Simpauttaja

Teos: Simpauttaja
Kirjoittanut: Heikki Turunen
Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1974
Luettavaa 304 sivua

Muistan ajat, jolloin kaikki puheet ei ollut helppoa minun ymmärtää, erityisesti Suomalaisten ikäihmisten puheet saattoivat jopa puolet mennä ohi minun yli ymmärrykseen. Silti koskaan en kyllästynyt kuuntelemaan, mitä he puhuivat. Suomen kieli vieläkin yli kaksivuosikymmenen jälkeen tuntuu vaikealta.

Mahdottomuus, miten voi olla niin, että kaiken aikaan lukea säännöllisesti suomen kielellä ja olla lähes päivittäin tekemisessä valtaväestön kanssa, silti edelleen tuntuu niin vaikealta, että usein pitää miettiä jopa puhuessa, että kuinka meneekin lauseessa päätteet?! Turkin kieltä opittiin noin vaan kuin oltiin täkäläisten kanssa tekemisessä. Englantia aivan alusta asti lähti käyntiin vain itseopiskelun kautta. Koskaan en unohda Tampereella lauantai päivän, jona päätin enkun opiskelusta.

Oppimismateriaalina oli käytettävissä enkun aikakauslehti ja sanakirja. Aamiaisen yhteydessä päätös vahvistui ja heti sen jälkeen puoli yhdeksältä keittiön pöydän ääressä aloin lukemaan moni sivuisen artikkelin. Ennen lounastaukoa kerran olin käynyt vessassa ja lounaan jälkeen vielä iltapäivällä kerran oli pidetty teetaukoa, sitten ensimmäinen kahdeksan urakkaopiskelu oli paketissa. Koko artikkeli oli luettu. Kirjaimmellisesti tarvittiin tarkennuslasia, jos halusi etsiä yksittäisiä sanoja, joita ei ollut alleviivattu ja viereen äidinkieliä olisi kirjoitettu sen merkityksen. Vaivaa palkittiin myöhemmin sillä, että edistystä tapahtui. Opiskelusta ei annettu periksi, mutta ei läheskään ollut joka päivästä. Ja silti ei ehtinyt kulua kuin alle viisi vuotta, että pystyin jo puhetta tulkkaamaan ja vähän myöhemmin Isossa-Britanniassa tekemässä käännöstyötä. Alkua vaiheessa oli haastavaa ymmärtää ihmisten puheet, mutta bitit eivät pettyneet muukalaisen hitaan puheen ymmärtämiseen, eikä muukalainenkaan itse antanut vaikeasti ymmärtämisen häpeän voittaa edistyksen intoa. Iloa tuoksuu koskaan ei lakannut.

Heikki Turuselta olen ostanut montakin kirjaa ja Simpauttaja oli eka niistä, jonka otin kirjahyllystä luettavaksi. Kirjasta olen kuullut jopa sellaisenkin jutun, että joku Suomen presidentti, ilmeisesti Kekkonen, oli rinnastanut kirjan Seitsemän veljekseen. Joten suurella innolla rupesin kirjaa lukemaan. Mielenkiintoiselta kuulosti, koska se käsittelee suomalaista maalaiselämää.

Minun motoni on: älä jätä kirjaa keskeneräisenä. Tällä kerta kirjassa en edennyt kuin sivuun 75. Mitä pidemmälle lukemisessani etenin yhä enemmän alue murre tuli vastaan. Ilmeisesti Pohjois-Karjalan tai Pohjois-Savon murretta, mitä Turunen käyttää. Se alkoi olla jo minulle liikaa. Ensin pitää selviytyä varsinaisesta standardi suomen kielestä, ja sitten jos aika ja mielenkiinto riittää, vois kevennykseksi myös vilkaista Savvoo.

Varmasti myöhemmässä vaiheessa vielä palaan Turusen kintereellä, seuraavaksi on aika siirtyä Akvarelleja Engelin kaupungista teokseen.

Missä kuljimme kerran

”Pecka ei enää jaksanut potkia ja sätkiä, hän oli nyt aivan hengästynyt, sydän hakkasi rintaan reikiä sisältäpäin. Hän alkoi huutaa apua, ensin hiljaa ja ääni väristen, sitten yhä kovempaa. Hän huusi melkoisen tovin.  Ei vastausta. Hän tunsi miten märkä lumi alkoi imeytyä housujen ja monojen läpi. hän purskahti itkuun, ei mahtanut sille mitään, hän yritti kuivata kyyneleitä litimärkään lapaseensa mutta se ei auttanut, niitä vain tuli. Itkiessäänhän koetti kääntää katseensa pois lyhdystä, koetti ajatella muuta kuin tuota punaista hehkua. Mutta turhaan. Paha Silmä jatkoi puhumistaan hänelle, hän kuuli sen ääneen päänsä sisältä.” (sivu 103)



Teos: Missä kuljimme kerran
Kirjoittanut: Kjell Westö
Otavan Kirjanpaino, Keuruu 2006
Luettavaa 586 sivua

Minua kiinnostaa historia, meidän, ihmisten historiaa. Historia toistaa itseään, niin ihmiset toistavat samoja asioita eri aikakaudella. Samoja virheitä, samoja mietteitä virtaavat mielissä. Miksi ihminen koskaan ei tavoita täydellisyyttä? Ihminen pystyy syleilemään täydellisyyttä, käydä sen kanssa ruokapöydälle ja asumaan samassa mökissä, jos pystyisi estämään historiansa toistoa.

Poika näkee isän onnettomat päivät, pahat ja karvaiset fiilliset, mutta ei kykenee päättämään itse toimia toisin. Tai itse asiassa tekeekin päätöksen, mutta siltä se ei näytä, kun tiet ovat aina erilaiset. Onko pojalla lyhyt muisti muistamaan kulkemaan sitä polkua, jossa käärme pisti iso veljeä, ja välttämään metsän reittiä, jossa karhu tappoi isää. Vai onko ihmisen tiellä matemaattiset verkot levällä, niin vaikeat yhtälöt, ettei ihminen koskaan voi sitä ratakaista. Joku uskoo, että kukaan ei ole ennen meitä ollut tekemään mitään alustavaa työtä. Kuitenkin ennen aikoja jotain tehtiin, jotain valmistettiin, tästäkin ihminen on eri mielisyydessä itsensä kanssa, kuten on ollut välinpitämätön historiaa kohtaa, joka kulkee hänen rinnalla. Vuoron perään potkaisevat toisensa, välillä ihminen oman historiansa, ja toisinaan historia ihmistä. Huolimatta kuka potki milloinkaan ketä, häviä on ollut aina sama. Se joka ei toistu, se joka elää elämänsä päivät lyhyempi kuin naapurin koiraa. Kuitenkin elää kuin ei kuole koskaan, toimi kuin olisi olemassa kukaan muu toista.

Kjell Westö kirjoittaa historiasta. Kirjoittaa ajasta, jolloin osaa tämän päivä lukijoista eivät olleet olemassa. Tämä on tapaa saada eloon historia. Minä muukalainen, kun kävelen Helsingin kaduilla ennestään ei ole mitään tietoa mitä on aikoja sitten täällä tapahtunut. Kamppiin ja kanta kaupungin alueella monien vanhojen rakennusten kohdalla pysähdyn, katson pitkään rakennuksia, tiedän että joskus täällä on tapahtunut asioita, mutta ei ole aavistustaan, mitä on ollut. Kirjailija vie lukijan taakse ajassa 1900 alku vuosiin. Kirja kertoo suomenruotsalaisten elämästä. Se ei kovinkaan yllättää, koska silloin Helsingissä ruotsin kieli on ollut valtakieli ja isot herrat ovatkin olleet suomenruotsalaisia.

Kirjan alussa vielä reilu viisikymmentä sivua eteenpäin on kirjan hankalin osaa. Siinä kirjailija esittelee tarinan tausta ja henkilöit taustoinen, koska siinä on valtavasti henkilöhahmoja ja historiallisia tapahtumia. Joku voi kyllästyä ja jättää kirjan kesken jopa sivulla 100 kohdalla. Olin lukenut yli sata sivua, kun mietin, että miksi teksti on niin raskasta. Mielestäni se johtui aiheen monimutkaisuudesta, lisäksi siitä, että se on käännös. Se olisi upea etu onnistua lukemaan kirjan alkuperäisellä kielellä.

Kirja minulle oli lyhyt Suomen ja Helsingin katsaus historiaan. Yläluokka pitää hauskaa ja heidän suurissa taloissa palvelevat köyhiä maalaistyttöjä. Kuitenkin sisällissodan aikana koitti aikaa, jolloin rikkaiden herrojen oli pelättävä kuinka heitä kohtelee talon palvelijattaret, koska heistä on tullut punaisia asetyttöjä. Valokuvauksen historiaa, ja musiikin kehitystä Helsingissä kirjassa myös esitellään hienosti.

Kirja on onnistunut käsittämätön mainiosti kertomaan yhteiskunnan monista aiheista. Mutta yksi teema yläluokka porvaristosta, lisäksi köyhien ja heidän alueeltaan pitkäsillan toisella puolella on punainen lanka, joka kulkee aivan kirjan loppuun saakka. Todella inhimillinen kuva punaisista herätti myös mielenkiintoa.

Luonnollisesti puolueeton muukalainen lukija voi pysyä porvarien riveissä, koska alusta asti kirja kertoo pitkälti heidän elämästään. Ja yhtäkkiä punaisia kommunisteja voi tuntea tunkeilijana mukavan olon tarinassa. Mutta kirjailija onnistuu taidokkaasti nostamaan esiin viattoman todellisuuden punaisten taustasta. He eivät tulleet mistään marssista, vaan olivat sorrettuja tämän maan kanaslaisia. Lukijana tunsin todellista myötätuntoa punaisia kohtaan. Tietystä minullakin on tausta ikävät tietojani Neuvostoliiton petollisesta käytöksestä vähävaraisten ihmisten kohtelusta, joka painoi mieleeni lukiessani kirjaa.

Kirja on parhaista mitä olin lukenut viime heinäkuun aikaan. Kjell Westö on todellinen taidokas kirjailija. Hänen ansiosta myös minunlainen muukalainen sai tietää paljon Suomen ja Helsingin historiasta.

”Kotiin päästyään Pecka kertoi heti vanhemmilleen ja sisaruksilleen Emmistä joka ei ollut tullut ja lumikuopasta ja punaisesta lyhdystä ja varjosta joka pelasti hänet. Kun hän kertoi lyhdystä ja siitä miten mitä mies oli sanonut, toiset ymmärsivät heti. Hänen yhdeksäntoistavuotias isoveljensä Tschali sanoi: ”Lyhdystä … se on Venäjän laivaston taistelumerkki, punkit ovat lainaneet sitä. Nyt se siis alkaa. Emmi on armaan liittynyt kaartiin, hän on ollut hankala aina lakosta lähtien.”” (sivu 105)

Seitsemän veljestä

«Sanoppas, pienoseni», hän haasteli, hyräillen laulun ja puheen välillä, «sanoppas, pienoseni, mistäpä tiesit kotiasi tulla?—Tulin pitkin Turun tietä, lirputtelin Hämeenmaitten härkäteillä.—Mutta mistä kotosi tunsit, pienoseni?—Koirasta hallavasta portin alla, tunsin kartanon kultaisesta kaivosta, ja olipa vielä pappien hevoset heinäladossa, ja olkiladossa olut-tynnöri.—Mistä tunsit äitisi armaan, mistä isäsi tunsit?—Äiti vierrettä ammenteli loimottavan liekin vaiheilla, hän ammenteli ja lauleli, lauleli heleällä äänellä, kaulassa liina, liina kuin lumi ja taivaan kaari. Mistäpä tunsin isäni? Veisteli hän kirvesvartta, veisteli kultaisen akkunan vieressä.—Niin löysit tien, niin tunsit kodon, niin tunsit tuvassa äitis ja isäs.

Mutta missä ollee isäsi nyt, missä ja muisteleeko hän meitä?—Muistaahan toki ja ellei muistele hän sinua, niin sinua en unohda minä, en sinä ilmoisna ikänä, en kuolemassa, sinua mun sieluni aamun paiste ja illan riutumus, mun iloni ja murheeni ihana. No miksipä murheeni sinä? Ah! tämä maailma on kavala ja myrskyinen, ja moni purjehtija täällä on vaipunut sen merien ikuiseen kohtuun. Sanoppas, lapseni, mun suven-ihanaiseni, sano: etkö tahtoisi täältä purjehtia rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana väikkyy lapsuutesi valkea viiri? Rannalla sumean, tyynen järven seisoo Tuonelan kartano tumma, siellä himmeän lehdistön helmassa, kasteisen viidan kohdussa on lapselle valmiina kehto ja valkeat liinat ja vaipat. Sentähden kuule mun lauluni; se johtaa sun Tuonelan ruhtinaan maahan. Oi kuule mun sydämeni laulu!

Seitsemän veljestä
Teos: Seitsemän veljestä
Kirjoittanut: Aleksis Kivi
Otavan Kirjanpaino, Keuruu 2000
Luettavaa 367 sivua

Olen siitä kuullut tosi pitkään. Aina kun on tullut puheeksi suomalaisten kanssa kirjoista, kirjailijoista tai kansan kirjallisuudesta, suomalaiset ovat kysyneet: oletko lukenut Seitsemän veljestä, Aleksis kiven kirjan? En ole lukenut, ehkä joskus. Näin minä vastasin aina.

Ajat sitten, vuoden 2000 edeltävinä vuosina elämä Tampereella ei ollut mitään ruusujen tuoksuinen. Kaikin puolin alku vuosien elämän kokemukset Suomessa suomen kielen lukeminen ei herättänyt maukasta halua. Nyt aja kuitenkin on toisin. Hetkessä missä elää, mikään ei ole turhaa, paikka, jossa oleilee, ei ole merkitsemätön, vaikka loppujen lopuksi kuolema tekee kaikesta tyhjäksi. Siksi on ollut tärkeä tutustua tämän kansan historiaan, vaikka kieli ja kulttuuri ovat vaikeimmasta päästä, mitä voi löytyä.

On vaikea sanoa missä määräin Seitsemän veljestä kertomus on totta suomen kansan kohdalla. Ainakin suomaisista löytyy paljon samoja piirteitä kuin Seitsemän veljeksestä. Lapsuus on viilentymisen aikaa ja isä, joka uskaltaa karhun kanssa ottaa yhteen. Sitten aikuiset pojat lähtevät metsään pakoon rangaistuksesta ja vuorella rakentaa itselleen majapaikan. Heillä on kovat päät niin, etteivät juuri opi lukemaan ja kirjoittamaan. Veljekset puhuvat arvojärjestyksestä ja sääntöjen laatimisesta heidän keskuuteensa. Syövät kun sonnit ja sitten painivat ja jopa tappelevat. Huolimatta heidän villiydestään heiltä löytyy oikeuden taju. Veljekset eivät rikkoo ihmisten sääntöjä, ellei kyse joskus ole todellakin heidän hengestään.

Kirja on ilmestynyt ensimmäinen kerran 1870 mutta veljekset puhuvat esivalvojan / vallanpitäjän säännöistä jo silloin. Siihen aikaan Suomen maassa on ollut kuitenkin yleisen järjestystä, eikä niin että toimittu miten on huvittanut.

Aidosti veljekset tahtovat toimia oikein, mutta yhä uudelleen aika ja sattuma ja ennakkoluulot ovat tehneet heidän hyvästä tahdostaan tyhjäksi. Silti eivät anna periksi. Suunnittelevat muuttua ja kaikki oppivat lukemaan ja kirjoittamaan. Korjaavat rikkoneet ihmisvälit kuntoon ja siihen heille on avuksi tahto toimia oikein ja yksi hyvä sydämellinen ihminen. He aloittavat kaiken alusta, ensin välit kuntoon opettajan kanssa, sitten naapurin. He onnistuvat oman elämän rakentamisesta. He onnistuvat, koska esivallan edustaja ajattelee heidän parasta ja heille muistuttaa, että heillä on maata ja taloa, mihin he voivat palat, eikä tarvitsee paeta mereen, eikä ryssä maahaan.

Opettavainen kertomus, todellakin opettavainen. Lähtökohtaisesti, kun jalkojen alla on luja maa, aina siihen voi uudelleen rakentaa, vaikka talo ja sauna rakennus ovatkin palaneet poroksi. Voi tehdä työtä ja korvata vahingot, kun on vielä tallella nuoruuden voimat. Nainen on olennainen osaa miehen elämää, ilman häntä miestäkään ei olisi tullut olemaan.

Paljon vaikeita sanoja ja ilmaisuja kirjassa on. Pitkälti se on runokieli kertomus. En ymmärtänyt monia vaikeita sanoja, mutta se ei häirinnyt lukemista. Minulla oli vahvat motiivit lukea kirjan ja juuri vuoden aivan viimeiset päivät ennen vuoden vaihdetta. Näinkin kävi. Kirja oli käännetty jo monta vuotta sitten kurdin kielelle(1). Eräs ammattikorkeakoulun kurdiopiskelija lopputyökseen kirjoitti siitä käännöksestä (2). Siksi oli pakko lukea kirjan alkuperäisellä kielellä. 

Kiitos Aleksis Kivi hyvästä kirjasta.

1. Ali Khezri: Seitsemän veljestä kurdin kielen kääntäjä

2. Bakhcha Shaban:
Opinnäytetyö, syksy 201
ALLUUSIOT JA REAALIAT SUHTEESSA
PRAGMAATTISIIN ADAPTAATIOIHIN
Aineistona Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -romaani
ja sen kurdinkielinen käännös

Sammuttajat

Sammuttajat
Antti Tuuri
OTAVA, Keuruu 1983
Luettavaa 187 sivua

Ensimmäinen teos Antti tuurilta, mitä olen lukenut. Hieman erilaisempi lukukokemus kuin muut suomenkieliset. Liian monta juttua yhteen pienene kirjaan. Alkupuolella jutulla oli kenties yhteyksiä jälkeenpäin kirjassa juttuihin, mutta en pystynyt yhdistämään niitä täysin yhteen.

Kieliasu selvästi nykypäisempi kuin Mika Waltarin, ja vielä erilaisempi kuin Arto Paasilinnan. Tietysti jokainen heistä kirjoittavat eri tyylillä, siksi eroavaisuudet niiden välissä on luonnollista. Tuurilla on realistisempi tyyli kuin muilla. Sinänsä siinä hän menee lähelle Waltaria, kun osittain kirjoittaa Suomen historiasta.

Nyt kun olin tarttunut täysin erilaisen kirjailijan teokseen luettavaksi tajusin sen, että kirjoittamiseen todellakin tarvitaan korkeaan laatuista kielen taitamista. Tuuri ei olekaan yhtä huumorintajuinen kuin Paasilinna, mutta taitavaa kirjoittaja hän kuin kuka tahansa korkeantasoinen suomalainen kirjailija.

Lukeminen oli kankea, mutta kieli rikas. Olisin saattanut lopettaa kesken, mutta kuitenkin koettelin oman kärsivällisyyteni lukemisessa. Tietoni Antti Tuurista on sillä tasolla, että tiedän, arvostetaan häntä hyvänä kirjailijana. Olen kuunnellut hänen pari haastatteluja ja mielestäni hänen puheensa on rikasta.

Luin koko kirjan, koska oman takaa ajatukseni tarkoituksessa. Haluan rikastuttaa kielitaitoni ja saada monipuolista näkökulma suomalaisesta yhteiskunnasta.

Viikko siitä, kun kirjan olin lukenut, en muistanut paljon sisällöstä, mutta kirkkaan ja terävän kieliasun muistan hyvin.

Rakkaus Vainoaikaan

Kirjan nimi: Rakkaus vainoaikaan

Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1943

Kirjottaja: Mika Waltari

WSOY, Juva 1994

Tämän kirjan valitsin tähän väliin tarkoituksella, sillä koskaan en ollut lukenut suomalaista rakkaustarinaa, lisäksi halusin jotain kevyttä, kaunista ja herkkää väliin luettavaksi. Kirjan nimi on houkuttelevaa, vaistomaisesti yhdistin sen teeman omani nuoruuteni aikoihin. Kasvatus kulttuurissani rakastumiseen liittyi aina vainoa. Vaino tytön perheen mies puolisten, kateellisten naapureiden ja moraalipoliisien taholta, viimeinen oli kaikista pahin.

Tässä kirjassa Waltari puhuu paljon laajemmasta vainosta, koko Suomen ja kansan vainosta. Sodasta palaneet haavoittuneet fyysisesti ja henkisesti miehiä. Neuvostoliiton karmea, ruma ja julma pelon varjo on läsnä kaiken aikaan kanalaisten arjessa.

Olisin odottanut, että tämä kirja herättää mielessäni vuosikymmenen unessa makaavia muistoja. Muisto naapuritytöstä, jonka kanssa vuosin salaa ihastusten jälkeen, koskaan ei uskaltanut ilmaista piilevät tunteet. Tunteet, johon liittyy syksyisin omenapuurahoissa hedelmäpoiminta kauteen. Joka syksy omenapuutarhassa viikkoien ajan omenapoiminnoissa leikittiin, mutta koskaan ei uskaltanut varastaa edes poskisuudelma.

Kirja kertoo syvällisestä rakkaudesta, suomityttö rakastuu suomipojan, johon sisältyy isänmaalisuus. itse tyttö ei harrastaa millään tavalla politiikka, mutta väistämättä mukana tarinassa, joka sisältää voimakkaasti isänmaalista teemaa. Hän ei ole aseellisen taisteluhenkinen, eikä aikoo tukea taistelua, eniten harmittelee paleltuja omenapuita maalla.

Kaunis aloitus, tyttö odottaa jotakuta, en heti olisi voinut arvata mistä on kyse. Kirjan nimestä päätelleen heti alusta alkaa jollain odottamattomalla tutustumalla. Satunainen tutustuminen. Sellainen, joka metrossa aikaisin aamulla tapahtuu. Tyttö heittäytyy syliin, kun äkkiä metro lähtee liikkeelle asemalta. Pieni kaunis vahinko, satunainen herkkä törmäys. Kirjassa vielä muutama sivua eteenpäin tilanne on hieman epäselvä.

Rohkea tyttö, joka toteuttaa ajatuksiaan, piittaamatta kenestäkään. Oikeastaan ei huomaa lainkaan sivullisia hahmoja. Naapureista ei ole pienintäkään harmeja, heitä kuin ei olisi olemassakaan, paitsi maalla on pari kohteeseen maininta naapuri lapsista. Ja perhe on aivan kilteimmästä päästä.

Rakkaus oli tekosyy kirjoittajan kirjoittaa sodan rumista jälkeistä pienen suloisen Suomeen. Rakkaus tuli ilmi armon ja piittaamisen muodossa sodasta vamman saneelle nuorta miestä kohtaan.

Kirja on ollut pieni lohdutus pienille rohkealle kansalle, joka sinnittelee rakentamaan oma kotimaata. Kauttaaltaan kirjassa kaunis suloinen suomalainen tyttö yrittää parantaa suomalaisen miehen haavat, loppu vaiheessa toisen maailman sodan laajennettua Suomen rajoihin parantunut mies jälleen lähtee sotaan. Nyt kun oli aikaa perustaa perhe ja kenties saada lapsia, omenapuut ovat myös jälleen kasvamassa, mutta jälleen miehet lähtevät taisteluun. Kauniita pieni yksityiskohtia todellisesta rakkaudesta silloin töllöin tulee esiin. Ja pahan paikaan kirjailija jättää lukijan oman onnen nojaan. Olisin vielä halunnut lukea lisää, saisi olla jatko osaa.

Ulkomaalaisena lukijana kirja onnistuu tavoittamaan minut muutamalla seuraavalla osa-alueella. Sain tuntea aika hyvin miltä Suomi näytti, kun osaa Karjala oli menetetty, ja karjalan köyhät pakolaiset näkyivät jopa Helsingin katukuvassa. Suomalaista yksimielisyyttä puolustamaan maata. Julma Neuvostoliiton armotta ryöstöä. Kaupunkien pommiukset ja siviilien tuntema kauhu.

Pystyin kuvittelemaan täysin määrin miltä tuntuu jäädä sodan jalkojen alle. Olen itse kasvanut sodassa. Aina tulee mieleen kokemus siitä, kun 20 vuotta sitten tulimme Suomeen ja suomen kielen kurssilla eräs kurdipoika sanoi olevansa Sodankylästä. Raukka poika oli syntynyt sodassa ja 19 ikävuoden saakka oli ollut sodassa, kunnes perheensä kanssa muuttivat Suomeen.

Ei ole helppoa puhua tästä kirjasta, täyty muistaa, että sitä on kirjoittanut suurin kirjailija, Mika Waltari ihmeellinen tekstin luojaa.