Ja vuoret kaikuivat

 

Ja vuoret kaikuivat
Kirjoittanut: Khaled Hosseini.
OTAVA, Keuruu 2013.
Luettavaa: 412
Kääntäjä: Katariina Kaija

 

Leija pojan teoksen kohdalla voisi päätellä, että teoksen maailmanlaajuisessa menestyksessä vaikuttivat sattuma, onni ja maan sotatilanne, joka on tehnyt Afganistanista mystisen maan. Jälkimäisessä Tuhat loistavaa aurinkoa kirjassa toisaalta maailmanlaajuiset utelijat katseet naisten elämään Afganistanissa olivat syynä jatkolle. Mutta tässä kolmannessa teoksessa kirjoitus tyyli ja upea teksti veivät ensisijaisen huomioon ja tarina oli vain runko, johon oli sisällytetty tärkeitä viestiä lukijalle.

Minulle Ja vuoret kaikuivat, kirja herätti suurta huomiota kirjailijan edistystä kohtaan. Minun mielestäni kirjailijalla oli tarkat suunnitelmat rakentaa erinomainen kokonaisuus. Tarkka suunnittelu, jossa alussa oli tiennyt mitä kautta kuljettaa tarinansa ja mihin se päättää, ja vielä tämän kaiken päällä huippu ja ammattilainen viimeistely. Aivan kuin timantti varas, joka kaappaa saalista, niin siististi, jättämättä pientäkään jälkeä.

Taitavasti aloittaa tarinansa vuoren rinteeltä pikku kylästä ja siskon ja veljen välinen rakkaudesta, joka oli lujittanut äidin kuoleman seurauksesta ja se kesti halki aavikkoa kaupunkiin, Kabuliin saakka, kunnes heidät erotetaan. Ja vielä kuolemaan saakka pikku laatikko kulkee rinnalla, kantaen kauniita lapsuuden muistoja. Kuitenkaan kumpi rakkauden kantaja osapuoli ei muista laatikoon kätkettyä salaisuutta.

Ensimmäisessä ja toisessa teoksessa tarinat pyörivät vain afganistanilaisten elämässä. Tällä kertaa tarinan ylittävät rajoja paljon pitemmälle. Nyt kerrotaan myös pariisilaisten ja kreikkalaisten elämästä.
 Toisaalta tässä kirjassa tulee ilmi ainakin yksi piirre Afganistanin elämästä, joka on ollut kovasti kätketty salaisuus. Ja se on mies sukupuolten seksuaalinen asiaa. Poikalapsia on käytetty seksuaalisesti hyväksi, eikä sitä puhuttu julkisesti. Lisäksi miesten välinen seksuaalinen suhde on aina ollut tabu, johon ei ole uskallettu edes viitata.

Alle kolmen kuukauden sisällä luin kirjailijan kolme teosta julkaisuajan järjestyksessä. Tarinoiden kerronta ja kirjoitustekniikan edistykset olivat ilmeisiä. Kirjailija kirjoittaa asiantuntevasti Afganistanista, sen kulttuurista ja tavoista. Aivan mainio tapaa tutustua toiseen kansan nykyajan todellisen kuulumiseen. Tämän tapaiset kertomukset eroavat tyystin, vaikkapa suomalaisen kirjoittajan, joka kuule pizzeriassa jokunen tarinan, joka on vain suunnilleen sinnepäin ja sitten mielikuvituksen avulla lähtee sitä kehittämään teoksen. Silloin ei mitään ihmettä, että lukijalla syntyy totaalinen harha kuva toisen maan tavoista ja sitä muodostuu syrjivä asenne.

Ehdottomasti suosittelen tämän kirjan lukemista. Siinä luet tarinan mestarista, joka osaa käyttää oikeita mausteita ja huolehtii siitä, että asioista puhutaan oikeilla nimellä eikä kauheasti liioitelleen.

Johannes Angelos

"Pimeässä työntyi käteeni kapea kuuma käsi. Ehkä se oli vain itseni pettämistä ja kuvitelmaa, mutta uskoin tuntevani sen tuhansien joukosta. En uskaltanut kajota häneen enkä puhutella häntä. Ehkä vain vanhemmistaan eksynyt tyttö etsi turvaa kädestäni. Tai pelon ja pimeän kiihdyttämä nainen tahtoi tuntea miehen läheisyyden. Mutta tunsin hänen kätensä. Kuumana, avuttomana se oli kuin sovinnon sanaton viesti ennen kuolemaa.

Ei hänkään sanonut sanakaan. Pimeässä vain hengitimme lähekkäin ja kättemme koskivat toisiaan. Suonemme sykkivät tuskallisesti vastakkain elävän veren, ihmisen läheisyyden sanattomana viestinä. Näin on hyvä. Näin oli paras. Näin ymmärsimme. Sanat olisivat vain särkeneet kaiken."

Teos: Johannes Angelos
Kirjoittanut: Mika Waltari
WSOY, Juva 1980
Luettavaa 334 sivua

Johannes Angelos, pitkälti on Nuori Johanneksen jatkoa. Harmitti hirviesti, kun sen lukemiseen venyi hirveän pitkään. Tietysti kirjantyyli oli sellainen, että sen lukeminen vaati kärsivällisyyttä. Lisäksi minun oma aikatauluni ylipäätään ei jättänyt aikaa lukemiselle paljon aikaa.

On pitkään kiinnostanut saada lisää tietoa keskiajalta ja erityisesti, miten kävi, että Konstantinopolista tuli Istanbul? Aikaisemmasta kokemuksesta olen oppinut sen, että yksi parhaista tavoista hankkia tietoa historiasta on historiallinen romaanin lukemien. Historia toistaa itseään. Kiinnostaa oman elämäni ajan tapahtumia. En sen takia, että henkilökohtaisesti kiinnostaisi pätkääkään politiikka ja se, että rupeaisin harrastamaan sitä, vaan sen takia, että myös poliittiset tapahtumat ovat muuttaneet elämän suunnan, täysin vastoin oma tahtoani. Miltei on mahdotonta tietää täysin, mitä on tapahtunut menneinä aikoina historiassa, mutta historiasta jäljellä olevien kirjoitusten kautta saadaan tietoa suunta antava tietoa.

Sanottu, että kirja on paras ystävä. Jokaiselta sellaiselta ystävältä haluan oppia uutta, ja odotan yllätyksiäkin näkökulmia. Romaanissa arvostan erityisen paljon sen monipuolisuutta ja värikyyttä. Sellainen, joka tarjoa minulle muutakin, kuin vain tarina. Kirjoituksessa kieli on keskinen asia, mutta värikäs kielenkäyttö antaa laajan kuvan tapahtuman ympäristöstä, kuten kulttuurista ja ajan ihmisisistä.

Tavallisesti ihmiset kirjottavat päiväkirjaa, mutta yleensä ne ovat tavallisia asioista, mistä kirjoittavat. Jos tavallinen ihminen elää historiallisesti erikoista aikaa, hänen päiväkirjastaan voi olla todellakin historiallinen painoarvo. Johannes Angeloksen päiväkirjasta on tullut historian tärkeä teksti. Hän on selvästi enemmän kuin vain tavallinen kansaihminen. Hän on jalomielinen, yläluokan verta.

Ei ollut kauhean kiinnostavaa lukea aivan kaikki osat, mutta toisaalta oli ymmärrettävä, että kirjoittaja haluaa kuvata ajan kypsymiseen suurempaan tapahtumaan. Historiallinen suurtapahtuma, joka sai minut tarttua lukemaan sitä kirjaa. Miksi Konstantinopolia luhistui, ja miksi turkkilaisista tuli kuitenkin islamilaisessa maailmassa niin suuri nimi, ja islam valloitti Eurooppaa?

Minun oli suhteellisen helpompaa seurata Johanneksen kertomukset, koska olin aikaisemmin lukenut Nuori Johannesta. Hän pohjustaa kertomuksiaan nimenomaan mitä on tapahtunut Nuori Juhannuksen kirjassa. Minulta meni ohi paitsi Nuori Johanneksen tapauksessa hänen alkuperästään sen verran, että silloin en saanut käsitystä, että hän olisi korkeantasoinen luokkaa. Siksi hän tarvitsekin naisen apua päästääkseen kirkon tunnettujen pappien seuraan.

Inhimillisiä tapahtumia tapahtuu romanin päähenkilölle, kuten naisten suhteet ja arjen tuntemukset. Mielenkiinnolla myös on tuotu kulttuurilliset asiat esille, kuten miehen ja naisen suhteet ja kunniakysymys.

Yksi puoli korostuu tässäkin teoksessa yli kaiken, ja se oli uskonnon piilopuoli. Hassua se, että uskonnolliset tahot ja hallitukset hurskauden ja taivaallisen pyhyyden tähden kuormittavat tavallisten ihmisten elämää, mutta itse todellisuudessa itse ovat pahuuden ja rappion pesäkkeitä. Kahdessa teoksessa Waltari yksityisesti paljastaa suuret uskontokuntien heikkoudet.

Kristilliset eivät välttämättä harjoittaa lähimmäistä rakkautta, eikä muslimi kattaa alkoholia.

Rakkaus Vainoaikaan

Kirjan nimi: Rakkaus vainoaikaan

Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1943

Kirjottaja: Mika Waltari

WSOY, Juva 1994

Tämän kirjan valitsin tähän väliin tarkoituksella, sillä koskaan en ollut lukenut suomalaista rakkaustarinaa, lisäksi halusin jotain kevyttä, kaunista ja herkkää väliin luettavaksi. Kirjan nimi on houkuttelevaa, vaistomaisesti yhdistin sen teeman omani nuoruuteni aikoihin. Kasvatus kulttuurissani rakastumiseen liittyi aina vainoa. Vaino tytön perheen mies puolisten, kateellisten naapureiden ja moraalipoliisien taholta, viimeinen oli kaikista pahin.

Tässä kirjassa Waltari puhuu paljon laajemmasta vainosta, koko Suomen ja kansan vainosta. Sodasta palaneet haavoittuneet fyysisesti ja henkisesti miehiä. Neuvostoliiton karmea, ruma ja julma pelon varjo on läsnä kaiken aikaan kanalaisten arjessa.

Olisin odottanut, että tämä kirja herättää mielessäni vuosikymmenen unessa makaavia muistoja. Muisto naapuritytöstä, jonka kanssa vuosin salaa ihastusten jälkeen, koskaan ei uskaltanut ilmaista piilevät tunteet. Tunteet, johon liittyy syksyisin omenapuurahoissa hedelmäpoiminta kauteen. Joka syksy omenapuutarhassa viikkoien ajan omenapoiminnoissa leikittiin, mutta koskaan ei uskaltanut varastaa edes poskisuudelma.

Kirja kertoo syvällisestä rakkaudesta, suomityttö rakastuu suomipojan, johon sisältyy isänmaalisuus. itse tyttö ei harrastaa millään tavalla politiikka, mutta väistämättä mukana tarinassa, joka sisältää voimakkaasti isänmaalista teemaa. Hän ei ole aseellisen taisteluhenkinen, eikä aikoo tukea taistelua, eniten harmittelee paleltuja omenapuita maalla.

Kaunis aloitus, tyttö odottaa jotakuta, en heti olisi voinut arvata mistä on kyse. Kirjan nimestä päätelleen heti alusta alkaa jollain odottamattomalla tutustumalla. Satunainen tutustuminen. Sellainen, joka metrossa aikaisin aamulla tapahtuu. Tyttö heittäytyy syliin, kun äkkiä metro lähtee liikkeelle asemalta. Pieni kaunis vahinko, satunainen herkkä törmäys. Kirjassa vielä muutama sivua eteenpäin tilanne on hieman epäselvä.

Rohkea tyttö, joka toteuttaa ajatuksiaan, piittaamatta kenestäkään. Oikeastaan ei huomaa lainkaan sivullisia hahmoja. Naapureista ei ole pienintäkään harmeja, heitä kuin ei olisi olemassakaan, paitsi maalla on pari kohteeseen maininta naapuri lapsista. Ja perhe on aivan kilteimmästä päästä.

Rakkaus oli tekosyy kirjoittajan kirjoittaa sodan rumista jälkeistä pienen suloisen Suomeen. Rakkaus tuli ilmi armon ja piittaamisen muodossa sodasta vamman saneelle nuorta miestä kohtaan.

Kirja on ollut pieni lohdutus pienille rohkealle kansalle, joka sinnittelee rakentamaan oma kotimaata. Kauttaaltaan kirjassa kaunis suloinen suomalainen tyttö yrittää parantaa suomalaisen miehen haavat, loppu vaiheessa toisen maailman sodan laajennettua Suomen rajoihin parantunut mies jälleen lähtee sotaan. Nyt kun oli aikaa perustaa perhe ja kenties saada lapsia, omenapuut ovat myös jälleen kasvamassa, mutta jälleen miehet lähtevät taisteluun. Kauniita pieni yksityiskohtia todellisesta rakkaudesta silloin töllöin tulee esiin. Ja pahan paikaan kirjailija jättää lukijan oman onnen nojaan. Olisin vielä halunnut lukea lisää, saisi olla jatko osaa.

Ulkomaalaisena lukijana kirja onnistuu tavoittamaan minut muutamalla seuraavalla osa-alueella. Sain tuntea aika hyvin miltä Suomi näytti, kun osaa Karjala oli menetetty, ja karjalan köyhät pakolaiset näkyivät jopa Helsingin katukuvassa. Suomalaista yksimielisyyttä puolustamaan maata. Julma Neuvostoliiton armotta ryöstöä. Kaupunkien pommiukset ja siviilien tuntema kauhu.

Pystyin kuvittelemaan täysin määrin miltä tuntuu jäädä sodan jalkojen alle. Olen itse kasvanut sodassa. Aina tulee mieleen kokemus siitä, kun 20 vuotta sitten tulimme Suomeen ja suomen kielen kurssilla eräs kurdipoika sanoi olevansa Sodankylästä. Raukka poika oli syntynyt sodassa ja 19 ikävuoden saakka oli ollut sodassa, kunnes perheensä kanssa muuttivat Suomeen.

Ei ole helppoa puhua tästä kirjasta, täyty muistaa, että sitä on kirjoittanut suurin kirjailija, Mika Waltari ihmeellinen tekstin luojaa.