He eivät tiedä mitä tekevät

”-Äiti.
- No.
- Mikä sun mielestä on pyhää?
Hän ei edelleenkään osannut. Vai kehdannut? Huusi aamuvirkku varis nyt pahalla äänellä aurinkoisesta pihakoivusta. Pyhää ei ole, varis pilkkasi häntä ikkunan takaa: vain tykkäämisiä. Ainoa mitä Alina osasi, oli tuntea syyllisyyttä siitä että oli kasvattanut lapsensa maailmaan, jossa jos jokin oli pyhä, hän ei ollut sitä pystynyt varjelemaan – ei edes kertomaan, mikä sellaista oli.” (sivu 554)



Teos: He eivät tiedä mitä tekevät
Kirjoittanut: Jussi Valtonen
Kustannusosakeyhtiö TAMMI, 2014
Luettavaa 559 sivua

Mitä niin paljon asiaa, että pitää sisältää hirveä määrä sivuja ja valtavasti tekstiä. Hitaan ja samalla vaativan lukijan mielessä tämä kysymys pyörii vielä kymmeniä sivuja luettuaan. Ja usein tuli mieleen miksi luen tätä kirjaa, aihe ei kiinnostaa ja ajatukset ovat niin masentavia. Arkkisia ja aikuisille inhimillisiä ajatuksia se sisältää, kuten kulttuurien väliset erovaisuudet ja maiden väliset välimatkat.

Ihminen tarvitsee turvaa aina ja kautta elämänsä ajanjaksoissa. Pikku lapsena vanhempien tuki on oltava läsnä kuin varjo, teini-ikäisenä ikätoverien turva verkosto on kuin muuri yöpimeässä ympärillä ja aikuisena kotimaa on rakkaan äidin suuri ja lämmin halaus, joka suojelee pyörämyrskystä. Kuluneen talven Suomen sääolosuhteet ovat olleet sen kaltaisia, että voisi ajatella, että Suomessa mitään ei ole puolustettavissa. Mutta suomalainen pohjimmiltaan rakasta Suomea, ja se on täysin oikein. Tapasin afganistanilaisen henkilön, joka oli sairas ja työtön. Hänen mielestä Suomi on maailman rasistisin maa ja asiat maahanmuuttajille erittäin huonot. Hän kehui Afganistania, että siellä ihmiset ovat onnellisisä ja se on paljon parempi kuin Suomi. Amerikkalainen puolustaa oma maataan ja suomalainen omansa.

Miksi USA sotii Lähi-Idässä ja aina jollain tavalla pitää sormet olla pelissä? Miksi he tukivat Ayatollah Khomeinia kaappaamaan valtaa Iranin kansan käsistä, ja sitä islamilaisesta hallitusjärjestelmästä on tullut maailman eniten ongelmien aiheuttaja tänä päivänä? Nämä askarruttavat iranilaisten mielen varmasti vielä pitkään

Todellinen kiinnostus ja arvostus kirjaa ja kirjailija kohtaa heräsi vasta sivulla 450 eteenpäin. Minä lukijana myös alan ymmärtämään tunteet, mitä kirjailija kuvailee. Taidokas tekstin painoarvo nousee yhä voimakkaammin esille.

Varmasti taidokkainta kirjassa on se, että perheen pienimpien ongelmien riidat ja kiistat kytkeytyy globaali aiheisiin.

Ja nuori Samuelin ajatukset ovat usein aivan kauniin inhimillisiä: ”ja sinä iltana ensimmäisen palkkapäivän jälkeen, kun hän suuteli pikkuhousuilleen riisuutuneen Viivin silkkistä alavatsaa ja varsamaisia lonkkaluita, hänellä ei ollut enää mihinkään kiire eikä hän tavoitellut mitään. Kaikki panokset oli asetettu kevään pääsykokeisiin, joita varten hän oli jo kaivanut kirjat esiin kuukausia muita ennen.” (sivu 503)

Missä kuljimme kerran

”Pecka ei enää jaksanut potkia ja sätkiä, hän oli nyt aivan hengästynyt, sydän hakkasi rintaan reikiä sisältäpäin. Hän alkoi huutaa apua, ensin hiljaa ja ääni väristen, sitten yhä kovempaa. Hän huusi melkoisen tovin.  Ei vastausta. Hän tunsi miten märkä lumi alkoi imeytyä housujen ja monojen läpi. hän purskahti itkuun, ei mahtanut sille mitään, hän yritti kuivata kyyneleitä litimärkään lapaseensa mutta se ei auttanut, niitä vain tuli. Itkiessäänhän koetti kääntää katseensa pois lyhdystä, koetti ajatella muuta kuin tuota punaista hehkua. Mutta turhaan. Paha Silmä jatkoi puhumistaan hänelle, hän kuuli sen ääneen päänsä sisältä.” (sivu 103)



Teos: Missä kuljimme kerran
Kirjoittanut: Kjell Westö
Otavan Kirjanpaino, Keuruu 2006
Luettavaa 586 sivua

Minua kiinnostaa historia, meidän, ihmisten historiaa. Historia toistaa itseään, niin ihmiset toistavat samoja asioita eri aikakaudella. Samoja virheitä, samoja mietteitä virtaavat mielissä. Miksi ihminen koskaan ei tavoita täydellisyyttä? Ihminen pystyy syleilemään täydellisyyttä, käydä sen kanssa ruokapöydälle ja asumaan samassa mökissä, jos pystyisi estämään historiansa toistoa.

Poika näkee isän onnettomat päivät, pahat ja karvaiset fiilliset, mutta ei kykenee päättämään itse toimia toisin. Tai itse asiassa tekeekin päätöksen, mutta siltä se ei näytä, kun tiet ovat aina erilaiset. Onko pojalla lyhyt muisti muistamaan kulkemaan sitä polkua, jossa käärme pisti iso veljeä, ja välttämään metsän reittiä, jossa karhu tappoi isää. Vai onko ihmisen tiellä matemaattiset verkot levällä, niin vaikeat yhtälöt, ettei ihminen koskaan voi sitä ratakaista. Joku uskoo, että kukaan ei ole ennen meitä ollut tekemään mitään alustavaa työtä. Kuitenkin ennen aikoja jotain tehtiin, jotain valmistettiin, tästäkin ihminen on eri mielisyydessä itsensä kanssa, kuten on ollut välinpitämätön historiaa kohtaa, joka kulkee hänen rinnalla. Vuoron perään potkaisevat toisensa, välillä ihminen oman historiansa, ja toisinaan historia ihmistä. Huolimatta kuka potki milloinkaan ketä, häviä on ollut aina sama. Se joka ei toistu, se joka elää elämänsä päivät lyhyempi kuin naapurin koiraa. Kuitenkin elää kuin ei kuole koskaan, toimi kuin olisi olemassa kukaan muu toista.

Kjell Westö kirjoittaa historiasta. Kirjoittaa ajasta, jolloin osaa tämän päivä lukijoista eivät olleet olemassa. Tämä on tapaa saada eloon historia. Minä muukalainen, kun kävelen Helsingin kaduilla ennestään ei ole mitään tietoa mitä on aikoja sitten täällä tapahtunut. Kamppiin ja kanta kaupungin alueella monien vanhojen rakennusten kohdalla pysähdyn, katson pitkään rakennuksia, tiedän että joskus täällä on tapahtunut asioita, mutta ei ole aavistustaan, mitä on ollut. Kirjailija vie lukijan taakse ajassa 1900 alku vuosiin. Kirja kertoo suomenruotsalaisten elämästä. Se ei kovinkaan yllättää, koska silloin Helsingissä ruotsin kieli on ollut valtakieli ja isot herrat ovatkin olleet suomenruotsalaisia.

Kirjan alussa vielä reilu viisikymmentä sivua eteenpäin on kirjan hankalin osaa. Siinä kirjailija esittelee tarinan tausta ja henkilöit taustoinen, koska siinä on valtavasti henkilöhahmoja ja historiallisia tapahtumia. Joku voi kyllästyä ja jättää kirjan kesken jopa sivulla 100 kohdalla. Olin lukenut yli sata sivua, kun mietin, että miksi teksti on niin raskasta. Mielestäni se johtui aiheen monimutkaisuudesta, lisäksi siitä, että se on käännös. Se olisi upea etu onnistua lukemaan kirjan alkuperäisellä kielellä.

Kirja minulle oli lyhyt Suomen ja Helsingin katsaus historiaan. Yläluokka pitää hauskaa ja heidän suurissa taloissa palvelevat köyhiä maalaistyttöjä. Kuitenkin sisällissodan aikana koitti aikaa, jolloin rikkaiden herrojen oli pelättävä kuinka heitä kohtelee talon palvelijattaret, koska heistä on tullut punaisia asetyttöjä. Valokuvauksen historiaa, ja musiikin kehitystä Helsingissä kirjassa myös esitellään hienosti.

Kirja on onnistunut käsittämätön mainiosti kertomaan yhteiskunnan monista aiheista. Mutta yksi teema yläluokka porvaristosta, lisäksi köyhien ja heidän alueeltaan pitkäsillan toisella puolella on punainen lanka, joka kulkee aivan kirjan loppuun saakka. Todella inhimillinen kuva punaisista herätti myös mielenkiintoa.

Luonnollisesti puolueeton muukalainen lukija voi pysyä porvarien riveissä, koska alusta asti kirja kertoo pitkälti heidän elämästään. Ja yhtäkkiä punaisia kommunisteja voi tuntea tunkeilijana mukavan olon tarinassa. Mutta kirjailija onnistuu taidokkaasti nostamaan esiin viattoman todellisuuden punaisten taustasta. He eivät tulleet mistään marssista, vaan olivat sorrettuja tämän maan kanaslaisia. Lukijana tunsin todellista myötätuntoa punaisia kohtaan. Tietystä minullakin on tausta ikävät tietojani Neuvostoliiton petollisesta käytöksestä vähävaraisten ihmisten kohtelusta, joka painoi mieleeni lukiessani kirjaa.

Kirja on parhaista mitä olin lukenut viime heinäkuun aikaan. Kjell Westö on todellinen taidokas kirjailija. Hänen ansiosta myös minunlainen muukalainen sai tietää paljon Suomen ja Helsingin historiasta.

”Kotiin päästyään Pecka kertoi heti vanhemmilleen ja sisaruksilleen Emmistä joka ei ollut tullut ja lumikuopasta ja punaisesta lyhdystä ja varjosta joka pelasti hänet. Kun hän kertoi lyhdystä ja siitä miten mitä mies oli sanonut, toiset ymmärsivät heti. Hänen yhdeksäntoistavuotias isoveljensä Tschali sanoi: ”Lyhdystä … se on Venäjän laivaston taistelumerkki, punkit ovat lainaneet sitä. Nyt se siis alkaa. Emmi on armaan liittynyt kaartiin, hän on ollut hankala aina lakosta lähtien.”” (sivu 105)

Neitosten karkuretki

"Göran otti tytöt mukaan illansuussa veneeseensä laskemaan verkkoja. Mökin rannasta näkyi ihmeen lumoava, jyrkänteen rannalta avartuva vuono. Kalliolta merenpintaan oli yli kymmenen metrin pudotus ja näköala kerrassaan uljas. Meeri souti mennen tullen, Stina auttoi verkkojen laskussa ja Roosa istui veneenperässä mela käsissään. Hän nimenomaan halusi ohjata venettä ja hyvin se häneltä kävikin vaikka oli ensimmäistä kertaa kipparina. Eihän nuorisokodin hoidokeilla ollut järjestetty veneilymahdollisuutta, ei vaikka laitos sijaitsi saaressa kuten Svede ja sehän oli tyttöjen kokemusten mukaan enemmänkin vankila kuin koti." (sivu 215)

Teos: Neitosten karkuretki

Kirjoittanut: Arto Paasilinna
WS Bookwell Oy, Juva 2008
Luettavaa 243 sivua

Tällä kerta Paasilinna tarttunut neitosen sisukkaan Stinan tarinaan. Kirjailijan mielikuvitus kutittaa jälleen lukijan nauru kohtaa. Napatanssijaäidin ja komean Göranin kuopus tuovat maailmaan tytön, vaikka ainakin joku muu olisi toivonut vaivalapsi olisi ollut poika.

Jos äiti ei näyttäytyy kovin tasapinolta, mutta isä esiintyy sydämellisenä isähahmona. Liikuttiin herkällä rajalla, kun sekavan pariskunnan suhteessa ovat lapsia. Onneksi vielä jossain vaiheessa lapset säilyvät pariskunnan riidoilta, kun Göran muuttaa pois kotoa ja sitten lopullisesti Ruotsiin. Stina mielellään halua olla isän kanssa, mutta ei pääsee, kun vain pari kertaa laivamatkalle isän luo.

Kotona yksinhuoltajan elämän tilanteeseen ei voi tapahtua pahempia, kun äiti elää kuin sinkku nainen. Onnettomat tyttö ja poika jäävät sekavaa mielisten aikuisten jalkojen alla. Talo on kaupunki ilman porttia, koska ventovieraita kulkee talossa, milloin vaan vuorokauden ympäri. Lasten sängyssä usein on alkoholiin sammuneita juoppoja, siksi lapset nukahtavat johonkin nurkkaan. Alkoholi heiluu ilmassa ja lapset kärsivät nälkää, suorastaan talosta on tullut vaarallinen viidakko lapsille. Stina pakenee kotoa ja ruoka ryöstöretkellä jotenkin saa nälkänsä ohi. Epäilemättä tämä tilanne kuvaa jotain todellista, joka elää edelleen ongelmaperheiden pinnan alla tässä yhteiskunnassa.

Stina on älykäs tyttö ja huostanottotalossa näyttää mihin hän pystyy. Lastentalossakaan asiat ovat huonosti. Siksi kahden muun tytön kanssa Stina lähtee pakoon ja päämäärä on isän mökki, joka sijaitsee Helsingistä maan länsi osaan. Matkalla tapahtuu monenlaisia jännittäviä asioita. Tytöt ovat mukana huoltoaseman tulipalon sammutustyössä ja sieltä matka jatkuu vielä jännittävämpänä kävelleen eteenpäin. Matkalla he jopa ryhtyvät kostotyöhön, mutta vihdoin saapuvat isän mökille. Lopulta Suomen armeija väki liittyy peliin ja kaikki päättyy onnellisesti.

Aikuisena ihmisenä sydämestäni toivon, että kaikki lasten kokemat ikävät asiat ovat vain pöly kirjojen sivujen pinnassa, ja missään päin maailma kukaan lapsi ei joudu kokemaan nälkää tai huonoa kohtelua.

Tässä tarinassa ei naurattanut, paitsi tunsin sääli lapsia kohtaan ja lähdin mukaan lasten kokemat jännittäviin kokemuksiin.

Seitsemän veljestä

«Sanoppas, pienoseni», hän haasteli, hyräillen laulun ja puheen välillä, «sanoppas, pienoseni, mistäpä tiesit kotiasi tulla?—Tulin pitkin Turun tietä, lirputtelin Hämeenmaitten härkäteillä.—Mutta mistä kotosi tunsit, pienoseni?—Koirasta hallavasta portin alla, tunsin kartanon kultaisesta kaivosta, ja olipa vielä pappien hevoset heinäladossa, ja olkiladossa olut-tynnöri.—Mistä tunsit äitisi armaan, mistä isäsi tunsit?—Äiti vierrettä ammenteli loimottavan liekin vaiheilla, hän ammenteli ja lauleli, lauleli heleällä äänellä, kaulassa liina, liina kuin lumi ja taivaan kaari. Mistäpä tunsin isäni? Veisteli hän kirvesvartta, veisteli kultaisen akkunan vieressä.—Niin löysit tien, niin tunsit kodon, niin tunsit tuvassa äitis ja isäs.

Mutta missä ollee isäsi nyt, missä ja muisteleeko hän meitä?—Muistaahan toki ja ellei muistele hän sinua, niin sinua en unohda minä, en sinä ilmoisna ikänä, en kuolemassa, sinua mun sieluni aamun paiste ja illan riutumus, mun iloni ja murheeni ihana. No miksipä murheeni sinä? Ah! tämä maailma on kavala ja myrskyinen, ja moni purjehtija täällä on vaipunut sen merien ikuiseen kohtuun. Sanoppas, lapseni, mun suven-ihanaiseni, sano: etkö tahtoisi täältä purjehtia rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana väikkyy lapsuutesi valkea viiri? Rannalla sumean, tyynen järven seisoo Tuonelan kartano tumma, siellä himmeän lehdistön helmassa, kasteisen viidan kohdussa on lapselle valmiina kehto ja valkeat liinat ja vaipat. Sentähden kuule mun lauluni; se johtaa sun Tuonelan ruhtinaan maahan. Oi kuule mun sydämeni laulu!

Seitsemän veljestä
Teos: Seitsemän veljestä
Kirjoittanut: Aleksis Kivi
Otavan Kirjanpaino, Keuruu 2000
Luettavaa 367 sivua

Olen siitä kuullut tosi pitkään. Aina kun on tullut puheeksi suomalaisten kanssa kirjoista, kirjailijoista tai kansan kirjallisuudesta, suomalaiset ovat kysyneet: oletko lukenut Seitsemän veljestä, Aleksis kiven kirjan? En ole lukenut, ehkä joskus. Näin minä vastasin aina.

Ajat sitten, vuoden 2000 edeltävinä vuosina elämä Tampereella ei ollut mitään ruusujen tuoksuinen. Kaikin puolin alku vuosien elämän kokemukset Suomessa suomen kielen lukeminen ei herättänyt maukasta halua. Nyt aja kuitenkin on toisin. Hetkessä missä elää, mikään ei ole turhaa, paikka, jossa oleilee, ei ole merkitsemätön, vaikka loppujen lopuksi kuolema tekee kaikesta tyhjäksi. Siksi on ollut tärkeä tutustua tämän kansan historiaan, vaikka kieli ja kulttuuri ovat vaikeimmasta päästä, mitä voi löytyä.

On vaikea sanoa missä määräin Seitsemän veljestä kertomus on totta suomen kansan kohdalla. Ainakin suomaisista löytyy paljon samoja piirteitä kuin Seitsemän veljeksestä. Lapsuus on viilentymisen aikaa ja isä, joka uskaltaa karhun kanssa ottaa yhteen. Sitten aikuiset pojat lähtevät metsään pakoon rangaistuksesta ja vuorella rakentaa itselleen majapaikan. Heillä on kovat päät niin, etteivät juuri opi lukemaan ja kirjoittamaan. Veljekset puhuvat arvojärjestyksestä ja sääntöjen laatimisesta heidän keskuuteensa. Syövät kun sonnit ja sitten painivat ja jopa tappelevat. Huolimatta heidän villiydestään heiltä löytyy oikeuden taju. Veljekset eivät rikkoo ihmisten sääntöjä, ellei kyse joskus ole todellakin heidän hengestään.

Kirja on ilmestynyt ensimmäinen kerran 1870 mutta veljekset puhuvat esivalvojan / vallanpitäjän säännöistä jo silloin. Siihen aikaan Suomen maassa on ollut kuitenkin yleisen järjestystä, eikä niin että toimittu miten on huvittanut.

Aidosti veljekset tahtovat toimia oikein, mutta yhä uudelleen aika ja sattuma ja ennakkoluulot ovat tehneet heidän hyvästä tahdostaan tyhjäksi. Silti eivät anna periksi. Suunnittelevat muuttua ja kaikki oppivat lukemaan ja kirjoittamaan. Korjaavat rikkoneet ihmisvälit kuntoon ja siihen heille on avuksi tahto toimia oikein ja yksi hyvä sydämellinen ihminen. He aloittavat kaiken alusta, ensin välit kuntoon opettajan kanssa, sitten naapurin. He onnistuvat oman elämän rakentamisesta. He onnistuvat, koska esivallan edustaja ajattelee heidän parasta ja heille muistuttaa, että heillä on maata ja taloa, mihin he voivat palat, eikä tarvitsee paeta mereen, eikä ryssä maahaan.

Opettavainen kertomus, todellakin opettavainen. Lähtökohtaisesti, kun jalkojen alla on luja maa, aina siihen voi uudelleen rakentaa, vaikka talo ja sauna rakennus ovatkin palaneet poroksi. Voi tehdä työtä ja korvata vahingot, kun on vielä tallella nuoruuden voimat. Nainen on olennainen osaa miehen elämää, ilman häntä miestäkään ei olisi tullut olemaan.

Paljon vaikeita sanoja ja ilmaisuja kirjassa on. Pitkälti se on runokieli kertomus. En ymmärtänyt monia vaikeita sanoja, mutta se ei häirinnyt lukemista. Minulla oli vahvat motiivit lukea kirjan ja juuri vuoden aivan viimeiset päivät ennen vuoden vaihdetta. Näinkin kävi. Kirja oli käännetty jo monta vuotta sitten kurdin kielelle(1). Eräs ammattikorkeakoulun kurdiopiskelija lopputyökseen kirjoitti siitä käännöksestä (2). Siksi oli pakko lukea kirjan alkuperäisellä kielellä. 

Kiitos Aleksis Kivi hyvästä kirjasta.

1. Ali Khezri: Seitsemän veljestä kurdin kielen kääntäjä

2. Bakhcha Shaban:
Opinnäytetyö, syksy 201
ALLUUSIOT JA REAALIAT SUHTEESSA
PRAGMAATTISIIN ADAPTAATIOIHIN
Aineistona Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -romaani
ja sen kurdinkielinen käännös

Johannes Angelos

"Pimeässä työntyi käteeni kapea kuuma käsi. Ehkä se oli vain itseni pettämistä ja kuvitelmaa, mutta uskoin tuntevani sen tuhansien joukosta. En uskaltanut kajota häneen enkä puhutella häntä. Ehkä vain vanhemmistaan eksynyt tyttö etsi turvaa kädestäni. Tai pelon ja pimeän kiihdyttämä nainen tahtoi tuntea miehen läheisyyden. Mutta tunsin hänen kätensä. Kuumana, avuttomana se oli kuin sovinnon sanaton viesti ennen kuolemaa.

Ei hänkään sanonut sanakaan. Pimeässä vain hengitimme lähekkäin ja kättemme koskivat toisiaan. Suonemme sykkivät tuskallisesti vastakkain elävän veren, ihmisen läheisyyden sanattomana viestinä. Näin on hyvä. Näin oli paras. Näin ymmärsimme. Sanat olisivat vain särkeneet kaiken."

Teos: Johannes Angelos
Kirjoittanut: Mika Waltari
WSOY, Juva 1980
Luettavaa 334 sivua

Johannes Angelos, pitkälti on Nuori Johanneksen jatkoa. Harmitti hirviesti, kun sen lukemiseen venyi hirveän pitkään. Tietysti kirjantyyli oli sellainen, että sen lukeminen vaati kärsivällisyyttä. Lisäksi minun oma aikatauluni ylipäätään ei jättänyt aikaa lukemiselle paljon aikaa.

On pitkään kiinnostanut saada lisää tietoa keskiajalta ja erityisesti, miten kävi, että Konstantinopolista tuli Istanbul? Aikaisemmasta kokemuksesta olen oppinut sen, että yksi parhaista tavoista hankkia tietoa historiasta on historiallinen romaanin lukemien. Historia toistaa itseään. Kiinnostaa oman elämäni ajan tapahtumia. En sen takia, että henkilökohtaisesti kiinnostaisi pätkääkään politiikka ja se, että rupeaisin harrastamaan sitä, vaan sen takia, että myös poliittiset tapahtumat ovat muuttaneet elämän suunnan, täysin vastoin oma tahtoani. Miltei on mahdotonta tietää täysin, mitä on tapahtunut menneinä aikoina historiassa, mutta historiasta jäljellä olevien kirjoitusten kautta saadaan tietoa suunta antava tietoa.

Sanottu, että kirja on paras ystävä. Jokaiselta sellaiselta ystävältä haluan oppia uutta, ja odotan yllätyksiäkin näkökulmia. Romaanissa arvostan erityisen paljon sen monipuolisuutta ja värikyyttä. Sellainen, joka tarjoa minulle muutakin, kuin vain tarina. Kirjoituksessa kieli on keskinen asia, mutta värikäs kielenkäyttö antaa laajan kuvan tapahtuman ympäristöstä, kuten kulttuurista ja ajan ihmisisistä.

Tavallisesti ihmiset kirjottavat päiväkirjaa, mutta yleensä ne ovat tavallisia asioista, mistä kirjoittavat. Jos tavallinen ihminen elää historiallisesti erikoista aikaa, hänen päiväkirjastaan voi olla todellakin historiallinen painoarvo. Johannes Angeloksen päiväkirjasta on tullut historian tärkeä teksti. Hän on selvästi enemmän kuin vain tavallinen kansaihminen. Hän on jalomielinen, yläluokan verta.

Ei ollut kauhean kiinnostavaa lukea aivan kaikki osat, mutta toisaalta oli ymmärrettävä, että kirjoittaja haluaa kuvata ajan kypsymiseen suurempaan tapahtumaan. Historiallinen suurtapahtuma, joka sai minut tarttua lukemaan sitä kirjaa. Miksi Konstantinopolia luhistui, ja miksi turkkilaisista tuli kuitenkin islamilaisessa maailmassa niin suuri nimi, ja islam valloitti Eurooppaa?

Minun oli suhteellisen helpompaa seurata Johanneksen kertomukset, koska olin aikaisemmin lukenut Nuori Johannesta. Hän pohjustaa kertomuksiaan nimenomaan mitä on tapahtunut Nuori Juhannuksen kirjassa. Minulta meni ohi paitsi Nuori Johanneksen tapauksessa hänen alkuperästään sen verran, että silloin en saanut käsitystä, että hän olisi korkeantasoinen luokkaa. Siksi hän tarvitsekin naisen apua päästääkseen kirkon tunnettujen pappien seuraan.

Inhimillisiä tapahtumia tapahtuu romanin päähenkilölle, kuten naisten suhteet ja arjen tuntemukset. Mielenkiinnolla myös on tuotu kulttuurilliset asiat esille, kuten miehen ja naisen suhteet ja kunniakysymys.

Yksi puoli korostuu tässäkin teoksessa yli kaiken, ja se oli uskonnon piilopuoli. Hassua se, että uskonnolliset tahot ja hallitukset hurskauden ja taivaallisen pyhyyden tähden kuormittavat tavallisten ihmisten elämää, mutta itse todellisuudessa itse ovat pahuuden ja rappion pesäkkeitä. Kahdessa teoksessa Waltari yksityisesti paljastaa suuret uskontokuntien heikkoudet.

Kristilliset eivät välttämättä harjoittaa lähimmäistä rakkautta, eikä muslimi kattaa alkoholia.

MAAILMAN PARAS KYLÄ

MAAILMAN PARAS KYLÄ
Arto Paasilinna
WSOY, Juva 1992
scifi, mainstream
Luettavaa 322 sivua

Minkälainen ihminen Arto Paasilinna on ollut? Tämä kysymys pyörii mielessä monessa kohtaa luettuaan kirjan Maailman Paras Kylä. Onko ikä vaikuttaa siihen, että on vaikea, pidä pois mielestään kirjailijan ja kirjan välistä suhdetta, kun sitä on lukemassa.  Mielestäni on se luonnollista, että elämää nähnyt aikuinen ihminen lukemansa kirjassa asioita ajattelee eri tavalla kuin kokematon nuori. Siinä mielessä, että väistämättä tekee vertailuja kirjassa lukemansa ja todellisuuteen arkkielämään asioiden välissä.

Maailman paras kylän ajatus lähtee siitä, kun kuolinvuoteellaan Asser Toropainen, joka on monen kirkon polttaja antaa pojanpojalleen tehtävän rakentaa kirkon, hänen kuolemansa jälkeen. Eemeli tunnollisesti lähtee sittenkin toteuttamana sitä hanketta, mutta ensin perustaa säätiön.

Alussa lukija ei voi arvatakaan, että kuinka tarkasti Paasilinna suunnitelmallisesti lähtee toteuttamaan ajatuksensa. Perintöjako tapahtunut ongelmitta. Resursseja on runsaasti käytettävissä ja Eemilin vaan pitää rohkeasti keksiä keinoja, kuinka työn tulee tekemään.

Alussa ei tule merkittäviä ongelmia ja hanke lähtee alkamaan, mutta viranomaisia astuu kuvioon vasta kirkon rakentamisen vaiheessa. Miehet ovat niin päättäväisiä työssään, että edes poliisikaan ei pystyy keskeyttämän pahasti keskeneräistä kirkon rakennushanketta. Rohkeat, uskolliset ja vaatimattomat suomalaet miehet ovat asialla, ja päättäväisiä viedä tehtävää maaliin saakka.

Kirkko tarvitsee seurakuntalaisia ja tietysti siellä, missä on ihmisiä, tarvitaan myös hautausmaa. Paitsi että kirkon rakennuksen yhteydessä pitääkin olla hautausmaa. Kun leviä uutinen viranomaisten puuttumisesta asiaan, se avaa luonnollisesti yhteiskunnallisten luonnonaktiivistien jalansijaa myös paikalle. Näin he löytävät oman paikansa kirkkorakennus hankkeen ympärillä ja he tulivatkin jäädäkseen. Hautausmaalle pitää ensisijaisesti siirtää itse Asser Toropaisen ruumista. Porukalla ei ole viranomaisten tuki, eikä Suomen luterilaisen kirkon siunaus, siksi tätäkin asiaa pitää hoitaa omalla tavallaan.

Eemeli ehtii olla Tanskassa vankilassa, tietysti hyvät ajatukset mielessään, mutta täällä Suomessa hänen rakentamansa pienen kylän yhteisö ei lainkaan hajoaa. Avovaimotkin tulevat raskaaksi, vaikka siinäkin on joku pieni poikkeus, mutta tärkeintä se, että ollaan sovussa keskenään.

Kylä kasvaa hyvän kasvun kaikessa mielessä, kun ulkomaailma, eli suomi on pahassa lamassa. Ollaan aika tarkkoja asioissaan, eikä otetaan ketä vaan sinne asukkaaksi. Kylässä alkaa olla kaikki lähes täydellistä, paitsi sairautta on edelleen. Mutta esimerkiksi tarkkaa suunnitellaan talviaikaan, on riittävästi ruokaa kaikille asukkaille.

Kylässä muutekin vallitsee rauha ja suvaitsevaisuus, muuten kylän mustat somalimiehet eivät voisiaan rauhassa harjoittaa sepän työtä. Kolmas maailman sota on meneillä, mutta kylä jatkaa edelleen omaa menojaan, tavallaan se on irrottautunut maailmasta. Kolmannen maailman sodasta valitetusti myös Ukonjärvi ei säästynyt. Arabien pudonneen pommikoneen osista somaliseppä pajassaan tehdään uusia esineitä.

Ainakin yksi ennustuksella oli todella oikea toteutusta. Vuonna 2015 toistakymmentä pakolaista vaimoa suunta Suomeen ja erityisesti Ukonjärvelle, mutta tämäkin asia hoidettiin niin siististä, ettei kenenkään kylän miehen tarvinnut hylätä omaa vaimoaan ja ottaa muukalaisista naisia.

Paasilinna todellakin kaipaa ongelmatonta kylä ihmisille ja tietysti itselleen. Maailman parhaassa kylässä ei ole alkoholi ongelmaa, ei sotia, eikä mielenosoituksia tai lakkoja. Kaikki tekevät työtä mitä osaavat.

Sammuttajat

Sammuttajat
Antti Tuuri
OTAVA, Keuruu 1983
Luettavaa 187 sivua

Ensimmäinen teos Antti tuurilta, mitä olen lukenut. Hieman erilaisempi lukukokemus kuin muut suomenkieliset. Liian monta juttua yhteen pienene kirjaan. Alkupuolella jutulla oli kenties yhteyksiä jälkeenpäin kirjassa juttuihin, mutta en pystynyt yhdistämään niitä täysin yhteen.

Kieliasu selvästi nykypäisempi kuin Mika Waltarin, ja vielä erilaisempi kuin Arto Paasilinnan. Tietysti jokainen heistä kirjoittavat eri tyylillä, siksi eroavaisuudet niiden välissä on luonnollista. Tuurilla on realistisempi tyyli kuin muilla. Sinänsä siinä hän menee lähelle Waltaria, kun osittain kirjoittaa Suomen historiasta.

Nyt kun olin tarttunut täysin erilaisen kirjailijan teokseen luettavaksi tajusin sen, että kirjoittamiseen todellakin tarvitaan korkeaan laatuista kielen taitamista. Tuuri ei olekaan yhtä huumorintajuinen kuin Paasilinna, mutta taitavaa kirjoittaja hän kuin kuka tahansa korkeantasoinen suomalainen kirjailija.

Lukeminen oli kankea, mutta kieli rikas. Olisin saattanut lopettaa kesken, mutta kuitenkin koettelin oman kärsivällisyyteni lukemisessa. Tietoni Antti Tuurista on sillä tasolla, että tiedän, arvostetaan häntä hyvänä kirjailijana. Olen kuunnellut hänen pari haastatteluja ja mielestäni hänen puheensa on rikasta.

Luin koko kirjan, koska oman takaa ajatukseni tarkoituksessa. Haluan rikastuttaa kielitaitoni ja saada monipuolista näkökulma suomalaisesta yhteiskunnasta.

Viikko siitä, kun kirjan olin lukenut, en muistanut paljon sisällöstä, mutta kirkkaan ja terävän kieliasun muistan hyvin.

Nuori Johannes

Teos: Nuori Johannes
Kirjoittanut: Mika Waltari
WSOY. Juva 1981. Kolmas painos
Luettavaa 443 sivua

Nuori vailla nimeä, mutta ulkonäöltään jokaisen naisen unelma mies. Tarinan alkaa siitä, että nuori mies kävelee halki maaseutua, keskellä maalaisten kiireisintä työaikaa. Alku lauseet kirjan alussa vievät lukijan mielikuvitusta mukaan kauniiseen maaseudun maisemiin, mutta siivet ovat liian heikkoja kantamaan herkkämielen runoystävän. Pian vastaan iskevät kovan filosofiset sanat, jotka palauttavat lukijan mielen maan pinnalle.

Lukijana odotin, että runokieli vielä saisi jatkuvaa, vaikka moniin sivuin määrää. Niin kuin miesten tapaa kohdella tyttöystävää, kun kohtelee tyttöä seuraten oman mielikuvituksensa mukaan, eikä tahto nähdä tyttö sellaisenaan kuin hän on todellisuudessa.

Nuori mies ilman mitään päämäärä kävelee maata pitkiin. Matkalla eksynyt tai paremmin sanottuna ajautunut kenties puolivahingossa yläluokkaporukkaan alueelle. Iloisia miehiä ja naisia altaassa uivat ja hän jää ihailemaan maisemaa. Nuorehkon kiinnostus kohdistuu porukasta naishenkilöön, mutta ei kuitenkaan itse puolialastoman naiseen, vaan hänen kädessään kirjaan. Hän onnistuu tutustumaan naiseen ja todellisuudessa tämä on ovi suuren maailmaan ja kaikki alkaa juuri tästä.

Kirjailija kirjoittaa historiaa romaani muodossa. Waltarilla on mielessä kertoa lukijoilleen kristikunnan ajanjaksosta, joka on kenties kuumimmasta tapahtumista Eurooppaan historiassa. Onko kirkko niin pyhä paikka kuin kautta historiaa on väitetty? Onko papisto aito hengellinen elin, joka olisi valittu jumalan taholta? Miten maan päällä kirkon asiat on saatu järjestyksiin, kun itse nämä niin sanottu hengellismieliset miehet joutuvat riitaisissa keskusteluissa määrittelemään, mitä on Pojan, pyhän hengen ja Jumalan osuus pyhyydestä ja vallasta?

Se on Mika Waltari, joka rohkeasti tartu asiaan ja taitavasti kirjoittaa välillä yksityiskohtaisesti tapahtumista. Firenzen kirkolliskokoukset jatkuvat kuukausi kaupalla lopulta tuloksetta.

Aikaisemmin koskaan en ollut päässyt lukemaan kutenkaan kirjoja keskiajan kristikunnan ja kirkon sisäisestä tilanteesta, vielä sellainen, joka käsittelee ristiretket.

Kirja on historiallinen romaani ja kirjaa lakeassaan koko matkan aikana voi kuvitella mielessä, että Waltari tekee väsymättömästi ahkeran tutkintatyön kirjastoissa. Kirjassa tule historiallista tietoa kirkon sisäpiiristä, lännen kirkon alaisuudessa sotilaiden kohtelua Eurooppaan maissa, turkkilaisten historiasta ja kreikkalaisesta.

Tässäkin teoksessa kuten Mikael Karvajalka kirjassa päähenkilön tiedonjano vahvasti tulee esiin, ja tämä on mielestäni itse Mika Waltarin oma persoona.

Kirjassa on vieraita sanoja kuten, visiiri, Soliman, osmanien, sipahit, joita kyllä minä ymmärsin, koska ne ovat minun äidinkielestäni. Toisaalta ajattelin, että ymmärtävätkö kaikki suomalaiset niitä?

Olin lähellä Kirjan loppua, mutta niin monta juttua oli jäänyt auki, että lukijana en ollut valmis lopettamaan. Vasta luettuani kirjan muista lähteistä luin, että itse asiassa Johanneksen varsinainen kirjaa vasta on toisessa teoksessa nimeltään Johannes Angelos. Onneksi sitäkin kirja löytyy omasta kirjahyllystäni. Ilmeisesti Waltari edes ei ole ollut halukas julkaisemaan tämän Nuori Johannes kirjan, vaan muut ovat päättäneet niin tehdä.

Upea kirja, paljon historiallista tietoa ja kirkon taustaa.

Feliks onnellinen

Teos: Feliks onnellinen
Kirjoittanut: Mika Waltari
Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1938
Luettavaa 213 sivua


Helppo ja mystinen aloitus. Vielä hieman eteenpäin luettuaan muistutti Václav Havel lyhyt erästä seikkaperäistä kirjoitusta, joka on jäänyt mieleen yli parikymmenen vuoden takaa. Illan hämärtyjään tiellä astuttuaan kylään tuli vastaan, suoraan tuli eteen, aivan lähelle, tarttui paidan kauluksistani, kaatoi minun maahan.
Mitä tahdot minulta? Kysyin.
Haluan nämä vihreitä silmiäsi. Hän sanoi.

Feliks on mies, joka on ilmeisesti onnellinen. Maalisen työn ohella hänellä on myös taivaallinen tehtävä suoritettavana. Hän on toimistotyöntekijä, mutta työn ulkopuolella harjoittaa saarnaamista. Hän saarnaa sanaa, välittää Herran viestin muille, näin ainakin vilpittömästi uskoo. Tapa miten hän sitä tekee, on loppujen lopuksi yksinkertainen. Etsii yksin olevia naisia tai miehiä ja salaperäisesti heille kertoo: Herra on antanut syntisi anteeksi, jos itse otat vastaan hänen armoaan.

Waltari kuvailee ensimmäistä kohtausta todella salaperäisesti. Se herätti todella suurta mielenkiintoa minussa lukijana. Ei voi odottaakaan vähemmän niin suurelta kirjailijalta, kuin Waltarilta. En osannut arvata yhtään, kuinka juoni voi jatkua. Feliks oli lähestynyt kookkaan miehen, joka ei kovinkaan hyvällä mielellä ottanut Feliks vastaa, saati kuunnella hänen varoittava viestinsä. Waltari saattoi iso miestä matkaan kotiin saakka. Tästä päätelleen asennoiduin sillä tavoin, että lukijana jään seuraamaan tuon ison suomalaismiehen elämää. Miehellä on ongelmia avioliittoelämässään, siksi kotona hän rupesi hetken empimään oudolta mieheltä kuulemansa jutun, olikin saanut Herran viestin? Kuitenkaan näin ei käynyt. Kirjailija palaa Felikseen seuraan ja jatkaa kertomistaan hassun miehen outoja arjen tapahtumia ja mietteitä.

Waltari ehkä ei ole kauhean humoristinen kirjoittaja, vaan todella syvällinen ja filosofinen. Tässä tarinassa hän tarttuu hauskuuden keppiin ja kutitellee huumorin jalkapohjasta. Tulee vastaan kohtauksia, että on pakko lepoasennossa maata sohvalla ja nauraa sydämen kyllyydestä. Feliksen tapauksessa yksinkertaisessa muodossa Waltari paljastaa ihmisen syvällisiä ajatuksia. Kirjoittaja on tarttunut hassun miehen ja pannut hänen suuhunsa ysinkertaisen lausen, jonka todellista tarkoitusta edes Feliks itse ei ymmärrä. Kuitenkin tarinan taustalla piilee suurempia kysymyksiä.

Tarkoitus ei ole saarnata kristillisyyttä, eikä sitä halveksiakaan. Kuka muu kuin Waltari voisikaan kirjoittaa kristillisyydestä. Tässä kirjassa ei tule esiin kovin syvällisiä Raamatun ajatuksia, mutta sanojen takana piilee kirjailijan vankka Raamatun tuntemus.

Kenties aivan tarkoituksella jääneet irti kertomuksien lankoja. Kirjoittaja olisi helposti tarttunut niihin ja jatkanut siitä vaan juttuja. Vahingossa Feliksen käsiin päättyy kapaloitu paketti. Jos lukijan pitää taukoa tähän kohtaan, ajatukset voivat johtaa harhaan, kuten minulle kävi. Minä lukijana itse lähdin kehittämään ja jatkamaan siitä eteenpäin. En tahtonut mitään pahaa yksinkertaiselle Felikselle. Esimerkiksi en toivonut, että tästä paketista vahingossa hän joutuu rikollisten kanssa väliselitykseen. En tykännyt Feliksesta, ja monesti hänen jääräpäinen pakkoyrityksensä puhua ihmisille sai minut ärsyyntymään, mutta kovasti olin utelias seurata hänen elämäänsä.

Kirjassa tietysti oli vaikeita sanoja, mutta ei lainkaan vaikea seurata juonia. Viihdyin hyvin kirjan lukemisen seurassa. Huumori, todellisuus, uskonnon teema ja taikauskoisuus solmittu yhteen, jotka kenties muuttavat hassun miehen elämästä: Feliks onnellinen.

Jäniksen vuosi

Kirjan nimi: Jäniksen vuosi
Kirjailija: Arto Paasilinna, Suomusjärvi 14.5.1975
Otavan Kirjapaino Oy
Luettavaa 190 sivua

Huolimatta siitä, että on asuttu todella pitkään Suomessa, silti suomalaisista kirjailijoista en tiennyt oikeastaan ketään nimeltään. Pitkälti tämä johtuu yleisestä maahanmuuttaja ennakkoluulosta. Siihen ei välttämättä edes tarvitsekaan olla maahanmuuttajien seurassa. Tämä ennakkoluuloisuus asenne suomalaisen kulttuuriin muodostuu kuin muuri. Suomi antaa paljon maahanmuuttajalle aivan kaikkea, se antaa uuden elämän mahdollisuuden. Kuitenkin kulttuuri puoli jää pitkälti aika vieraaksi maahanmuuttajalle. Tämä pitkälti johtuu suomalainen erakko luonteesta avautumaan lisäksi maahanmuuttajien kärsimättömyydestä tarpeeksi kauan yrittää. Suomalaisessa kulttuurissa lukeminen ja kirjasto kulttuuri ja parhaimpia, mitä maahanmuuttaja voi ammentaa rikastuttamaan uuteen elämäänsä.

Suomaisiin kirjailijoihin tutustuminen ei tapahtuu, ellei vierasmaalainen itse ole kiinnostunut lukemisesta, tai henkilökohtaisesti kantaväestö ystävää herättää kiinnostuksen aikaan. Lasten kirjojen kautta alkuaskeleissa tutustumaan suomalaiseen kirjallisuuteen, mutta aivan ensimmäiseksi sain tietää suuri kirjailija Mika Waltarista. Sen myötä kiinnostus oli syttynyt ja aloin herättää suomalaisporukalla keskusteluja suomalaisesta kirjallisuudesta. Sitä kautta myös saimme toisenlaisia keskusteluaiheita aikaan, ja sen myötä alkoi virrata erilaisia hyviä ehdotuksia ja vinkkejä suomalaisista kirjailijoista.

Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi tuli luettua hyvin mielenkiinnolla. Tässä kirjassa ilman mitään alustava puhetta kirjailija astuu suoraan aiheeseen. Helsinkiläinen toimittaja maantiellä metsässä kohtaa jäniksen poikasen ja se vie hänet menneessään. Toimittaja saman tien on valmis jättämään taakseen suurkaupungin elämän, työpaikkaan kuin tylsän avioliitto elämän, ja jakamaan metsän elukan kanssa ilonsa ja kaiken mitä hänellä on.

Yllättävän hyvin asiat järjestyvät ja kertakaan valinta ei kadota. Mies kertaalleen irtaantuu ihmisten rakentamasta sokkeloisesta järjestelmästä, joka sinänsä on tuottanut hänelle suurta helpotusta.

Kirjan nimestä voi saada jopa harha käsityksen, että kalanteri vuosi on nimetty eläimen nimen mukaisesti, kuten itämaiden kalentereissa perinteisesti on ollut tapana toimia. Vuoden kierähtävät miehen elämässä jäniksen seurassa. Tarinaa edetessä keskipiste aina ei ole metsäeläin, vaan miehen pyrkimyksestä jatkamaan elämänsä vapaa ihmiskäsin rakennettua järjestelmästä.

Luin kirjan kannesta kanteen jättämättä yhtäkään lausetta väliin. Tietysti vielä tuossa vaiheessa kielen ymmärtämisen kannalta tarkka lukeminen on ollut edellytys päästä hyvin mukaan tarinassa. Aika hyvin jaettu kohtauksia, kun mies elää omillaan keskellä luontoa ja toisinaan on jälleen tekemisissä ihmisten kanssa.

Kirjailija on onnistunut tuomaan esiin epäkohtia ihmisten luonteesta, myös upeita puolia tarvetta suuntautua keskelle metsään.

Huumorisella menetelmällään Paasilinna herättää kysymyksiä yhteiskunnan moderni elämän haasteista ja esittää vaihtoehtoiksi turvautumaan luontoon, joka on valmis syleilemään avoimen syliin aina, kun yksinäinen ihmisparka kaipaa äitimaista hellyyttä ja rauhaa.

Minä, muukalainen saan sellaisen käsityksen, että metsä on se turvallinen suojaa, johon suomalainen aina saa turvautua, kun tuntee olonsa levottomaksi. Ymmärrän sen hyvin ja tunne sen nahallani, koska sitä on tullut myös minulle rentoutuvaksi paikaksi, kun enää en pääse kotiseudun vuorten huipulle, enkä aavikon avaraan syliin.