainoa. Vaino tytön perheen mies puolisten, kateellisten naapureiden ja moraalipoliisien taholta, viimeinen oli kaikista pahin.

Tässä kirjassa Waltari puhuu paljon laajemmasta vainosta, koko Suomen ja kansan vainosta. Sodasta palaneet haavoittuneet fyysisesti ja henkisesti miehiä. Neuvostoliiton karmea, ruma ja julma pelon varjo on läsnä kaiken aikaan kanalaisten arjessa.

Olisin odottanut, että tämä kirja herättää mielessäni vuosikymmenen unessa makaavia muistoja. Muisto naapuritytöstä, jonka kanssa vuosin salaa ihastusten jälkeen, koskaan ei uskaltanut ilmaista piilevät tunteet. Tunteet, johon liittyy syksyisin omenapuurahoissa hedelmäpoiminta kauteen. Joka syksy omenapuutarhassa viikkoien ajan omenapoiminnoissa leikittiin, mutta koskaan ei uskaltanut varastaa edes poskisuudelma.

Kirja kertoo syvällisestä rakkaudesta, suomityttö rakastuu suomipojan, johon sisältyy isänmaalisuus. itse tyttö ei harrastaa millään tavalla politiikka, mutta väistämättä mukana tarinassa, joka sisältää voimakkaasti isänmaalista teemaa. Hän ei ole aseellisen taisteluhenkinen, eikä aikoo tukea taistelua, eniten harmittelee paleltuja omenapuita maalla.

Kaunis aloitus, tyttö odottaa jotakuta, en heti olisi voinut arvata mistä on kyse. Kirjan nimestä päätelleen heti alusta alkaa jollain odottamattomalla tutustumalla. Satunainen tutustuminen. Sellainen, joka metrossa aikaisin aamulla tapahtuu. Tyttö heittäytyy syliin, kun äkkiä metro lähtee liikkeelle asemalta. Pieni kaunis vahinko, satunainen herkkä törmäys. Kirjassa vielä muutama sivua eteenpäin tilanne on hieman epäselvä.

Rohkea tyttö, joka toteuttaa ajatuksiaan, piittaamatta kenestäkään. Oikeastaan ei huomaa lainkaan sivullisia hahmoja. Naapureista ei ole pienintäkään harmeja, heitä kuin ei olisi olemassakaan, paitsi maalla on pari kohteeseen maininta naapuri lapsista. Ja perhe on aivan kilteimmästä päästä.

Rakkaus oli tekosyy kirjoittajan kirjoittaa sodan rumista jälkeistä pienen suloisen Suomeen. Rakkaus tuli ilmi armon ja piittaamisen muodossa sodasta vamman saneelle nuorta miestä kohtaan.

Kirja on ollut pieni lohdutus pienille rohkealle kansalle, joka sinnittelee rakentamaan oma kotimaata. Kauttaaltaan kirjassa kaunis suloinen suomalainen tyttö yrittää parantaa suomalaisen miehen haavat, loppu vaiheessa toisen maailman sodan laajennettua Suomen rajoihin parantunut mies jälleen lähtee sotaan. Nyt kun oli aikaa perustaa perhe ja kenties saada lapsia, omenapuut ovat myös jälleen kasvamassa, mutta jälleen miehet lähtevät taisteluun. Kauniita pieni yksityiskohtia todellisesta rakkaudesta silloin töllöin tulee esiin. Ja pahan paikaan kirjailija jättää lukijan oman onnen nojaan. Olisin vielä halunnut lukea lisää, saisi olla jatko osaa.

Ulkomaalaisena lukijana kirja onnistuu tavoittamaan minut muutamalla seuraavalla osa-alueella. Sain tuntea aika hyvin miltä Suomi näytti, kun osaa Karjala oli menetetty, ja karjalan köyhät pakolaiset näkyivät jopa Helsingin katukuvassa. Suomalaista yksimielisyyttä puolustamaan maata. Julma Neuvostoliiton armotta ryöstöä. Kaupunkien pommiukset ja siviilien tuntema kauhu.

Pystyin kuvittelemaan täysin määrin miltä tuntuu jäädä sodan jalkojen alle. Olen itse kasvanut sodassa. Aina tulee mieleen kokemus siitä, kun 20 vuotta sitten tulimme Suomeen ja suomen kielen kurssilla eräs kurdipoika sanoi olevansa Sodankylästä. Raukka poika oli syntynyt sodassa ja 19 ikävuoden saakka oli ollut sodassa, kunnes perheensä kanssa muuttivat Suomeen.

Ei ole helppoa puhua tästä kirjasta, täyty muistaa, että sitä on kirjoittanut suurin kirjailija, Mika Waltari ihmeellinen tekstin luojaa.