16.9.2020


 

 Pitkät kihlajaiset
Kirjoittanut: Sébastien Japrisot
Luettavaa: 334

 

Kenties tämä on ensimmäinen suomennettu ranskalainen kirja, joka tuli luettua. Kirjan sain työkaverilta. Kirjan alussa tulee viiden ranskalaissotilaan esittely kierros. Hetken päästä yksi kerrallaan tarina palaa heidän tarinansa vielä yksityiskohtaisempi kerroin.

Sitä asia niin usein olen pohtinet, ja käynyt monissa yhteyksissä läpi: kun johtaja tai johtajat päättävät neuvottelujen sijan tarttua aseisiin, eivät yhtään ajattelee heidän päätöksensä tuhoa miljoonien ihmisten suunnitelmia.

Vuosia kestänyt sota kahden maan välissä joskus on syttynyt ainoasta tykki laukauksesta tai maailman sodan liekit syttyneet yhdestä murhasta. Ei ihme, että niin usein kirjallisuudessa rakkaus ja sota ovat käytetty rinnakkain, ikään kuin niiden väliset suhteet olisivat välttämättömiä. Sota koettelee ihmisiä monessa suhteessa. Rakkaus, uskollisuus ja vastaanottavaisuus ovat herkempiä ihmisten piirteitä, joita eniten koetellaan. Tänä aikana ihmisiä suututtaa yksikin muutos heidän aikataulussaan, mutta entä jos koko elämän asiat menevät uusiksi. Koronakriisi on saanut ihmisiä havahtumaan, että joskus heidän elämänsä suunta muuttaa aivan odottamaton tilanne, joka on täysin pois sinun käsistäsi.

Nuori tyttö saa huomion saman ikäiseltä pojalta, mutta kun vuodet vierivät alta, myös heidän elämänsä asiat muuttuvat. He varttuvat lähellä aikuisikään ja sota syttyy, sota vaatii asemiehiä ja vastaavasti nielee uhriensa. Kuitenkin nuorelle aidosti rakastuneelle tytölle mikään maailmassa ei merkitse yhtä paljon kuin vilpitön ja aito rakkaus. Vielä sodan päättymisestä on kulunut vuosia, mutta rakastunut tyttö ei halua luopua rakkaudestaan. Hän ei tahto, että poika olisi voinut oikeasti kuolla sodassa.

Ensimmäinen maailman sota on tuhonnut kaupunkeja ja kyliä. Monilta se on lakkauttanut suvun jatko mahdollisuuksia, jättänyt lapsia isättömäksi ja vaimoja leskiksi, se on vienyt turvan kokonaan perheiltä. Mutta miksi se säälisi tyttö parka? Tyttö on taloudellisesti hyvin voivasta perheestä, mutta hän onkin vammainen jaloista. Aivan kuin poika olisi hänen koko lapsuuden muistio, siksi tyttö ei hetkeäkään lakka uskomasta siitä, että poika on todellakin vielä elossa. Poika olikin viiden sotilaan joukossa, joita oli tuomita kenttäoikeudessa kuolemaan.

Tarina oli välillä monimutkainen, mutta erittäin koskettava tosi rakkauden kestävyydestä. Tytön vuosia jatkaneen vaivan näköä lopulta palkitaan suuresti.

Koskettava tarina sodasta ja rakkaudesta. Kirjaa luettuaan tuli tämäkin ajatus mieleeni, että halusin muuttaa Ranskaan pieneen kylään, jotta itse voisin kokea ranskalaisen rakkauden, toki koskaan en kaipa sota.
Suosittelen lämpimästi kirjaa.

27.8.2020

Ja vuoret kaikuivat


 

Ja vuoret kaikuivat
Kirjoittanut: Khaled Hosseini.
OTAVA, Keuruu 2013.
Luettavaa: 412
Kääntäjä: Katariina Kaija

 

Leija pojan teoksen kohdalla voisi päätellä, että teoksen maailmanlaajuisessa menestyksessä vaikuttivat sattuma, onni ja maan sotatilanne, joka on tehnyt Afganistanista mystisen maan. Jälkimäisessä Tuhat loistavaa aurinkoa kirjassa toisaalta maailmanlaajuiset utelijat katseet naisten elämään Afganistanissa olivat syynä jatkolle. Mutta tässä kolmannessa teoksessa kirjoitus tyyli ja upea teksti veivät ensisijaisen huomioon ja tarina oli vain runko, johon oli sisällytetty tärkeitä viestiä lukijalle.

Minulle Ja vuoret kaikuivat, kirja herätti suurta huomiota kirjailijan edistystä kohtaan. Minun mielestäni kirjailijalla oli tarkat suunnitelmat rakentaa erinomainen kokonaisuus. Tarkka suunnittelu, jossa alussa oli tiennyt mitä kautta kuljettaa tarinansa ja mihin se päättää, ja vielä tämän kaiken päällä huippu ja ammattilainen viimeistely. Aivan kuin timantti varas, joka kaappaa saalista, niin siististi, jättämättä pientäkään jälkeä.

Taitavasti aloittaa tarinansa vuoren rinteeltä pikku kylästä ja siskon ja veljen välinen rakkaudesta, joka oli lujittanut äidin kuoleman seurauksesta ja se kesti halki aavikkoa kaupunkiin, Kabuliin saakka, kunnes heidät erotetaan. Ja vielä kuolemaan saakka pikku laatikko kulkee rinnalla, kantaen kauniita lapsuuden muistoja. Kuitenkaan kumpi rakkauden kantaja osapuoli ei muista laatikoon kätkettyä salaisuutta.

Ensimmäisessä ja toisessa teoksessa tarinat pyörivät vain afganistanilaisten elämässä. Tällä kertaa tarinan ylittävät rajoja paljon pitemmälle. Nyt kerrotaan myös pariisilaisten ja kreikkalaisten elämästä.
 Toisaalta tässä kirjassa tulee ilmi ainakin yksi piirre Afganistanin elämästä, joka on ollut kovasti kätketty salaisuus. Ja se on mies sukupuolten seksuaalinen asiaa. Poikalapsia on käytetty seksuaalisesti hyväksi, eikä sitä puhuttu julkisesti. Lisäksi miesten välinen seksuaalinen suhde on aina ollut tabu, johon ei ole uskallettu edes viitata.

Alle kolmen kuukauden sisällä luin kirjailijan kolme teosta julkaisuajan järjestyksessä. Tarinoiden kerronta ja kirjoitustekniikan edistykset olivat ilmeisiä. Kirjailija kirjoittaa asiantuntevasti Afganistanista, sen kulttuurista ja tavoista. Aivan mainio tapaa tutustua toiseen kansan nykyajan todellisen kuulumiseen. Tämän tapaiset kertomukset eroavat tyystin, vaikkapa suomalaisen kirjoittajan, joka kuule pizzeriassa jokunen tarinan, joka on vain suunnilleen sinnepäin ja sitten mielikuvituksen avulla lähtee sitä kehittämään teoksen. Silloin ei mitään ihmettä, että lukijalla syntyy totaalinen harha kuva toisen maan tavoista ja sitä muodostuu syrjivä asenne.

Ehdottomasti suosittelen tämän kirjan lukemista. Siinä luet tarinan mestarista, joka osaa käyttää oikeita mausteita ja huolehtii siitä, että asioista puhutaan oikeilla nimellä eikä kauheasti liioitelleen.

2.8.2020

Ihmiskunnan loppulaukka


Teos: Ihmiskunnan loppulaukka
Kirjoittanut: Arto Paasilinnan
Luettavaa 234 sivua



Nautinko edelleen yhtä paljon Arto Paasilinnan tekstistä? On väärin, jos sanon, etten nauttia yhtään, mutta en suinkaan yhtä paljon kuin ennen, aika, jolloin luin Jäniksen vuosi tai Hurmaava joukkoitsemurha tai Onnellinen mies. Erityisesti Hurmaava joukkoitsemurhan kanssa minulla oli erityisen paljon hauskoja hetkiä.

Tämä taisi olla viimeinen kirja Paasilinnasta, mitä luin. Maahanmuuttajana elämä pohjolassa ei ole niin tasaista, että voisi ottaa niin rennosti ja nauraa Paasilinnan juttuisilla. Tosi elämän henkiset haasteet ovat väijytyksessä hetki hetkellä. Elämän jokainen päivä itsestään on uusi taistelu. Vihollinen on sama, eli vastoinkäyminen, mutta se muuttaa muotojaan. Siksi joka päivä jostain on saatava voimat, jotta eväitä riittää päästäkseen ylös sängystä seuraavana aamuna.

Se että osaa nauraa Paasilinna puheella, itsestään on pieni ihmeen toteutus suomen kielen edistyksen saralla. Myönnän, että oli hauska lukea myös tämän kirjan, mutta on pakko edetä raskaammilla jutuilla, jos meikäläinen tahtoo vielä maistaa itse suolatulla hetkillä, jotta masennus ei pääsee polttamaan ilon juureltaan.

23.7.2020

Oneiron


Teos: Oneiron
Kirjoittanut: Laura Lindstedt
Luettavaa 440 sivua



Kirja oli mielessä jo pitkään ja suurella odotuksella otin Oneiron luettavana. Kenties odotukset olivat Oksasen Puhdistuksen tasolla ja vielä sitäkin korkeammalla. Jos rinnastan näitä kahta keskenään siinä, miten alku sivut alkavat, molemmat hyvin taitavalla kuvauksella. Molemmissa ilmenee erittäin vahva kirjoittamisen taito. Kuitenkin Puhdistus oli helpompi minun seurata tekstiä. Oneiro ali hankala heti alusta lähtien, raskas teksti.

En halunnut keskeyttää missään nimessä. Joistakin kohtauksista oikeastaan en pitänyt lainkaan, ja ani harvoin tapahtuu, että enää jatkaisin. Mutta tämän jatkoin lukemista kuitenkin, koska olin saanut hyvän kuvan kirjailijasta. Tosi jännä millä tavalla ihminen muista asioita. Vuonna 2015 Finlandia-palkinnon yhteydessä katsoin YLE TV:ltä kirjailijan puheen. Hänen ajatuksensa minun korvani kuulosta täysin erilaiselta kuin kenenkään muun julkisen suomalaisen.

En aivan muista sanan tarkkaa sitä puhetta, mutta rohkeat sanat ja sävy haastoi vallanpitäjiä. Tunsin itse kuuluvani sorrettuihin ihmisiin, joiden puolesta hän puhui. Vaikka olen varttunut poliittisesti väkivaltaisessa järjestelmässä. Ja kuka tervemielinen ihminen voi ihailla väkivaltaa ja sekasortoista järjestelmää. Siksi en tarkoittaa sitä, että pitää aina vastustaa vallanpitäjiä ja heidän tekemät päätöksiä. Mutta toisaalta tuntuu siltä, että välillä suomalaiset luottavat aivan liikaa viranomaisiin. Tai uskovavat ja luottavat liikaa mitä heille tarjotaan ja syötetään. Ja harmi että tuollainen luottamus on vahvempi kuin parisuhteen tai ystäväpiirin suhteessa.

Tämä kaikki sai aikaan sen, että Laura Lindstedt puhe minun korvaani kuulosti aivan erilaiselta kuin muiden. Mutta silti hänen kirjansa oli vaikea lukuinen minulle. Tämäkin oli naisten maailmasta kuten Oksasen. Kuitenkin kirja näytti uusia näkökulmia minulle.
Viime aikoina enää en ole lukenut suomalaisten kirjoilijoiden teoksia. Koska minun on todella vaikea päästä mukaan juonissa. Sanoisin että ne ovat kirjoitettu liian vaikeasti hienoja, niin että minä en voi nauttia. Luen suomeksi käännettyjä teoksia. Aivan upeita käännöksiä.

1.7.2020

Auta armias



Teos: Auta armias
Kirjoittanut: Arto Paasilinna
WSOY 1989
Luettavaa 276 sivua



Tällä kerta ylhäisten asioilla, liiankin ylhäinen. Kaikkivoipa itse Jumalan korkeuksiin asti vie lukijan itse Arto Paasilinna. Jumala on loman tarpeessa ja hänelle etsitään sijainen tai tuuraaja, joka ylläpitää elämän järjestystä maan päällä. Juoni ja ovela, jotta jälleen kirjailija pääsee kuvailemaan suomailisia. Kaveria ei jätetään yksin, tämän ainakin Paasilinna todistaa tarinassaan. Miksi ulkomaalainen aina jää yksin tässä maassa? Tämä voi olla toisaalta niin mystinen, ettei vielä kukaan ainakaan ääneen uskalla paljastaa.


Hauska lähestymistapa jumalan asioihin. Todella hieno asia, että demokraattisessa järjestelmässä uskaltaa puhua myös jumalasta, niin hauskasta kuin mitä voi lukea tässä kirjassa. Ei tarvitse haukkua asiaa, joka on kuitenkin pyhää toisille, mutta samalla joidenkin mielestä sitä voi tehdä pilaa.
Jos vielä uskoo itsessään voimaa tarttua Paasilinnan kirjoihin, ei ole huono idea tätäkin kirja lukea. Kantasuomalaisella ei välttämättä vie paljon aikaa lukea koko kirjan lyhyessäkin ajassa, kun meikäläiseltä kutenkin vei montakin päivää.

5.6.2020

Tuhat loistavaa aurinkoa



Teos: Tuhat loistavaa aurinkoa.
Kirjoittanut: Khaled Hosseini.
OTAVA, Keuruu 2008.
Luettavaa: 399 sivua.
Kääntäjä: Kristiina Savikurki.




Tuhat loistavaa aurinkoa on kirjailijan toinen teos Leija pojan jälkeen. Ensimmäinen kirjansa levitti kirjailijan mainetta jo räjähdysmaisesti kautta Yhdysvaltain ja Eurooppaan.
Edellisen kirjan kitkaisen lukukirjan jälkeen tunnetaso oli sen verran alainen, että suhteeni lukemiseen kaipasi lohtua ja jälleen välien korjausta. Siksi kirjapinosta pöydällä kippasin tutun maailmaan, jonka ovet auringon kotikunnille avaa Khaled Hosseinin taikakynä.
Ajat sitten elin vaiheessa, jolloin henkisesti enempää ei ollut yhtään varaa lukea Lähi-idän kurjaan oloon tarinoita tai ylipäätään mistään ikävistä asioista. Jopa tietyt musiikki ja elokuvat nostattivat voimakkaat, uuvuttavat tunteet pintaan. Tiesin että sieltäpäin tulee paljon aarteita, myös sen, että enemmin tai myöhemmin palaan niihin juttuihin. Tänä aikana lukemalla saan voimaa, jaksamaan jopa pilviset synkät elämän päivät.

Voiko olla parempi tapaa antaa tietoa maan historiasta kuin kirjoittamalla romaani. Tässä tarinassa erinomaisesti kirjailija tuo esiin naisten elämää Afganistanin sotaisesta maasta, joka on ollut sotatanner vuosikymmenin. Tarina on todella koskettavaa. Siinä kuvaillaan kuinka naiset sinnittelevät pysymään elossa ja aina pyrkimys vain eteenpäin, vaikka se koko yritys onkaan vain kangastus. Kuten Puhdistus kirjassa, myös tässä teksti onnistuu viemään maalin tarkoituksena siinä, kun kuvaillaan miesten julma vallan käyttöä. Mies lukijan asemassa tunsin suurta vihaa miehiä kohtaan, jotka ovat jääneet kauas inhimillisyydestä.

Toisaalta teksti oli nautittavaa lukea. Johdonmukaisen ja helposti seurattavaa teksti. Nostan hattua suomentajalle. Ihailen suuresti kääntäjän taitoa saada aikaiseksi mahtavan käännöksen. Aivan kuin alkuperäinen teksti olisi kirjoitettu suomeksi.
Suosittelen ehdottomasti.

25.5.2020

Akvarelleja Engelin kaupungista




Teos: Akvarelleja Engelin kaupungista.
Kirjoittanut: Jukka Viikilä.
Gummerus Kustannus Oy.
Keuruu 2016.
Luettavaa 213 sivua.



Miksi otin tämän kirjan luettavaksi ylipäätään, joka ei ollut minun makuuni ollenkaan. Tammikuun 20 päivään mennessä olin ehtinyt lukea kaksi kirjaa, kunnes tyystin uppouduin Talo moskeijan vieressä kirjaan. Tuntui kuin koskaan aiemmin en ole ymmärtänyt todellista nautintoa lukemisesta. Maku jopa voitti Iranilaista kubideh kebabia. Ei voisikaan ikinä uskoa, että kubideh jäisi mistään jälkeen. Se olikin kierre, eikä hetkellinen maistiainen. Koska Onnellinen Mies, Puhdistus ja Leija poika antoivat kotkan siivet lentämään taivaan korkeuksissa, auringon pihapiirissa leikkimässä hänen kaunottarien seurassa.
Ja tämä kirja oli kylmä vesi niskoillani Helsingin kylmässä tuulisessa säässä. Ostin kirjan sen takia, että se on voittanut Finlandia palkinnon, ja luin koska asun Helsingissä ja kunnioittaen kirjailija. En ole asemassa vähättelemään ja aliarvioimaan kyvykkään kirjailijan työtä, mutta kirja ei ollut minun makuuni. Silti luin loppuun saakka, raskasta lukemista.

8.5.2020

Simpauttaja



Teos: Simpauttaja
Kirjoittanut: Heikki Turunen
Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1974
Luettavaa 304 sivua


Muistan ajat, jolloin kaikki puheet ei ollut helppoa minun ymmärtää, erityisesti Suomalaisten ikäihmisten puheet saattoivat jopa puolet mennä ohi minun yli ymmärrykseen. Silti koskaan en kyllästynyt kuuntelemaan, mitä he puhuivat. Suomen kieli vieläkin yli kaksivuosikymmenen jälkeen tuntuu vaikealta.

Mahdottomuus, miten voi olla niin, että kaiken aikaan lukea säännöllisesti suomen kielellä ja olla lähes päivittäin tekemisessä valtaväestön kanssa, silti edelleen tuntuu niin vaikealta, että usein pitää miettiä jopa puhuessa, että kuinka meneekin lauseessa päätteet?! Turkin kieltä opittiin noin vaan kuin oltiin täkäläisten kanssa tekemisessä. Englantia aivan alusta asti lähti käyntiin vain itseopiskelun kautta. Koskaan en unohda Tampereella lauantai päivän, jona päätin enkun opiskelusta.

Oppimismateriaalina oli käytettävissä enkun aikakauslehti ja sanakirja. Aamiaisen yhteydessä päätös vahvistui ja heti sen jälkeen puoli yhdeksältä keittiön pöydän ääressä aloin lukemaan moni sivuisen artikkelin. Ennen lounastaukoa kerran olin käynyt vessassa ja lounaan jälkeen vielä iltapäivällä kerran oli pidetty teetaukoa, sitten ensimmäinen kahdeksan urakkaopiskelu oli paketissa. Koko artikkeli oli luettu. Kirjaimmellisesti tarvittiin tarkennuslasia, jos halusi etsiä yksittäisiä sanoja, joita ei ollut alleviivattu ja viereen äidinkieliä olisi kirjoitettu sen merkityksen. Vaivaa palkittiin myöhemmin sillä, että edistystä tapahtui. Opiskelusta ei annettu periksi, mutta ei läheskään ollut joka päivästä. Ja silti ei ehtinyt kulua kuin alle viisi vuotta, että pystyin jo puhetta tulkkaamaan ja vähän myöhemmin Isossa-Britanniassa tekemässä käännöstyötä. Alkua vaiheessa oli haastavaa ymmärtää ihmisten puheet, mutta bitit eivät pettyneet muukalaisen hitaan puheen ymmärtämiseen, eikä muukalainenkaan itse antanut vaikeasti ymmärtämisen häpeän voittaa edistyksen intoa. Iloa tuoksuu koskaan ei lakannut.
Heikki Turuselta olen ostanut montakin kirjaa ja Simpauttaja oli eka niistä, jonka otin kirjahyllystä luettavaksi. Kirjasta olen kuullut jopa sellaisenkin jutun, että joku Suomen presidentti, ilmeisesti Kekkonen, oli rinnastanut kirjan Seitsemän veljekseen. Joten suurella innolla rupesin kirjaa lukemaan. Mielenkiintoiselta kuulosti, koska se käsittelee suomalaista maalaiselämää.
Minun motoni on: älä jätä kirjaa keskeneräisenä. Tällä kerta kirjassa en edennyt kuin sivuun 75. Mitä pidemmälle lukemisessani etenin yhä enemmän alue murre tuli vastaan. Ilmeisesti Pohjois-Karjalan tai Pohjois-Savon murretta, mitä Turunen käyttää. Se alkoi olla jo minulle liikaa. Ensin pitää selviytyä varsinaisesta standardi suomen kielestä, ja sitten jos aika ja mielenkiinto riittää, vois kevennykseksi myös vilkaista Savvoo.
Varmasti myöhemmässä vaiheessa vielä palaan Turusen kintereellä, seuraavaksi on aika siirtyä Akvarelleja Engelin kaupungista teokseen.

16.4.2020

Leijapoika



Teos: Leijapoika
Kirjoittanut: Khaled Hosseinin
Suomentaja: Erkki Jukarainen
Otava, Juva 2004



Khaled Hosseinin Afganistanilaisen kirjailijan esikoisromaani vuodelta 2003 (The Kite Runner) ja ensimmäisen kerran ilmestynyt suomen kielellä 2004.

Vuosia sitten erältä suomalaiselta kaveriltani kuulin Leijapojasta. Sitä en pitänyt kovin merkittävänä asiana. Näin helposti työnsin kädet nyrkissä taskun pohjaan ja korvia myötä pää takin kauluksiin kävelin rinnettä alas, enkä sen kummemmin katsonut taakseni. Toisin kuin tilanne, jossa hurmaava ruusun tuoksuinen tyttö kävelee iltapäivällä lenkki polulla vastaan. Ensin puoliksi salaa automaattisesti katse skannaa päästä varpaisin ja sitten joskus vielä kiusaus voi olla niin ylivoimainen, että hänen käveltyään ohi niska kääntyy 180 astetta taakse ja katseet vielä iskeytyvät hienoihin kohonneeseen osaan aavistuksen matka vyötäröstä sitten liukastuvat takareisiä alas maahan. Paitsi että oikein perusteellinen mies aloittavat usein läpi katselun nilkoista ja sitten polvesta etureisiä läpi katse kiipeää ylävartaloa litteää vatsaa pitkiin kaulaan ja sieltä hyppy leukasta suoran huulten aaltoihin ja sitten nenän rinteellä kohti silmiin, jossa sadasosasekunnin ajassa katseet tervehtivät toisiaan tai pienen pieni hymy viiltää sydämen pinta sen verran terävästi ja veri valuu haavan urasta kuin kyynelet surullisista silmistä. Vain muutama kyynel yksi toisensa perään laskeutuvat kohti poskipäähään varojen törmäystä, kuin raskaana nainen lakeassaan talvenpakkaspäivinä kävelee alas rinnettä.
Ajattelin vaan, että joku hyvä tarinan kertoja on keksinyt juttuja ja länsimaalaisia vaan viehättää kaikenlaista liioittelua Lähi-Idästä ja erityisesti Afganistanista, mutta usein nämä tarinat peittävät todellisen elämän asioita. Nyt toinen kerta minä itse hakauduin sen seuraan. Talo moskeijan vieressä kirja oli herättänyt ennen näkemättömän lukemisen janoa ja siitä suoraan siirryin Leijapoikaan. Leijapoika oli hurja löyly ja kun se vaan pahensi janon tunnetta. Mies oli liekeissä. Monta viikkoa lukemisen nautinnon pilvessä. Taivaalla tuulten ajelehtivina milloin Iranin taivaalla milloin Afgaanistani, ja siellä Heratin, Kabulin ja aina Pakistanin rajalle saakka.
Tiesin sen, että Afganistanin suosituimmista kansan peleistä on Buzkashi (vuohentapo). Ja se on mielestäni ollut pelottavaa, kuten Espanjassa härkätaistelu. Mutta se oli uusi asia, että Afganistanissa harrastettu leijaa.
Hieno kirja, ja käännös on aivan upea. Jälleen sain nautittua viimeisen päällä upean hienosta käännöksestä. Farsinkielisiä sanoja / termejä oli käytetty, siksi muutekaan tuo puoli ei aiheuttanut minulle mitään ongelmia, mutta ne olivat kirjoitettu todella ymmärrettävällä tavalla. Talo moskeijan vieressä kaikki nimet ja farsinkieliset sanat oli kummallisesti kirjoitettu, etten saanut selvää.

Suosittelen ehdottomasti tätä hieno kirjaa.

6.4.2020

Puhdistus


Teos: Puhdistus
Kirjoittanut: Sofi Oksanen
Silberfeldt Oy, 2012
Luettavaa 383 sivua


Millaista on kirjoittaa kurdien historiaa? Mistä se alkaisi ja mihin se jäisi. Miltä näyttää kirjoittaa suomen kiellä kurdinaisten historiaa? Ennen kuin aloitain lukea kirjaa mielessäni pyörivät toisenlaiset ajatukset kuin lukiessani. Viron historiasta ennestään ei ollut tietoa. Sen verran tietoa oli, että se kuului entisen Neuvostoliittoon valta alueeseen. Eräs lääkäri ystäväni toki joitakin juttuja oli kertonut. Hänen puheistaan sain käsityksen, että virolaisilla on ollut aina itsenäistymisen unelma, mutta kansana ovat kokeneet kovia. Keskiajan vaiheissa Eurooppaan veriset taistelut pysähtyivät Viroon ja lähihistoriassa, milloin saksalaisten miehittämänä ja milloinkin venäjäisten.

Ensimmäinen henkilökohtainen kokemukseni Suomessa virolaisista syntyi 1998 Tampereella suomen kielen kurssilla. Olin suorittamassa ensimmäistä suomen kielen kurssini ja opiskelijoita oli kolmen kurssiluokan kokoonpanossa. Luonnollisesti opiskelijoita oli monesta eri maasta kuten kielikurssilla on aina tapana. Keskenämme oli kilpailu siitä, että kuka edistyy kielen oppimisessa parhaiten. Tilanne oli hallussamme, kunnes eränä päivä alle kolmekymppinen naisopiskelija ilmaantui luokassamme, ja hän puhui sellaista suomea, ettemme oikeastaan ymmärtäneet.

Uteliaiden joukossa päivän lopussa jäin luokkaan, kunnes kaikki muut opiskelijat olivat poistuneet. Pettyneenä ilmaisimme huolemme opettajalle, että ei ole reilua, kun luokaamme otetaan opiskelijaa, joka puhuu täydellisesti suomea! Opettaja ei ollut yhtään aiheesta huolestunut kuin me. Nauraen opettaja vastasi meille, että ensinnäkin hän on tullut vain muutamaksi päiväksi, koska tarvitsee opettajalta kielitodistusta. Ja toiseksi hän ei puhukaan hyvin suomea, vaan sekoitus suomen ja eestin kieltä. Opettajamme osaa myös jossain määrin viroa.

Vuosien ajan silloin tällöin kirjailija Sofi Oksanne oli tullut tutuksi TV:ssä ja lehtikirjoitusten avulla. Tiesin, että hän on kirjoittanut kirjan, joka on saanut paljon huomiota, mutta henkilökohtaisesti minussa ei herättänyt minkäänlaista kiinnostusta. Eikä oikeastaan kiinnostanut ottaa hänestä selvää sen kummemmin. Viime vuoden puolella otin jonkun verran selvää hyvistä suomenkielisistä teoksista. Ja Yle-areenasta myös löysin jossain määrin aineistoa. Yllätykseni Puhdistus nousi parhaiden joukkoon. Vuoden loppuun mennessä Sofi Oksanen ja hänen Puhdistuksestansa oli minulle tullut kuin pyhä teema. Tammikuussa ostin Puhdistuksen. Kynnys oli noussut niin korkealle, että kun tuli vuoro lukea jännitys oli tiivistynyt. Pidin kirjan kädessäni kuin pyhä esine ja tekstin jokainen sana minulle li arvokasta. Lähdin hyvin varovaisesti, askel kerrallaan kuin etsien aarretta ja matkan varrella käänsin joka ikisiä kiviä.

Minulla ei ollut lupaa kyseenalaista ainuttakaan sanaa tai merkkiä tekstistä. Seurasin tarkkaavaisesti, kuinka kärpänen liikehti sihisten ja pörräten siipiä edes takaisin pihan ja huoneen välissä. Mitään ei voisi harpannutta keskittymistä. Teos, joka on saanut noin paljon huomiota ja ansainnut kansainvälistä arvostusta, on pakko olla jotain minulle ennalta näkemättä. Aivan kuin televisio laite oli 11-vuotiaana tai elokovateatteri 15-vuotiaana ihmeellisiä tapauksia.

Se oli tullut Talo Moskeijan vieressä kirjan jälkeen ja yhä syövämmälle lukemisen paratiisiin veti minut avuttomana. Aivan kuin teini kurdi poika rakastuu tyttöön ja silmät aivan hukkuneena tytön intohimoon ja seuraa häntä kuin pentu koira emojaan.

Nämä kaksi kirja peräkkäin tekivät minusta lukemisen narkomaanin. Elin niiden tarinoissa, olin niin kiintynyt niihin henkilöiin, että jopa yölläkin tulivat uneeni. Puhdistus herätti vahvoja tunteita. Viha miehiä, pahoja miehiä kohtaa, mutta sääliä ja armoa naisia.

Tulen aina arvostamaan Puhdistusta ja se on todellakin ansainnut arvonsa. Upea mestariteos.