Missä kuljimme kerran

”Pecka ei enää jaksanut potkia ja sätkiä, hän oli nyt aivan hengästynyt, sydän hakkasi rintaan reikiä sisältäpäin. Hän alkoi huutaa apua, ensin hiljaa ja ääni väristen, sitten yhä kovempaa. Hän huusi melkoisen tovin.  Ei vastausta. Hän tunsi miten märkä lumi alkoi imeytyä housujen ja monojen läpi. hän purskahti itkuun, ei mahtanut sille mitään, hän yritti kuivata kyyneleitä litimärkään lapaseensa mutta se ei auttanut, niitä vain tuli. Itkiessäänhän koetti kääntää katseensa pois lyhdystä, koetti ajatella muuta kuin tuota punaista hehkua. Mutta turhaan. Paha Silmä jatkoi puhumistaan hänelle, hän kuuli sen ääneen päänsä sisältä.” (sivu 103)



Teos: Missä kuljimme kerran
Kirjoittanut: Kjell Westö
Otavan Kirjanpaino, Keuruu 2006
Luettavaa 586 sivua

Minua kiinnostaa historia, meidän, ihmisten historiaa. Historia toistaa itseään, niin ihmiset toistavat samoja asioita eri aikakaudella. Samoja virheitä, samoja mietteitä virtaavat mielissä. Miksi ihminen koskaan ei tavoita täydellisyyttä? Ihminen pystyy syleilemään täydellisyyttä, käydä sen kanssa ruokapöydälle ja asumaan samassa mökissä, jos pystyisi estämään historiansa toistoa.

Poika näkee isän onnettomat päivät, pahat ja karvaiset fiilliset, mutta ei kykenee päättämään itse toimia toisin. Tai itse asiassa tekeekin päätöksen, mutta siltä se ei näytä, kun tiet ovat aina erilaiset. Onko pojalla lyhyt muisti muistamaan kulkemaan sitä polkua, jossa käärme pisti iso veljeä, ja välttämään metsän reittiä, jossa karhu tappoi isää. Vai onko ihmisen tiellä matemaattiset verkot levällä, niin vaikeat yhtälöt, ettei ihminen koskaan voi sitä ratakaista. Joku uskoo, että kukaan ei ole ennen meitä ollut tekemään mitään alustavaa työtä. Kuitenkin ennen aikoja jotain tehtiin, jotain valmistettiin, tästäkin ihminen on eri mielisyydessä itsensä kanssa, kuten on ollut välinpitämätön historiaa kohtaa, joka kulkee hänen rinnalla. Vuoron perään potkaisevat toisensa, välillä ihminen oman historiansa, ja toisinaan historia ihmistä. Huolimatta kuka potki milloinkaan ketä, häviä on ollut aina sama. Se joka ei toistu, se joka elää elämänsä päivät lyhyempi kuin naapurin koiraa. Kuitenkin elää kuin ei kuole koskaan, toimi kuin olisi olemassa kukaan muu toista.

Kjell Westö kirjoittaa historiasta. Kirjoittaa ajasta, jolloin osaa tämän päivä lukijoista eivät olleet olemassa. Tämä on tapaa saada eloon historia. Minä muukalainen, kun kävelen Helsingin kaduilla ennestään ei ole mitään tietoa mitä on aikoja sitten täällä tapahtunut. Kamppiin ja kanta kaupungin alueella monien vanhojen rakennusten kohdalla pysähdyn, katson pitkään rakennuksia, tiedän että joskus täällä on tapahtunut asioita, mutta ei ole aavistustaan, mitä on ollut. Kirjailija vie lukijan taakse ajassa 1900 alku vuosiin. Kirja kertoo suomenruotsalaisten elämästä. Se ei kovinkaan yllättää, koska silloin Helsingissä ruotsin kieli on ollut valtakieli ja isot herrat ovatkin olleet suomenruotsalaisia.

Kirjan alussa vielä reilu viisikymmentä sivua eteenpäin on kirjan hankalin osaa. Siinä kirjailija esittelee tarinan tausta ja henkilöit taustoinen, koska siinä on valtavasti henkilöhahmoja ja historiallisia tapahtumia. Joku voi kyllästyä ja jättää kirjan kesken jopa sivulla 100 kohdalla. Olin lukenut yli sata sivua, kun mietin, että miksi teksti on niin raskasta. Mielestäni se johtui aiheen monimutkaisuudesta, lisäksi siitä, että se on käännös. Se olisi upea etu onnistua lukemaan kirjan alkuperäisellä kielellä.

Kirja minulle oli lyhyt Suomen ja Helsingin katsaus historiaan. Yläluokka pitää hauskaa ja heidän suurissa taloissa palvelevat köyhiä maalaistyttöjä. Kuitenkin sisällissodan aikana koitti aikaa, jolloin rikkaiden herrojen oli pelättävä kuinka heitä kohtelee talon palvelijattaret, koska heistä on tullut punaisia asetyttöjä. Valokuvauksen historiaa, ja musiikin kehitystä Helsingissä kirjassa myös esitellään hienosti.

Kirja on onnistunut käsittämätön mainiosti kertomaan yhteiskunnan monista aiheista. Mutta yksi teema yläluokka porvaristosta, lisäksi köyhien ja heidän alueeltaan pitkäsillan toisella puolella on punainen lanka, joka kulkee aivan kirjan loppuun saakka. Todella inhimillinen kuva punaisista herätti myös mielenkiintoa.

Luonnollisesti puolueeton muukalainen lukija voi pysyä porvarien riveissä, koska alusta asti kirja kertoo pitkälti heidän elämästään. Ja yhtäkkiä punaisia kommunisteja voi tuntea tunkeilijana mukavan olon tarinassa. Mutta kirjailija onnistuu taidokkaasti nostamaan esiin viattoman todellisuuden punaisten taustasta. He eivät tulleet mistään marssista, vaan olivat sorrettuja tämän maan kanaslaisia. Lukijana tunsin todellista myötätuntoa punaisia kohtaan. Tietystä minullakin on tausta ikävät tietojani Neuvostoliiton petollisesta käytöksestä vähävaraisten ihmisten kohtelusta, joka painoi mieleeni lukiessani kirjaa.

Kirja on parhaista mitä olin lukenut viime heinäkuun aikaan. Kjell Westö on todellinen taidokas kirjailija. Hänen ansiosta myös minunlainen muukalainen sai tietää paljon Suomen ja Helsingin historiasta.

”Kotiin päästyään Pecka kertoi heti vanhemmilleen ja sisaruksilleen Emmistä joka ei ollut tullut ja lumikuopasta ja punaisesta lyhdystä ja varjosta joka pelasti hänet. Kun hän kertoi lyhdystä ja siitä miten mitä mies oli sanonut, toiset ymmärsivät heti. Hänen yhdeksäntoistavuotias isoveljensä Tschali sanoi: ”Lyhdystä … se on Venäjän laivaston taistelumerkki, punkit ovat lainaneet sitä. Nyt se siis alkaa. Emmi on armaan liittynyt kaartiin, hän on ollut hankala aina lakosta lähtien.”” (sivu 105)