Leijapoika

Teos: Leijapoika
Kirjoittanut: Khaled Hosseinin
Suomentaja: Erkki Jukarainen
Otava, Juva 2004



Khaled Hosseinin Afganistanilaisen kirjailijan esikoisromaani vuodelta 2003 (The Kite Runner) ja ensimmäisen kerran ilmestynyt suomen kielellä 2004.

Vuosia sitten erältä suomalaiselta kaveriltani kuulin Leijapojasta. Sitä en pitänyt kovin merkittävänä asiana. Näin helposti työnsin kädet nyrkissä taskun pohjaan ja korvia myötä pää takin kauluksiin kävelin rinnettä alas, enkä sen kummemmin katsonut taakseni. Toisin kuin tilanne, jossa hurmaava ruusun tuoksuinen tyttö kävelee iltapäivällä lenkki polulla vastaan. Ensin puoliksi salaa automaattisesti katse skannaa päästä varpaisin ja sitten joskus vielä kiusaus voi olla niin ylivoimainen, että hänen käveltyään ohi niska kääntyy 180 astetta taakse ja katseet vielä iskeytyvät hienoihin kohonneeseen osaan aavistuksen matka vyötäröstä sitten liukastuvat takareisiä alas maahan. Paitsi että oikein perusteellinen mies aloittavat usein läpi katselun nilkoista ja sitten polvesta etureisiä läpi katse kiipeää ylävartaloa litteää vatsaa pitkiin kaulaan ja sieltä hyppy leukasta suoran huulten aaltoihin ja sitten nenän rinteellä kohti silmiin, jossa sadasosasekunnin ajassa katseet tervehtivät toisiaan tai pienen pieni hymy viiltää sydämen pinta sen verran terävästi ja veri valuu haavan urasta kuin kyynelet surullisista silmistä. Vain muutama kyynel yksi toisensa perään laskeutuvat kohti poskipäähään varojen törmäystä, kuin raskaana nainen lakeassaan talvenpakkaspäivinä kävelee alas rinnettä.

Ajattelin vaan, että joku hyvä tarinan kertoja on keksinyt juttuja ja länsimaalaisia vaan viehättää kaikenlaista liioittelua Lähi-Idästä ja erityisesti Afganistanista, mutta usein nämä tarinat peittävät todellisen elämän asioita. Nyt toinen kerta minä itse hakauduin sen seuraan. Talo moskeijan vieressä kirja oli herättänyt ennen näkemättömän lukemisen janoa ja siitä suoraan siirryin Leijapoikaan. Leijapoika oli hurja löyly ja kun se vaan pahensi janon tunnetta. Mies oli liekeissä. Monta viikkoa lukemisen nautinnon pilvessä. Taivaalla tuulten ajelehtivina milloin Iranin taivaalla milloin Afgaanistani, ja siellä Heratin, Kabulin ja aina Pakistanin rajalle saakka.

Tiesin sen, että Afganistanin suosituimmista kansan peleistä on Buzkashi (vuohentapo). Ja se on mielestäni ollut pelottavaa, kuten Espanjassa härkätaistelu. Mutta se oli uusi asia, että Afganistanissa harrastettu leijaa.

Hieno kirja, ja käännös on aivan upea. Jälleen sain nautittua viimeisen päällä upean hienosta käännöksestä. Farsinkielisiä sanoja / termejä oli käytetty, siksi muutekaan tuo puoli ei aiheuttanut minulle mitään ongelmia, mutta ne olivat kirjoitettu todella ymmärrettävällä tavalla. Talo moskeijan vieressä kaikki nimet ja farsinkieliset sanat oli kummallisesti kirjoitettu, etten saanut selvää.

Suosittelen ehdottomasti tätä hieno kirjaa.

Puhdistus

Teos: Puhdistus
Kirjoittanut: Sofi Oksanen
Silberfeldt Oy, 2012
Luettavaa 383 sivua

Millaista on kirjoittaa kurdien historiaa? Mistä se alkaisi ja mihin se jäisi. Miltä näyttää kirjoittaa suomen kiellä kurdinaisten historiaa? Ennen kuin aloitain lukea kirjaa mielessäni pyörivät toisenlaiset ajatukset kuin lukiessani. Viron historiasta ennestään ei ollut tietoa. Sen verran tietoa oli, että se kuului entisen Neuvostoliittoon valta alueeseen. Eräs lääkäri ystäväni toki joitakin juttuja oli kertonut. Hänen puheistaan sain käsityksen, että virolaisilla on ollut aina itsenäistymisen unelma, mutta kansana ovat kokeneet kovia. Keskiajan vaiheissa Eurooppaan veriset taistelut pysähtyivät Viroon ja lähihistoriassa, milloin saksalaisten miehittämänä ja milloinkin venäjäisten.

Ensimmäinen henkilökohtainen kokemukseni Suomessa virolaisista syntyi 1998 Tampereella suomen kielen kurssilla. Olin suorittamassa ensimmäistä suomen kielen kurssini ja opiskelijoita oli kolmen kurssiluokan kokoonpanossa. Luonnollisesti opiskelijoita oli monesta eri maasta kuten kielikurssilla on aina tapana. Keskenämme oli kilpailu siitä, että kuka edistyy kielen oppimisessa parhaiten. Tilanne oli hallussamme, kunnes eränä päivä alle kolmekymppinen naisopiskelija ilmaantui luokassamme, ja hän puhui sellaista suomea, ettemme oikeastaan ymmärtäneet.

Uteliaiden joukossa päivän lopussa jäin luokkaan, kunnes kaikki muut opiskelijat olivat poistuneet. Pettyneenä ilmaisimme huolemme opettajalle, että ei ole reilua, kun luokaamme otetaan opiskelijaa, joka puhuu täydellisesti suomea! Opettaja ei ollut yhtään aiheesta huolestunut kuin me. Nauraen opettaja vastasi meille, että ensinnäkin hän on tullut vain muutamaksi päiväksi, koska tarvitsee opettajalta kielitodistusta. Ja toiseksi hän ei puhukaan hyvin suomea, vaan sekoitus suomen ja eestin kieltä. Opettajamme osaa myös jossain määrin viroa.

Vuosien ajan silloin tällöin kirjailija Sofi Oksanne oli tullut tutuksi TV:ssä ja lehtikirjoitusten avulla. Tiesin, että hän on kirjoittanut kirjan, joka on saanut paljon huomiota, mutta henkilökohtaisesti minussa ei herättänyt minkäänlaista kiinnostusta. Eikä oikeastaan kiinnostanut ottaa hänestä selvää sen kummemmin. Viime vuoden puolella otin jonkun verran selvää hyvistä suomenkielisistä teoksista. Ja Yle-areenasta myös löysin jossain määrin aineistoa. Yllätykseni Puhdistus nousi parhaiden joukkoon. Vuoden loppuun mennessä Sofi Oksanen ja hänen Puhdistuksestansa oli minulle tullut kuin pyhä teema. Tammikuussa ostin Puhdistuksen. Kynnys oli noussut niin korkealle, että kun tuli vuoro lukea jännitys oli tiivistynyt. Pidin kirjan kädessäni kuin pyhä esine ja tekstin jokainen sana minulle li arvokasta. Lähdin hyvin varovaisesti, askel kerrallaan kuin etsien aarretta ja matkan varrella käänsin joka ikisiä kiviä.

Minulla ei ollut lupaa kyseenalaista ainuttakaan sanaa tai merkkiä tekstistä. Seurasin tarkkaavaisesti, kuinka kärpänen liikehti sihisten ja pörräten siipiä edes takaisin pihan ja huoneen välissä. Mitään ei voisi harpannutta keskittymistä. Teos, joka on saanut noin paljon huomiota ja ansainnut kansainvälistä arvostusta, on pakko olla jotain minulle ennalta näkemättä. Aivan kuin televisio laite oli 11-vuotiaana tai elokovateatteri 15-vuotiaana ihmeellisiä tapauksia.

Se oli tullut Talo Moskeijan vieressä kirjan jälkeen ja yhä syövämmälle lukemisen paratiisiin veti minut avuttomana. Aivan kuin teini kurdi poika rakastuu tyttöön ja silmät aivan hukkuneena tytön intohimoon ja seuraa häntä kuin pentu koira emojaan.

Nämä kaksi kirja peräkkäin tekivät minusta lukemisen narkomaanin. Elin niiden tarinoissa, olin niin kiintynyt niihin henkilöiin, että jopa yölläkin tulivat uneeni. Puhdistus herätti vahvoja tunteita. Viha miehiä, pahoja miehiä kohtaa, mutta sääliä ja armoa naisia.

Tulen aina arvostamaan Puhdistusta ja se on todellakin ansainnut arvonsa. Upea mestariteos.

Talo moskeijan vieressä

Teos: Talo moskeijan vieressä
Kirjoittanut: Kader Abdolah
Bazar, 2011

Viime vuonna luin käännetyn ison romaanin: Kankea, raskas ja hankalaa. Vuoden alussa myös luin myös hollannin kielestä käännetyn romaanin: alusta asti makea, puoleensa vetoava, helposti lähestyttävää ja upea kirjoitus tyyli.

Kirjailija kirjoittaa historian romaanin helpolla kielellä, joka saa lukijan uppoutumana, kuin vasta oppinut uimari suomalaisella lämpimässä järven vedessä on onnistuneen itse romaanin puoli. Mutta sujuvaa käännös, joka siunaa lukijansa unohtumattomilla lukuhetkillä, kuin suloinen neitoinen antaa kaulasuudelman jännittyneelle kokemattomalle pojalle, on paratiisin kuvan toinen täydellinen puoli kirjasta. Sanana kuvaamattomalla tavalla talo moskeijan vieressä romaani palkitsi minun lukuhetkiäni. Tämä on sellainen kirja, jonka haluan vielä jossain vaiheessa sukeltaa sen sivuihinsa ja koristaa kuvitteellisen taloni seinät sen lauseilla.

Kirjan nimen perusteella koskaan en ollut halukas ottaa kirjan edes käteeni. Hollannissa 2012 kuulin kirjailijasta, joka on tämän kirjan kirjoittanut, mutta silloin koskaan en tiennyt mistään hänen kirjoistaan. Kerran olisi ollut mahdollisuus häntä tavata Eindhovenissa taidetapahtumien viikolla, mutta ei kiinnostanut. Sattumalta kuuntelin hänen haastattelunsa BBC-persian TV:llä. Hänellä oli paljon mielenkiintoisia mietteitä. Heti haastattelun jälkeen netistä etsin hänen teoksiaan. Ainoastaan hänestä tämä yksi teos on suomennettu. Harmi harmi harmi. Vielä enemmän harmittaa, että aikoinaan en oppinut hollantia, että nyt lukisin suoraan alkuperäisellä kielellä.

Ainoa ongelma minulle oli kirjassa mainitut nimet. Nimet jopa minulle olivat vieraita, ja tämä johtui kirjoitus asusta. Agha Džanin, en millään osannut lukea oikein. Sitten itse vaan päätin, miten sitä siellä Iranissa kutsutaan. Ja sama tilanne muiden nimien kanssa.

Hänen nimensä tulee siitä, että hänen kaksi kurditaustaista vankila ystävää teloitettiin Iranissa. Myöhemmin vapautettuaan hän kirjoitta ensimmäisen kirjansa vielä ollessaan Iranissa. Kustantaja / julkaisija kertoo hänelle, ettei ole mahdollista julkaista kirja hänen oikealla nimellänsä, vaan pitää keksiä muu nimi. Hän muista kurdi ystävien nimet, joille oli luvannut koskaan ei tule unohtamaan heidät. Kader Abdolah, lääkäri ja insinöörin kurdi ystävien nimet. Siksi hän edelleen käyttää kaksi osaista nimeä.

Tämä kirja oli upea uusi aloitus tälle vuodelle. Minun oli vaikea laskea kirjan alas. Upea kirja.

Mikael Karvajalka

Teos: Mikael Karvajalka
Kirjoittanut: Mika Waltari
Werner Söderström osakeyhtiö, Helsinki 1948
Luettavaa 780 sivua

Jos joku on lukenut Sinuhen, ei voi kiistää mestarillista teosta, mutta minua harmittaa usein, kun niin suuri toinen mestariteos kuin Mikael Karvajalka on jäänyt vähällä huomiota. Abbas Maroufi tunnettu Iranilainen kirjailija, nykyään asuu Berlinissä. Varsinaisesti tunnettu mestariteoksestaan Symphony of the Dead novellista, on viime vuosina haastatteluissa sanonut, että hänen varsinainen mestariteoksensa on vielä tuleva.

Mielestäni Waltarilla on enemmän kuin yksi mestariteos. Mikael Karvajalka on ihanteellinen historiallinen romani Suomen ja Eurooppaan pimeästä ajasta. Teemana on kristikunta ja ihmisten käyttäytyminen vaikeina aikoina. Jälleen siinä mies pitkään vailla puoliso ja kaikkialla Keski-Euroopassa erityisesti ranskan maassa vaeltamassa tiedon janoisena.

Sitten saksan maahaassa avioituu saksalaisen tytön, joka on ihmisten mielestä kirottu ja noita. Kuvailee aivan yksityiskohtia myötä, miten uskonnolliset kohtelevat tyttöä. Miten kirkko sadistisesti kiduttaa hänet ja kirkkorakennuksen pimeillä kosteilla tunnelissa häneltä silputaan jäseniä. Ja kaikesta sitä kidutuksesta ja jopa vaimon elävänä poltettavan polttopuista, myös Mikael Karvajalka joutuu maksamaan. Toki kirkko antaa jossain määrin alennuksia kiduksista.

Sitä on kulunut yli vuosi siitä, kun olen lukenut, mutta epäilemättä se opetti minua monia asioita. Voi huomata, että välillä tarinan sankari ikään kuin päämäärättömänä kävelee jossain Saksan kaupungeissa ja menee vaan tavallisen miehen arjen asioiden perässä, kuten syöminen ja juominen. Toisinaan on pilkku tarkka siinä mitä oikeasti Luther ajattelee talonpojista ja sorretusta väestä.

Tämä kirja Sinuhen rinnalla aina pysyvät kirjahyllyssäni, suuren kirjailijan teoksia, joita enää koskaan tule toistumaan Finlandia maassa.

Onnellinen Mies

Teos: Onnellinen Mies
Kirjoittanut: Arto Paasilinna
WSOY, Juva 1977
Luettavaa 185 sivua

Aika kuluu salaman nopeasti ja luettavaa kirjoja on paljon. Siksi olin lähes päättänyt lopettaa Paasilinnan kirjojen lukemista, jotta ehtisin lukea muita. Mutta toimin hyvin, että säästin hänen kirjojansa ja nyt väliin jälleen luin Onnelliseen miehen. Olin alun perin ajatellut lukea aina aika ajoin joku hänen kirjoistaan, ja oikeasti tällä kerta siitä oli apua. Olin sellaisessa mielitilassa, että Onnellisen miehen tarinalta sain voimaa. Yksinäisen insinöörin sinnikkyys ja periksi antamattomuus on hieno esikuva kaikille tämän ajan miehille.

Alkaa kertyä vuosia aikaa siitä, kun olen lukenut miltei säännöllisesti. Luonnollisesti lukemisesta pitää hyötyä monella tavalla. Nykyään lukeminen on nopeampi kuin ennen, mutta silti Paasilinna kieli vieläkään ole yhtä nopea kuin esimerkiksi lukea Waltarin. Ehkä tämä on yksi asia, joka harmittaa, eli aika. Paasilinnan kieli ei ole yhtä kirjakieltä kuin Waltarin, vaan enemmän se on tapaa, miten eripuolella Suomessa puhutaan. Aivan varmasti myös tässä mielessä se hyödyntää kehittymään kielitaitoani.

Hetken ajattelin, että se on ihan totta, että ei aina kunnan päättäjätkään välttämättä ajatelleet kuntalaisten yleisiä etuja. Tässä yhden insinöörin sisukuudesta hyötyy kunnan työväki ja lopulta koko kyläläiset. Väistämättä lukiessani näitä tarinoita, mietin kuinka toden peräisiä jotkut tapahtumat voivatkin olla? Joskus palautuu mieleeni jokinen omakohtainen kokemuskin.

Kirja oli lyhyt ja tarina hienoa. Ovela tapaa lähestyä arkaluontaista aihetta kuten sisällissota ja sivellä vanhoja arpia ja nyppiä sen ympärillä kasvaneita karvaita ilman kipuja aiheuttamia. Ei haitta kerrankin kylän näkyvässä paikassa on pystytetty punaisyen muistomerkki.

Tällä kerta onnistuin hyppäämään tarinaan junaan paljon helpommin kuin edellisen kirjan. Siksi innolla seurasin tapahtumat. Vaikka jostain kirjasta olisi tehty elokuvaa, en välttämättä innostaa katsomaan, mutta tämän minä halusin. Ja onneksi elokuva löytyi netistä vapaasti katsottavaksi. En koskaan ole innostunut katsomaan suomalaisia elokuvia, koska minua suututtaa, kun aina niissä elokuvissa kiroillaan ja on eroottisia kohtauksia. En voi väittää, että aina näin on, koska erityisesti jää mieleeni Mies vailla menneisyyttä elokuvaa. Kuitenkin tämän kirjan pohjasta tehty elokuvaa antoi minun uskaltaa myös jatkossa katsoa hyviä suomalaisia elokuvia.

Varmasti vielä tulen lukemaan muita pieniä Paasilinnan kirjoja jatkosakin ja muille maahanmuuttaja taustaisisille suosittelen

Sinuhe

Sinuhe: Mika Waltari

Olen aina tykännyt lukemisesta, ja arvostanut sitä vielä enemmän. Suomen kiellellä luin päivittäin, mutta en romaaneja. Taisi olla vuosi 2011 Leppävaaran kirjastossa pisti silmiini persian kielen käännös Sinuhe kirjaa. Mika Waltarista ja Sinuhesta olin kuullut, mutta en tiennyt juuri mitään. Tuona hetkenä Leppävaaran kirjastossa, mitä luin käännöksen alkusanoista, sai aikaan minussa tärkeän päätöksen: lukea suomen kielellä romaaneja, ja ennen kaikkea Mia Waltarin kirjoja.

“Tämä on historiallisesti poikkeuksellinen teos. Faaraoiden ajoilta kirjoittanut egyptiläinen lääkäri oman elämänsä tositarinan. Lääkäri Sinuhe hoiti faaraoita tekemällä reikää heidän kalloon. Roomalaiset arkeologit löysivät tekstit ennen ajanlaskun alkua (eaa.). Siihen aikaan roomalaisten hovissa palveli suomalainen hovinvirkailija Mika Waltari. Waltari oli älykäs mies ja erityisesti kiinnostui Sinuhen tekstistä, siksi uskomattoman uuterasti opetteli faaraoiden käyttämä kieltä ja rupesi kääntämään tekstit. Waltari käänsi ensin suomen kielelle ja sitä myöhemmin suomesta käännettiin muille kielille.” (sanottiin käännöksen alkusanoissa)

Tämä vaan yksinkertaisesti kuulosti kirjaimellisesti uskomattomalta tarinalta. Voiko suomalaisen ja suomen kielen historia olla noin vanha ja minä en olisi kuulut, sitä huolimatta, että olen maassa asunut yli kymmenen vuotta. Päätin asiasta ottaa selvä ja heti ruveta lukemaan kirjan alkuperäisellä kiellä, suomeksi. Aikoja sitten olin tiennyt, että Iranissa kirjanoppineet / papisto paljon valehdelleet ihmisille ja vääristelleet totuutta kautta maan historiaan. Tällä kerta palaa oli liian iso nielaistavaksi.

Persian kielellä kirjan myös on kääntänyt toinen kääntäjä. Molempien käännöksestä on kulunut yli 40 vuota aikaa. Jälkimäisen kääntäjän mukaan ensimmäisen kääntäjän käännös oli herättänyt paljon kysymyksiä ja hämmennystä, siksi tarkempi käännös oli tarpeen.

Sinuhe myös on käännetty kurdi-sorani (Central Kurdish) kielellä, mutta valitettavasti en ole lukenut, enkä ole nähnyt sitä oman äidinkieleni. Eräs entinen työkaveri sanoi, että hän on sen lukenut.

En ole asemassa antaa mielipidettä vuosisadan parhaasta kirjasta, mutta pari sanaa amatööri lukijan mielipiteet Sinuhesta. Vajana vuoden sisällä luin kirjan. Lukeminen vei tolkkummehan pitkään, koska luin aika epäsäännöllisesti ja yhteen jaksoon oli tauolla yli kaksi kuukautta. Oli ensimmäinen noin pitkään ja raskaan kirjan lukeminen suomeksi. Lukemisen yhteydessä tein paljon muistiinpanoja ja jouduin ottamaan monista sanoista selvää käyttäen nettisanakirjaa. Kuitenkin kirjan kun otan käteeni lukemaan, koskaan en jätä kesken, vaikka kyseessä olisi Sinuhe tai Mikael Karvajalka. Se on periaate.

Lyhyesti voin kertoa, että se on todella hämmästyttävää kirjaa. Yksityiskohdat tietyistä tapauksista ovat kerta kaikkiaan uskomattomia. Esimerkiksi nuoren faraon uuden palatsin rakentaminen ja erityisesti aavikolla taistelun yksityiskohtainen kuvaileminen.

Kerran historiassa suomen kieleen syntyi kirjailija, toista kerta enää ei tule olemaan. Mika Waltari: rajattoman laaja mielikuvan kirjailija.

"Koitti juhannuspäivän aamu Hämeessä Humalajärven rannalla. Vielä saattoi aistia lievän savunhajun öisen taistelun jäljiltä: eilen oli ollut juhannusaatto ja kokkoja oli poltettu kaikilla rannoilla. Pääskynen lensi suu auki yli hämäläisen järvenselän pyydystäen läheltä veden pintaa hyönteisiä. Oli tyyni ja kirkas sää, ihmiset nukkuivat. Vain linnut jaksoivat vielä laulaa. 
Yksinäinen mies istui huvilansa portailla kädessään avaamaton olutpullo. Hän oli johtaja Onni Rellonen, kohta viidenkymmenen ikäinen mies, kasvoillaan seudun surullisin ilme. Hän ei kuulunut yöllisen taistelun voittajiin. Hän oli pahasti haavoittunut, eikä ollut kenttäsairaalaa, jossa hänen murtunut sydämensä olisi voinut saada ensiapua. Rellonen oli hoikka, keskimittainen mies, korvat olivat aika isot, nenä pitkä ja loppupäästään punertava. Hän oli pukeutunut lyhythihaiseen hellepaitaan ja samettihousuihin. Miehestä näki, että joskus hänessä oli saattanut piillä räjähtävää voimaa, joskus, mutta ei enää. Hän oli väsynyt, voitettu, elämän iskemä. Uurteet kasvoilla ja harvenneet hiukset päälaella olivat liikuttavia tappion merkkejä taistelusta elämän kovuutta ja lyhyyttä vastaan." (sivu 8, 9)

Teos: Hurmaava Joukkoitsemurha

Kirjoittanut: Arto Paasilinna

WSOY, Juva 1990

Luettavaa 280 sivua

Todellisuudessa nämä alkusivujen kappaleet olivat kohdat, joista rupesin nauttimaan suomen kielen huumorista. Arto Paasilinnan teoksista muistaakseni tämä oli ensimmäisen lukemani kirjaa. Olin aloittanut Mika Waltarin kirjoilla, ja muita suomalaiskirjailijoista minulla ei ollut tietoa. Yhdessä illan istujaisessa puhuttiin kirjoista, ja minä rupesin puhumaan pää punaisena Waltarista, jolloin tavallisesti yksi suomalaisen seuralainen mies kysyi, oletko lukenut Arto Paasilinnan kirjoja? Tämä mies oli ollut aikaisemmin lehtikuvaaja ja ottanut lehtikuvia suurimmilta suomalaiskirjailijoista. 

Aloitus oli hidasta, vei aikaa tottua Paasilinna tekstiin, mutta vielä jonkun matkan kuluttua luettavaan kirjasta, edelleen palasin parin muutaman kappaleeseen kirjan alkuun, joita on myös yllä lainattu. Tämä oli uusi asia minulle, että tässä yhteiskunnassa itsemurha aihe on niin läsnä ihmisten elämässä. Koskaan en muista olisin kuullut aiemmin, että se on yksi vaihtoehto ihmisille. Kurdien elämässä elämä on kaikki kaikessa, ja kaikkien kurjuuden huolimatta tuskin yksilöiden mieleen vilahtaa riistää itseltään elämää. Kurdi ihmisen, tytön ja pojan mielessään elää yksi unelma: Vapaa Kurdistanin maa. Siitä on tullut kuin pysyä unelma kurdeille. Vaikka kuolemaa on kutsumaton vieras, ja se voi olla milloin tahansa oven takana vieraan kielen asemiehen muodossa. Se voi viedä perheeltä isän tai vanhemman pojan tai tytön, ja häntä koskaan perhe ei voi enää nähdä. Siksi kurdi ihminen ainakaan yhtä asia koskaan ei kaipaa, tai ei halua ajatella: kuolemaa. 

Tämä alku maistiaiset kappaleet saivat minut hyvällä mielellä kautta kirjaan, aina odotin lisää vastaava tekstiä. 

Oli hienoa kirja, mielestäni Paasilinna parhaita lukemani.

Layla

Teos: Layla
Kirjoittanut: Jari Tervo
Kariston Kirjanpaino, Hämeenlinna 2011
Luettavaa 362 sivua

En ole vielä ehtinyt lukea montakaan nykypäivän suomen kielistä romaania. Kuitenkaan ei aivan sattumalta Layla sattunut käteeni luettavaksi. Olin kuullut tästä jo vuosia sitten, ehkä vuonna 2014 kurdi ystävättäreltäni. Hänet minä tunnen, meillä on pitkälti samanlainen tausta, naapuri seudulta lähtöisin. Hän oli lukenut muutaman sivun kirjasta ja oli sitä mieltä että se on huippu kirjaa. Tiedän että hänen arvostelu kykynsä en voi luottaa asiantuntevalla tasolla. Hän on ihminen, joka puhuu tunteella. 

Ostin kirjan halvalla joku aika sitten. Haluan tietää millaisilla sanoilla kuvailee suomalainen Lähi-idän ja kurdien elämää. Tässä on ollut aina suuri haaste minulle kuin muillekin kieliasiantuntijoille, löytää suomen kielestä kurdin kielen vasiteita. 

Järkytys oli minua odottamassa ensimmäisillä sivuilla. Se ei ole minulle ennestään kuulomatonta että naimisiin meno aikana tytöltä vaaditaan olemaan vielä neitsyt. Kansankielessä puhutaan ehjä immenkalvosta. Muistan vieläkin kun minua kymmenen vuotta vanhempi veli oli mennyt naimisiin hääyönä yksi nainen morsiamen  ja mieshenkilö sulhasen edustajia odottivat ulkona oven edessä siksi aikaa, kun ensimmäistä kertaa pari rakastelivat. Kun pari oli valmis, veli tuli ulos ja nainen meni sisään morsiamen luo. Sitten jonkun ajan päästä koko perhe menimme sisään ja olohuoneessa syötiin ja juotiin. 

Silloin en tiennyt tästä rituaalista muuta kuin että kokeneet nainen ja mies edustajat halusivat varmistaa, että parilla on onnellinen elämän alkua. Sitä enää koskaan en kuullut sen enempää kuin, se, että mahdollisesti ensimmäisellä yhdynnällä edotetaan tytön vuotavan muutama pisaraa verta. 

Minulla on omat kokemukset tästä aiheesta (naisen asema kurdikulttuurissa), ja ehkä jonain päivän sopivan tilaisuuden tulleen kirjoitan tästä juurta jaksain. Tämä asia ei kuitenkaan ole kurdi miehen suurinta murhe, mutta inhimillinen kohtelu ja arvostava perheen jäsenten ja muiden ihmisten kohteleminen ja paljon suuremmassa arvossa. 

Olen kurdi, mutta en rituaalien ja väärien ajatusten kahleissa, että Jari Tervon loukkauksesta kurdi kansaa kohtaan lopettaisin kirjan lukemista. Olin päättänyt lukea kirjan loppuun ja tämä on osittain kurdisisun luonteen ansiota. Olen kiitollinen jos joku kertoo minulle mitä vika minussa on. En ole bakurin Kurdistanista (Turkin Kurdistan), mutta olen asunut siellä ja minulla on ollut siellä tyttöystävä. Koskaan en unohda tytön ensisuudelman yli kahdenkymmenenvuoden ikäisenä. Kylän pikkukauppaan kauppiaan tytär. En koskaan unohda kuinka ihanasti tytön isä auttoi minua ja mahdollisti sen, että voin hänen tytärtään heidän kotona. 

Se on valitettava, että Tervo tietämättömänä kurdeista tarttunut niin ison aiheeseen. Tervosta en tiedä paljon, ja hänen on varmasti suomalaisille arvostettu kirjailija. Kuitenkaan on vaikea uskoa, että enää kiukaan pystyy astumaan Mika Valtarin jalanlelleen. Yksi Valtari ja yksi Sinuhe ja yksi Mikael Karva jalka. Matkia häntä voi, mutta onnistua siinä ei! 

Hirttämättömien lurjusten yrttitarha

Teos: Hirttämättömien lurjusten yrttitarha
Kirjoittanut: Arto Paasilinna
WSOY - Juva 1998
Luettavaa 318 sivua

Monille suomalaisille rakas ja arvostettu kirjailija Arto Paasilinna. Luettuani ensimmäisen kirjan tykkäsin hänestä palon. Hänellä on omat tapansa päästää suomalaisen huumorimaailmaan, kun muuten on erittäin haastavaa päästä samalle aaltopituudelle kuin suomalaisten.
Tämä oli vähän raskaampaa huumoria. Teksti ei naurattanut, vaan pikemminkin ajatukset herättivät mielenkiintoa. Aina olin ajatellut, että miksi entisen Nokian, etnisen johtajan piti  tienata yli kolmekymmentä miljoona euroa vuodessa ja nykyisen posti johtajan pitää saada pankkitililleen yli 60,000 €/kk? Tekevätkö he oikeasti niin paljon ja arvokkaampaa kuin monet työntekijät, että heidän palkkansa on yhtä paljon kuin monta tuhatta työntekijää. Eivät he sentään edes keksineet itse matkapuhelimen tai postijärjestelmän alun perin. He ovat vaan saaneet johtajan paikaan. 

Tai miksi yhteiskunnassa jotkut terveet työkuntoiset yksilöt eivät haluaa ottaa vastuuta omasta elämästään millään tavoin ja samalla kuormittavat yhteiskuntaa. Vielä pahempi aiheuttavat vaivaa ja kärsimystä työssä kävijä ihmisiä moniin tavoin. Sitä mietin kun työikäinen naapuri mieshenkilön bileet pyörii jopa välillä viikon arkkiyöt ja me muut emme saa edes yön nukuttua rauhassa. Välillä poliisi vierailee puoliyön aikana hänen talossaan, kun siellä on taas vieraita nuorempia naisia ja miehiä. Eikö parasta se, että hankitaan jotain ammattia ja sitten ruvetaan käymään töissä ja elää kunniallisesti? Varmasti tämä ilmiökään ei tunne kansallisuus rajoja, eikä tästä ainoastaan voi osoittaa syyllisyyden sormi suomalaisia kohtaan.

Paasilinna on keksinyt ratkaisun näihin ongelmiin ja tällä kerta tekstissä on erilaisempi huumoria. Pannaan kaikki töihin ja senkin maan alle jotta heistä tulee kunniallisia ja kunnon kansalaisia. Maan alla laitetaan heidät huolehtimaan sienikasveista ja tuotteet viedään ulkomaille ja valtiolle maksetaan verot. 

Minulla on vielä Paasilinnan montakin kirjaa kirjahyllyssä, mutta en usko luen niitä, tai ainakin tulen olemaan aika valkoivaa. Aika on vähän ja minun on vielä luettavaa paljon muita kirjoja.
Minulla on unelmia!

He eivät tiedä mitä tekevät

”-Äiti.
- No.
- Mikä sun mielestä on pyhää?
Hän ei edelleenkään osannut. Vai kehdannut? Huusi aamuvirkku varis nyt pahalla äänellä aurinkoisesta pihakoivusta. Pyhää ei ole, varis pilkkasi häntä ikkunan takaa: vain tykkäämisiä. Ainoa mitä Alina osasi, oli tuntea syyllisyyttä siitä että oli kasvattanut lapsensa maailmaan, jossa jos jokin oli pyhä, hän ei ollut sitä pystynyt varjelemaan – ei edes kertomaan, mikä sellaista oli.” (sivu 554)



Teos: He eivät tiedä mitä tekevät
Kirjoittanut: Jussi Valtonen
Kustannusosakeyhtiö TAMMI, 2014
Luettavaa 559 sivua

Mitä niin paljon asiaa, että pitää sisältää hirveä määrä sivuja ja valtavasti tekstiä. Hitaan ja samalla vaativan lukijan mielessä tämä kysymys pyörii vielä kymmeniä sivuja luettuaan. Ja usein tuli mieleen miksi luen tätä kirjaa, aihe ei kiinnostaa ja ajatukset ovat niin masentavia. Arkkisia ja aikuisille inhimillisiä ajatuksia se sisältää, kuten kulttuurien väliset erovaisuudet ja maiden väliset välimatkat.

Ihminen tarvitsee turvaa aina ja kautta elämänsä ajanjaksoissa. Pikku lapsena vanhempien tuki on oltava läsnä kuin varjo, teini-ikäisenä ikätoverien turva verkosto on kuin muuri yöpimeässä ympärillä ja aikuisena kotimaa on rakkaan äidin suuri ja lämmin halaus, joka suojelee pyörämyrskystä. Kuluneen talven Suomen sääolosuhteet ovat olleet sen kaltaisia, että voisi ajatella, että Suomessa mitään ei ole puolustettavissa. Mutta suomalainen pohjimmiltaan rakasta Suomea, ja se on täysin oikein. Tapasin afganistanilaisen henkilön, joka oli sairas ja työtön. Hänen mielestä Suomi on maailman rasistisin maa ja asiat maahanmuuttajille erittäin huonot. Hän kehui Afganistania, että siellä ihmiset ovat onnellisisä ja se on paljon parempi kuin Suomi. Amerikkalainen puolustaa oma maataan ja suomalainen omansa.

Miksi USA sotii Lähi-Idässä ja aina jollain tavalla pitää sormet olla pelissä? Miksi he tukivat Ayatollah Khomeinia kaappaamaan valtaa Iranin kansan käsistä, ja sitä islamilaisesta hallitusjärjestelmästä on tullut maailman eniten ongelmien aiheuttaja tänä päivänä? Nämä askarruttavat iranilaisten mielen varmasti vielä pitkään

Todellinen kiinnostus ja arvostus kirjaa ja kirjailija kohtaa heräsi vasta sivulla 450 eteenpäin. Minä lukijana myös alan ymmärtämään tunteet, mitä kirjailija kuvailee. Taidokas tekstin painoarvo nousee yhä voimakkaammin esille.

Varmasti taidokkainta kirjassa on se, että perheen pienimpien ongelmien riidat ja kiistat kytkeytyy globaali aiheisiin.

Ja nuori Samuelin ajatukset ovat usein aivan kauniin inhimillisiä: ”ja sinä iltana ensimmäisen palkkapäivän jälkeen, kun hän suuteli pikkuhousuilleen riisuutuneen Viivin silkkistä alavatsaa ja varsamaisia lonkkaluita, hänellä ei ollut enää mihinkään kiire eikä hän tavoitellut mitään. Kaikki panokset oli asetettu kevään pääsykokeisiin, joita varten hän oli jo kaivanut kirjat esiin kuukausia muita ennen.” (sivu 503)