"Koitti juhannuspäivän aamu Hämeessä Humalajärven rannalla. Vielä saattoi aistia lievän savunhajun öisen taistelun jäljiltä: eilen oli ollut juhannusaatto ja kokkoja oli poltettu kaikilla rannoilla. Pääskynen lensi suu auki yli hämäläisen järvenselän pyydystäen läheltä veden pintaa hyönteisiä. Oli tyyni ja kirkas sää, ihmiset nukkuivat. Vain linnut jaksoivat vielä laulaa. 
Yksinäinen mies istui huvilansa portailla kädessään avaamaton olutpullo. Hän oli johtaja Onni Rellonen, kohta viidenkymmenen ikäinen mies, kasvoillaan seudun surullisin ilme. Hän ei kuulunut yöllisen taistelun voittajiin. Hän oli pahasti haavoittunut, eikä ollut kenttäsairaalaa, jossa hänen murtunut sydämensä olisi voinut saada ensiapua. Rellonen oli hoikka, keskimittainen mies, korvat olivat aika isot, nenä pitkä ja loppupäästään punertava. Hän oli pukeutunut lyhythihaiseen hellepaitaan ja samettihousuihin. Miehestä näki, että joskus hänessä oli saattanut piillä räjähtävää voimaa, joskus, mutta ei enää. Hän oli väsynyt, voitettu, elämän iskemä. Uurteet kasvoilla ja harvenneet hiukset päälaella olivat liikuttavia tappion merkkejä taistelusta elämän kovuutta ja lyhyyttä vastaan." (sivu 8, 9)

Teos: Hurmaava Joukkoitsemurha

Kirjoittanut: Arto Paasilinna

WSOY, Juva 1990

Luettavaa 280 sivua

Todellisuudessa nämä alkusivujen kappaleet olivat kohdat, joista rupesin nauttimaan suomen kielen huumorista. Arto Paasilinnan teoksista muistaakseni tämä oli ensimmäisen lukemani kirjaa. Olin aloittanut Mika Waltarin kirjoilla, ja muita suomalaiskirjailijoista minulla ei ollut tietoa. Yhdessä illan istujaisessa puhuttiin kirjoista, ja minä rupesin puhumaan pää punaisena Waltarista, jolloin tavallisesti yksi suomalaisen seuralainen mies kysyi, oletko lukenut Arto Paasilinnan kirjoja? Tämä mies oli ollut aikaisemmin lehtikuvaaja ja ottanut lehtikuvia suurimmilta suomalaiskirjailijoista. 

Aloitus oli hidasta, vei aikaa tottua Paasilinna tekstiin, mutta vielä jonkun matkan kuluttua luettavaan kirjasta, edelleen palasin parin muutaman kappaleeseen kirjan alkuun, joita on myös yllä lainattu. Tämä oli uusi asia minulle, että tässä yhteiskunnassa itsemurha aihe on niin läsnä ihmisten elämässä. Koskaan en muista olisin kuullut aiemmin, että se on yksi vaihtoehto ihmisille. Kurdien elämässä elämä on kaikki kaikessa, ja kaikkien kurjuuden huolimatta tuskin yksilöiden mieleen vilahtaa riistää itseltään elämää. Kurdi ihmisen, tytön ja pojan mielessään elää yksi unelma: Vapaa Kurdistanin maa. Siitä on tullut kuin pysyä unelma kurdeille. Vaikka kuolemaa on kutsumaton vieras, ja se voi olla milloin tahansa oven takana vieraan kielen asemiehen muodossa. Se voi viedä perheeltä isän tai vanhemman pojan tai tytön, ja häntä koskaan perhe ei voi enää nähdä. Siksi kurdi ihminen ainakaan yhtä asia koskaan ei kaipaa, tai ei halua ajatella: kuolemaa. 

Tämä alku maistiaiset kappaleet saivat minut hyvällä mielellä kautta kirjaan, aina odotin lisää vastaava tekstiä. 

Oli hienoa kirja, mielestäni Paasilinna parhaita lukemani.

Layla

Teos: Layla
Kirjoittanut: Jari Tervo
Kariston Kirjanpaino, Hämeenlinna 2011
Luettavaa 362 sivua

En ole vielä ehtinyt lukea montakaan nykypäivän suomen kielistä romaania. Kuitenkaan ei aivan sattumalta Layla sattunut käteeni luettavaksi. Olin kuullut tästä jo vuosia sitten, ehkä vuonna 2014 kurdi ystävättäreltäni. Hänet minä tunnen, meillä on pitkälti samanlainen tausta, naapuri seudulta lähtöisin. Hän oli lukenut muutaman sivun kirjasta ja oli sitä mieltä että se on huippu kirjaa. Tiedän että hänen arvostelu kykynsä en voi luottaa asiantuntevalla tasolla. Hän on ihminen, joka puhuu tunteella. 

Ostin kirjan halvalla joku aika sitten. Haluan tietää millaisilla sanoilla kuvailee suomalainen Lähi-idän ja kurdien elämää. Tässä on ollut aina suuri haaste minulle kuin muillekin kieliasiantuntijoille, löytää suomen kielestä kurdin kielen vasiteita. 

Järkytys oli minua odottamassa ensimmäisillä sivuilla. Se ei ole minulle ennestään kuulomatonta että naimisiin meno aikana tytöltä vaaditaan olemaan vielä neitsyt. Kansankielessä puhutaan ehjä immenkalvosta. Muistan vieläkin kun minua kymmenen vuotta vanhempi veli oli mennyt naimisiin hääyönä yksi nainen morsiamen  ja mieshenkilö sulhasen edustajia odottivat ulkona oven edessä siksi aikaa, kun ensimmäistä kertaa pari rakastelivat. Kun pari oli valmis, veli tuli ulos ja nainen meni sisään morsiamen luo. Sitten jonkun ajan päästä koko perhe menimme sisään ja olohuoneessa syötiin ja juotiin. 

Silloin en tiennyt tästä rituaalista muuta kuin että kokeneet nainen ja mies edustajat halusivat varmistaa, että parilla on onnellinen elämän alkua. Sitä enää koskaan en kuullut sen enempää kuin, se, että mahdollisesti ensimmäisellä yhdynnällä edotetaan tytön vuotavan muutama pisaraa verta. 

Minulla on omat kokemukset tästä aiheesta (naisen asema kurdikulttuurissa), ja ehkä jonain päivän sopivan tilaisuuden tulleen kirjoitan tästä juurta jaksain. Tämä asia ei kuitenkaan ole kurdi miehen suurinta murhe, mutta inhimillinen kohtelu ja arvostava perheen jäsenten ja muiden ihmisten kohteleminen ja paljon suuremmassa arvossa. 

Olen kurdi, mutta en rituaalien ja väärien ajatusten kahleissa, että Jari Tervon loukkauksesta kurdi kansaa kohtaan lopettaisin kirjan lukemista. Olin päättänyt lukea kirjan loppuun ja tämä on osittain kurdisisun luonteen ansiota. Olen kiitollinen jos joku kertoo minulle mitä vika minussa on. En ole bakurin Kurdistanista (Turkin Kurdistan), mutta olen asunut siellä ja minulla on ollut siellä tyttöystävä. Koskaan en unohda tytön ensisuudelman yli kahdenkymmenenvuoden ikäisenä. Kylän pikkukauppaan kauppiaan tytär. En koskaan unohda kuinka ihanasti tytön isä auttoi minua ja mahdollisti sen, että voin hänen tytärtään heidän kotona. 

Se on valitettava, että Tervo tietämättömänä kurdeista tarttunut niin ison aiheeseen. Tervosta en tiedä paljon, ja hänen on varmasti suomalaisille arvostettu kirjailija. Kuitenkaan on vaikea uskoa, että enää kiukaan pystyy astumaan Mika Valtarin jalanlelleen. Yksi Valtari ja yksi Sinuhe ja yksi Mikael Karva jalka. Matkia häntä voi, mutta onnistua siinä ei! 

Hirttämättömien lurjusten yrttitarha

Teos: Hirttämättömien lurjusten yrttitarha
Kirjoittanut: Arto Paasilinna
WSOY - Juva 1998
Luettavaa 318 sivua

Monille suomalaisille rakas ja arvostettu kirjailija Arto Paasilinna. Luettuani ensimmäisen kirjan tykkäsin hänestä palon. Hänellä on omat tapansa päästää suomalaisen huumorimaailmaan, kun muuten on erittäin haastavaa päästä samalle aaltopituudelle kuin suomalaisten.
Tämä oli vähän raskaampaa huumoria. Teksti ei naurattanut, vaan pikemminkin ajatukset herättivät mielenkiintoa. Aina olin ajatellut, että miksi entisen Nokian, etnisen johtajan piti  tienata yli kolmekymmentä miljoona euroa vuodessa ja nykyisen posti johtajan pitää saada pankkitililleen yli 60,000 €/kk? Tekevätkö he oikeasti niin paljon ja arvokkaampaa kuin monet työntekijät, että heidän palkkansa on yhtä paljon kuin monta tuhatta työntekijää. Eivät he sentään edes keksineet itse matkapuhelimen tai postijärjestelmän alun perin. He ovat vaan saaneet johtajan paikaan. 

Tai miksi yhteiskunnassa jotkut terveet työkuntoiset yksilöt eivät haluaa ottaa vastuuta omasta elämästään millään tavoin ja samalla kuormittavat yhteiskuntaa. Vielä pahempi aiheuttavat vaivaa ja kärsimystä työssä kävijä ihmisiä moniin tavoin. Sitä mietin kun työikäinen naapuri mieshenkilön bileet pyörii jopa välillä viikon arkkiyöt ja me muut emme saa edes yön nukuttua rauhassa. Välillä poliisi vierailee puoliyön aikana hänen talossaan, kun siellä on taas vieraita nuorempia naisia ja miehiä. Eikö parasta se, että hankitaan jotain ammattia ja sitten ruvetaan käymään töissä ja elää kunniallisesti? Varmasti tämä ilmiökään ei tunne kansallisuus rajoja, eikä tästä ainoastaan voi osoittaa syyllisyyden sormi suomalaisia kohtaan.

Paasilinna on keksinyt ratkaisun näihin ongelmiin ja tällä kerta tekstissä on erilaisempi huumoria. Pannaan kaikki töihin ja senkin maan alle jotta heistä tulee kunniallisia ja kunnon kansalaisia. Maan alla laitetaan heidät huolehtimaan sienikasveista ja tuotteet viedään ulkomaille ja valtiolle maksetaan verot. 

Minulla on vielä Paasilinnan montakin kirjaa kirjahyllyssä, mutta en usko luen niitä, tai ainakin tulen olemaan aika valkoivaa. Aika on vähän ja minun on vielä luettavaa paljon muita kirjoja.
Minulla on unelmia!