Ohdakkeet palavat

 Teos: Ohdakkeet palavat (İnce Memed II)
Tekijä: Yaşar Kemal, 1968
Suomentaja: Eeva Siikarla, 1973
Luettavaa: 442

Memed on palannut. Pelko ja rohkeus ovat palanneet. Niin kauan kuin oikeus ei ole toteutunut. Niin kauna kuin toisten kunnioittamisella sija ei ole yhteisössä, niin pelko elää. Se ei ole hävinnyt minnekään, se on vaan siirtynyt paikasta toiseen tai silloin kun sitä tunnetaan heikommillaan, se on siirtymävaiheessa, matkalla vieläkin voiton juoksuhaudasta häviön luolaan. Menee aikaa ennen kuin se on saavuttanut täysikasvuaan. Se ei häviä kokonaan milloinkaan, tarpeen vaatiessa se herää.

Niin kauan kuin esi-isien maihin ei ole oikeutta mennä, kansa tarvitsee sanakaria. Niin kauan kuin ei ole saavutettu itsemääräämisoikeus, sanakaria taritaan. Tässä kuka muu kuin Memed voi ottaa tämän suuren vastuun hartioilleen. Ohdakkeet palavat ja se raivaa tieltään kyläläisille viljellä maata. Kerätä satoa omaan varastohuoneisiin, eikä jako mene niin, että vaiva on heidän ja sato menee agoille (kylän herroille). Mutta tämäkään ei kestä kovin pitkään kuin hävitetyn Abdi agan tilalle nouseekin toinen aga ja tilanne on vielä entistäkin pahempi. Mutta tätäkin voi hävittää, jotta sanakarin mielen rauhan vie ajatus: kuinka kauan tämä voi jatkua? Abdi aga menee ja toinen aga nousee hänen paikalleen ja jatkaa entistäkin rajuimin kyläläisten sortamista.

Kaikki myös tarvitse rakkautta, niin jopa Memed (kunpa meidän aikalaisemmekin tämän tajuaisivat). Kun kaunis, aito rakkaus herää, se vie järjen päästä.

”Seyran ei voinut irrottaa kasteensa Memedistä. Hellät, lämpimät tunteet heräsivät hänen sisimmässään, tunteet jotka hän oli kokonaan unohtanut. Kun hän katsoi Memedin kasoja, kaukainen, unohtunut lämpö tulvahti hänen ylitseen. Seyran painoi katseensa maahan, ja huomasi taas yhtäkkiä, että se oli kohonnut Memedin kasvoihin.”

Agojen rinnalle nousee myös muita uusia julmia rikkaita maan ryöväriä. Entiseltä soturilta on tullut pahempi hirmuinen tyyppi, joka kohtelee kyläläisiä pahemmin kuin aga. Sen myötä tarinassa herää toivoo, että Memedin kaveriksi myös tulee kokenut taistelija. Mutta jo ennen kuin edes ehtii tapahtua mitään todellista taistelua, toivo haihtuu kuin usvaa.

"… Idis bei odotti yhä. Lopulta hän ei kestänyt enää:
-- Arif Saim bei, Arif Saim hei …
Hän ei lopettanut lausettaan; takaa tullut luoti lävisti hänen niskansa ja tuli ulos kaulasta. Hitaasti Idris bei liukui hevosen selästä maahan, hengettömänä. Hänen kalpakinsa putosi vähän matkan päähän hänen päästään ja hänen kullanväriset hiuksensa pääsivät valloilleen pölyiseen maahan. Hänen verensä levisi laajenevaksi lammikoksi hartioitten luo, kunnes se ulottui hiuksiin ja tahri ne."

Rampa Ali toi uutisen Idris bein kuolemasta Memedille. Memedin suru oli suuri, mutta yhtä suuri oli hänen ilonsa Ramman Alin tulosta.”

Tämä varmasti minulla jää mieleen niin kauna kuin muisti jaksaa. Todella surullinen näyttämö, järkyttävä tilanne. Yksi parhaista ajan hahmoista noin vaan kuihtui, koska hän oli oikeamielinen ja reilu ihminen.

Tämän kirjan myös innolla ja janoisena luin alusta loppuun. Uskomattoman hieno käännös.