Talo moskeijan vieressä

Teos: Talo moskeijan vieressä
Kirjoittanut: Kader Abdolah
Bazar, 2011

Viime vuonna luin käännetyn ison romaanin: Kankea, raskas ja hankalaa. Vuoden alussa myös luin myös hollannin kielestä käännetyn romaanin: alusta asti makea, puoleensa vetoava, helposti lähestyttävää ja upea kirjoitus tyyli.

Kirjailija kirjoittaa historian romaanin helpolla kielellä, joka saa lukijan uppoutumana, kuin vasta oppinut uimari suomalaisella lämpimässä järven vedessä on onnistuneen itse romaanin puoli. Mutta sujuvaa käännös, joka siunaa lukijansa unohtumattomilla lukuhetkillä, kuin suloinen neitoinen antaa kaulasuudelman jännittyneelle kokemattomalle pojalle, on paratiisin kuvan toinen täydellinen puoli kirjasta. Sanana kuvaamattomalla tavalla talo moskeijan vieressä romaani palkitsi minun lukuhetkiäni. Tämä on sellainen kirja, jonka haluan vielä jossain vaiheessa sukeltaa sen sivuihinsa ja koristaa kuvitteellisen taloni seinät sen lauseilla.

Kirjan nimen perusteella koskaan en ollut halukas ottaa kirjan edes käteeni. Hollannissa 2012 kuulin kirjailijasta, joka on tämän kirjan kirjoittanut, mutta silloin koskaan en tiennyt mistään hänen kirjoistaan. Kerran olisi ollut mahdollisuus häntä tavata Eindhovenissa taidetapahtumien viikolla, mutta ei kiinnostanut. Sattumalta kuuntelin hänen haastattelunsa BBC-persian TV:llä. Hänellä oli paljon mielenkiintoisia mietteitä. Heti haastattelun jälkeen netistä etsin hänen teoksiaan. Ainoastaan hänestä tämä yksi teos on suomennettu. Harmi harmi harmi. Vielä enemmän harmittaa, että aikoinaan en oppinut hollantia, että nyt lukisin suoraan alkuperäisellä kielellä.

Ainoa ongelma minulle oli kirjassa mainitut nimet. Nimet jopa minulle olivat vieraita, ja tämä johtui kirjoitus asusta. Agha Džanin, en millään osannut lukea oikein. Sitten itse vaan päätin, miten sitä siellä Iranissa kutsutaan. Ja sama tilanne muiden nimien kanssa.

Hänen nimensä tulee siitä, että hänen kaksi kurditaustaista vankila ystävää teloitettiin Iranissa. Myöhemmin vapautettuaan hän kirjoitta ensimmäisen kirjansa vielä ollessaan Iranissa. Kustantaja / julkaisija kertoo hänelle, ettei ole mahdollista julkaista kirja hänen oikealla nimellänsä, vaan pitää keksiä muu nimi. Hän muista kurdi ystävien nimet, joille oli luvannut koskaan ei tule unohtamaan heidät. Kader Abdolah, lääkäri ja insinöörin kurdi ystävien nimet. Siksi hän edelleen käyttää kaksi osaista nimeä.

Tämä kirja oli upea uusi aloitus tälle vuodelle. Minun oli vaikea laskea kirjan alas. Upea kirja.

Mikael Karvajalka

Teos: Mikael Karvajalka
Kirjoittanut: Mika Waltari
Werner Söderström osakeyhtiö, Helsinki 1948
Luettavaa 780 sivua

Jos joku on lukenut Sinuhen, ei voi kiistää mestarillista teosta, mutta minua harmittaa usein, kun niin suuri toinen mestariteos kuin Mikael Karvajalka on jäänyt vähällä huomiota. Abbas Maroufi tunnettu Iranilainen kirjailija, nykyään asuu Berlinissä. Varsinaisesti tunnettu mestariteoksestaan Symphony of the Dead novellista, on viime vuosina haastatteluissa sanonut, että hänen varsinainen mestariteoksensa on vielä tuleva.

Mielestäni Waltarilla on enemmän kuin yksi mestariteos. Mikael Karvajalka on ihanteellinen historiallinen romani Suomen ja Eurooppaan pimeästä ajasta. Teemana on kristikunta ja ihmisten käyttäytyminen vaikeina aikoina. Jälleen siinä mies pitkään vailla puoliso ja kaikkialla Keski-Euroopassa erityisesti ranskan maassa vaeltamassa tiedon janoisena.

Sitten saksan maahaassa avioituu saksalaisen tytön, joka on ihmisten mielestä kirottu ja noita. Kuvailee aivan yksityiskohtia myötä, miten uskonnolliset kohtelevat tyttöä. Miten kirkko sadistisesti kiduttaa hänet ja kirkkorakennuksen pimeillä kosteilla tunnelissa häneltä silputaan jäseniä. Ja kaikesta sitä kidutuksesta ja jopa vaimon elävänä poltettavan polttopuista, myös Mikael Karvajalka joutuu maksamaan. Toki kirkko antaa jossain määrin alennuksia kiduksista.

Sitä on kulunut yli vuosi siitä, kun olen lukenut, mutta epäilemättä se opetti minua monia asioita. Voi huomata, että välillä tarinan sankari ikään kuin päämäärättömänä kävelee jossain Saksan kaupungeissa ja menee vaan tavallisen miehen arjen asioiden perässä, kuten syöminen ja juominen. Toisinaan on pilkku tarkka siinä mitä oikeasti Luther ajattelee talonpojista ja sorretusta väestä.

Tämä kirja Sinuhen rinnalla aina pysyvät kirjahyllyssäni, suuren kirjailijan teoksia, joita enää koskaan tule toistumaan Finlandia maassa.

Onnellinen Mies

Teos: Onnellinen Mies
Kirjoittanut: Arto Paasilinna
WSOY, Juva 1977
Luettavaa 185 sivua

Aika kuluu salaman nopeasti ja luettavaa kirjoja on paljon. Siksi olin lähes päättänyt lopettaa Paasilinnan kirjojen lukemista, jotta ehtisin lukea muita. Mutta toimin hyvin, että säästin hänen kirjojansa ja nyt väliin jälleen luin Onnelliseen miehen. Olin alun perin ajatellut lukea aina aika ajoin joku hänen kirjoistaan, ja oikeasti tällä kerta siitä oli apua. Olin sellaisessa mielitilassa, että Onnellisen miehen tarinalta sain voimaa. Yksinäisen insinöörin sinnikkyys ja periksi antamattomuus on hieno esikuva kaikille tämän ajan miehille.

Alkaa kertyä vuosia aikaa siitä, kun olen lukenut miltei säännöllisesti. Luonnollisesti lukemisesta pitää hyötyä monella tavalla. Nykyään lukeminen on nopeampi kuin ennen, mutta silti Paasilinna kieli vieläkään ole yhtä nopea kuin esimerkiksi lukea Waltarin. Ehkä tämä on yksi asia, joka harmittaa, eli aika. Paasilinnan kieli ei ole yhtä kirjakieltä kuin Waltarin, vaan enemmän se on tapaa, miten eripuolella Suomessa puhutaan. Aivan varmasti myös tässä mielessä se hyödyntää kehittymään kielitaitoani.

Hetken ajattelin, että se on ihan totta, että ei aina kunnan päättäjätkään välttämättä ajatelleet kuntalaisten yleisiä etuja. Tässä yhden insinöörin sisukuudesta hyötyy kunnan työväki ja lopulta koko kyläläiset. Väistämättä lukiessani näitä tarinoita, mietin kuinka toden peräisiä jotkut tapahtumat voivatkin olla? Joskus palautuu mieleeni jokinen omakohtainen kokemuskin.

Kirja oli lyhyt ja tarina hienoa. Ovela tapaa lähestyä arkaluontaista aihetta kuten sisällissota ja sivellä vanhoja arpia ja nyppiä sen ympärillä kasvaneita karvaita ilman kipuja aiheuttamia. Ei haitta kerrankin kylän näkyvässä paikassa on pystytetty punaisyen muistomerkki.

Tällä kerta onnistuin hyppäämään tarinaan junaan paljon helpommin kuin edellisen kirjan. Siksi innolla seurasin tapahtumat. Vaikka jostain kirjasta olisi tehty elokuvaa, en välttämättä innostaa katsomaan, mutta tämän minä halusin. Ja onneksi elokuva löytyi netistä vapaasti katsottavaksi. En koskaan ole innostunut katsomaan suomalaisia elokuvia, koska minua suututtaa, kun aina niissä elokuvissa kiroillaan ja on eroottisia kohtauksia. En voi väittää, että aina näin on, koska erityisesti jää mieleeni Mies vailla menneisyyttä elokuvaa. Kuitenkin tämän kirjan pohjasta tehty elokuvaa antoi minun uskaltaa myös jatkossa katsoa hyviä suomalaisia elokuvia.

Varmasti vielä tulen lukemaan muita pieniä Paasilinnan kirjoja jatkosakin ja muille maahanmuuttaja taustaisisille suosittelen

Sinuhe

Sinuhe: Mika Waltari

Olen aina tykännyt lukemisesta, ja arvostanut sitä vielä enemmän. Suomen kiellellä luin päivittäin, mutta en romaaneja. Taisi olla vuosi 2011 Leppävaaran kirjastossa pisti silmiini persian kielen käännös Sinuhe kirjaa. Mika Waltarista ja Sinuhesta olin kuullut, mutta en tiennyt juuri mitään. Tuona hetkenä Leppävaaran kirjastossa, mitä luin käännöksen alkusanoista, sai aikaan minussa tärkeän päätöksen: lukea suomen kielellä romaaneja, ja ennen kaikkea Mia Waltarin kirjoja.

“Tämä on historiallisesti poikkeuksellinen teos. Faaraoiden ajoilta kirjoittanut egyptiläinen lääkäri oman elämänsä tositarinan. Lääkäri Sinuhe hoiti faaraoita tekemällä reikää heidän kalloon. Roomalaiset arkeologit löysivät tekstit ennen ajanlaskun alkua (eaa.). Siihen aikaan roomalaisten hovissa palveli suomalainen hovinvirkailija Mika Waltari. Waltari oli älykäs mies ja erityisesti kiinnostui Sinuhen tekstistä, siksi uskomattoman uuterasti opetteli faaraoiden käyttämä kieltä ja rupesi kääntämään tekstit. Waltari käänsi ensin suomen kielelle ja sitä myöhemmin suomesta käännettiin muille kielille.” (sanottiin käännöksen alkusanoissa)

Tämä vaan yksinkertaisesti kuulosti kirjaimellisesti uskomattomalta tarinalta. Voiko suomalaisen ja suomen kielen historia olla noin vanha ja minä en olisi kuulut, sitä huolimatta, että olen maassa asunut yli kymmenen vuotta. Päätin asiasta ottaa selvä ja heti ruveta lukemaan kirjan alkuperäisellä kiellä, suomeksi. Aikoja sitten olin tiennyt, että Iranissa kirjanoppineet / papisto paljon valehdelleet ihmisille ja vääristelleet totuutta kautta maan historiaan. Tällä kerta palaa oli liian iso nielaistavaksi.

Persian kielellä kirjan myös on kääntänyt toinen kääntäjä. Molempien käännöksestä on kulunut yli 40 vuota aikaa. Jälkimäisen kääntäjän mukaan ensimmäisen kääntäjän käännös oli herättänyt paljon kysymyksiä ja hämmennystä, siksi tarkempi käännös oli tarpeen.

Sinuhe myös on käännetty kurdi-sorani (Central Kurdish) kielellä, mutta valitettavasti en ole lukenut, enkä ole nähnyt sitä oman äidinkieleni. Eräs entinen työkaveri sanoi, että hän on sen lukenut.

En ole asemassa antaa mielipidettä vuosisadan parhaasta kirjasta, mutta pari sanaa amatööri lukijan mielipiteet Sinuhesta. Vajana vuoden sisällä luin kirjan. Lukeminen vei tolkkummehan pitkään, koska luin aika epäsäännöllisesti ja yhteen jaksoon oli tauolla yli kaksi kuukautta. Oli ensimmäinen noin pitkään ja raskaan kirjan lukeminen suomeksi. Lukemisen yhteydessä tein paljon muistiinpanoja ja jouduin ottamaan monista sanoista selvää käyttäen nettisanakirjaa. Kuitenkin kirjan kun otan käteeni lukemaan, koskaan en jätä kesken, vaikka kyseessä olisi Sinuhe tai Mikael Karvajalka. Se on periaate.

Lyhyesti voin kertoa, että se on todella hämmästyttävää kirjaa. Yksityiskohdat tietyistä tapauksista ovat kerta kaikkiaan uskomattomia. Esimerkiksi nuoren faraon uuden palatsin rakentaminen ja erityisesti aavikolla taistelun yksityiskohtainen kuvaileminen.

Kerran historiassa suomen kieleen syntyi kirjailija, toista kerta enää ei tule olemaan. Mika Waltari: rajattoman laaja mielikuvan kirjailija.

"Koitti juhannuspäivän aamu Hämeessä Humalajärven rannalla. Vielä saattoi aistia lievän savunhajun öisen taistelun jäljiltä: eilen oli ollut juhannusaatto ja kokkoja oli poltettu kaikilla rannoilla. Pääskynen lensi suu auki yli hämäläisen järvenselän pyydystäen läheltä veden pintaa hyönteisiä. Oli tyyni ja kirkas sää, ihmiset nukkuivat. Vain linnut jaksoivat vielä laulaa. 
Yksinäinen mies istui huvilansa portailla kädessään avaamaton olutpullo. Hän oli johtaja Onni Rellonen, kohta viidenkymmenen ikäinen mies, kasvoillaan seudun surullisin ilme. Hän ei kuulunut yöllisen taistelun voittajiin. Hän oli pahasti haavoittunut, eikä ollut kenttäsairaalaa, jossa hänen murtunut sydämensä olisi voinut saada ensiapua. Rellonen oli hoikka, keskimittainen mies, korvat olivat aika isot, nenä pitkä ja loppupäästään punertava. Hän oli pukeutunut lyhythihaiseen hellepaitaan ja samettihousuihin. Miehestä näki, että joskus hänessä oli saattanut piillä räjähtävää voimaa, joskus, mutta ei enää. Hän oli väsynyt, voitettu, elämän iskemä. Uurteet kasvoilla ja harvenneet hiukset päälaella olivat liikuttavia tappion merkkejä taistelusta elämän kovuutta ja lyhyyttä vastaan." (sivu 8, 9)

Teos: Hurmaava Joukkoitsemurha

Kirjoittanut: Arto Paasilinna

WSOY, Juva 1990

Luettavaa 280 sivua

Todellisuudessa nämä alkusivujen kappaleet olivat kohdat, joista rupesin nauttimaan suomen kielen huumorista. Arto Paasilinnan teoksista muistaakseni tämä oli ensimmäisen lukemani kirjaa. Olin aloittanut Mika Waltarin kirjoilla, ja muita suomalaiskirjailijoista minulla ei ollut tietoa. Yhdessä illan istujaisessa puhuttiin kirjoista, ja minä rupesin puhumaan pää punaisena Waltarista, jolloin tavallisesti yksi suomalaisen seuralainen mies kysyi, oletko lukenut Arto Paasilinnan kirjoja? Tämä mies oli ollut aikaisemmin lehtikuvaaja ja ottanut lehtikuvia suurimmilta suomalaiskirjailijoista. 

Aloitus oli hidasta, vei aikaa tottua Paasilinna tekstiin, mutta vielä jonkun matkan kuluttua luettavaan kirjasta, edelleen palasin parin muutaman kappaleeseen kirjan alkuun, joita on myös yllä lainattu. Tämä oli uusi asia minulle, että tässä yhteiskunnassa itsemurha aihe on niin läsnä ihmisten elämässä. Koskaan en muista olisin kuullut aiemmin, että se on yksi vaihtoehto ihmisille. Kurdien elämässä elämä on kaikki kaikessa, ja kaikkien kurjuuden huolimatta tuskin yksilöiden mieleen vilahtaa riistää itseltään elämää. Kurdi ihmisen, tytön ja pojan mielessään elää yksi unelma: Vapaa Kurdistanin maa. Siitä on tullut kuin pysyä unelma kurdeille. Vaikka kuolemaa on kutsumaton vieras, ja se voi olla milloin tahansa oven takana vieraan kielen asemiehen muodossa. Se voi viedä perheeltä isän tai vanhemman pojan tai tytön, ja häntä koskaan perhe ei voi enää nähdä. Siksi kurdi ihminen ainakaan yhtä asia koskaan ei kaipaa, tai ei halua ajatella: kuolemaa. 

Tämä alku maistiaiset kappaleet saivat minut hyvällä mielellä kautta kirjaan, aina odotin lisää vastaava tekstiä. 

Oli hienoa kirja, mielestäni Paasilinna parhaita lukemani.

Layla

Teos: Layla
Kirjoittanut: Jari Tervo
Kariston Kirjanpaino, Hämeenlinna 2011
Luettavaa 362 sivua

En ole vielä ehtinyt lukea montakaan nykypäivän suomen kielistä romaania. Kuitenkaan ei aivan sattumalta Layla sattunut käteeni luettavaksi. Olin kuullut tästä jo vuosia sitten, ehkä vuonna 2014 kurdi ystävättäreltäni. Hänet minä tunnen, meillä on pitkälti samanlainen tausta, naapuri seudulta lähtöisin. Hän oli lukenut muutaman sivun kirjasta ja oli sitä mieltä että se on huippu kirjaa. Tiedän että hänen arvostelu kykynsä en voi luottaa asiantuntevalla tasolla. Hän on ihminen, joka puhuu tunteella. 

Ostin kirjan halvalla joku aika sitten. Haluan tietää millaisilla sanoilla kuvailee suomalainen Lähi-idän ja kurdien elämää. Tässä on ollut aina suuri haaste minulle kuin muillekin kieliasiantuntijoille, löytää suomen kielestä kurdin kielen vasiteita. 

Järkytys oli minua odottamassa ensimmäisillä sivuilla. Se ei ole minulle ennestään kuulomatonta että naimisiin meno aikana tytöltä vaaditaan olemaan vielä neitsyt. Kansankielessä puhutaan ehjä immenkalvosta. Muistan vieläkin kun minua kymmenen vuotta vanhempi veli oli mennyt naimisiin hääyönä yksi nainen morsiamen  ja mieshenkilö sulhasen edustajia odottivat ulkona oven edessä siksi aikaa, kun ensimmäistä kertaa pari rakastelivat. Kun pari oli valmis, veli tuli ulos ja nainen meni sisään morsiamen luo. Sitten jonkun ajan päästä koko perhe menimme sisään ja olohuoneessa syötiin ja juotiin. 

Silloin en tiennyt tästä rituaalista muuta kuin että kokeneet nainen ja mies edustajat halusivat varmistaa, että parilla on onnellinen elämän alkua. Sitä enää koskaan en kuullut sen enempää kuin, se, että mahdollisesti ensimmäisellä yhdynnällä edotetaan tytön vuotavan muutama pisaraa verta. 

Minulla on omat kokemukset tästä aiheesta (naisen asema kurdikulttuurissa), ja ehkä jonain päivän sopivan tilaisuuden tulleen kirjoitan tästä juurta jaksain. Tämä asia ei kuitenkaan ole kurdi miehen suurinta murhe, mutta inhimillinen kohtelu ja arvostava perheen jäsenten ja muiden ihmisten kohteleminen ja paljon suuremmassa arvossa. 

Olen kurdi, mutta en rituaalien ja väärien ajatusten kahleissa, että Jari Tervon loukkauksesta kurdi kansaa kohtaan lopettaisin kirjan lukemista. Olin päättänyt lukea kirjan loppuun ja tämä on osittain kurdisisun luonteen ansiota. Olen kiitollinen jos joku kertoo minulle mitä vika minussa on. En ole bakurin Kurdistanista (Turkin Kurdistan), mutta olen asunut siellä ja minulla on ollut siellä tyttöystävä. Koskaan en unohda tytön ensisuudelman yli kahdenkymmenenvuoden ikäisenä. Kylän pikkukauppaan kauppiaan tytär. En koskaan unohda kuinka ihanasti tytön isä auttoi minua ja mahdollisti sen, että voin hänen tytärtään heidän kotona. 

Se on valitettava, että Tervo tietämättömänä kurdeista tarttunut niin ison aiheeseen. Tervosta en tiedä paljon, ja hänen on varmasti suomalaisille arvostettu kirjailija. Kuitenkaan on vaikea uskoa, että enää kiukaan pystyy astumaan Mika Valtarin jalanlelleen. Yksi Valtari ja yksi Sinuhe ja yksi Mikael Karva jalka. Matkia häntä voi, mutta onnistua siinä ei! 

Hirttämättömien lurjusten yrttitarha

Teos: Hirttämättömien lurjusten yrttitarha
Kirjoittanut: Arto Paasilinna
WSOY - Juva 1998
Luettavaa 318 sivua

Monille suomalaisille rakas ja arvostettu kirjailija Arto Paasilinna. Luettuani ensimmäisen kirjan tykkäsin hänestä palon. Hänellä on omat tapansa päästää suomalaisen huumorimaailmaan, kun muuten on erittäin haastavaa päästä samalle aaltopituudelle kuin suomalaisten.
Tämä oli vähän raskaampaa huumoria. Teksti ei naurattanut, vaan pikemminkin ajatukset herättivät mielenkiintoa. Aina olin ajatellut, että miksi entisen Nokian, etnisen johtajan piti  tienata yli kolmekymmentä miljoona euroa vuodessa ja nykyisen posti johtajan pitää saada pankkitililleen yli 60,000 €/kk? Tekevätkö he oikeasti niin paljon ja arvokkaampaa kuin monet työntekijät, että heidän palkkansa on yhtä paljon kuin monta tuhatta työntekijää. Eivät he sentään edes keksineet itse matkapuhelimen tai postijärjestelmän alun perin. He ovat vaan saaneet johtajan paikaan. 

Tai miksi yhteiskunnassa jotkut terveet työkuntoiset yksilöt eivät haluaa ottaa vastuuta omasta elämästään millään tavoin ja samalla kuormittavat yhteiskuntaa. Vielä pahempi aiheuttavat vaivaa ja kärsimystä työssä kävijä ihmisiä moniin tavoin. Sitä mietin kun työikäinen naapuri mieshenkilön bileet pyörii jopa välillä viikon arkkiyöt ja me muut emme saa edes yön nukuttua rauhassa. Välillä poliisi vierailee puoliyön aikana hänen talossaan, kun siellä on taas vieraita nuorempia naisia ja miehiä. Eikö parasta se, että hankitaan jotain ammattia ja sitten ruvetaan käymään töissä ja elää kunniallisesti? Varmasti tämä ilmiökään ei tunne kansallisuus rajoja, eikä tästä ainoastaan voi osoittaa syyllisyyden sormi suomalaisia kohtaan.

Paasilinna on keksinyt ratkaisun näihin ongelmiin ja tällä kerta tekstissä on erilaisempi huumoria. Pannaan kaikki töihin ja senkin maan alle jotta heistä tulee kunniallisia ja kunnon kansalaisia. Maan alla laitetaan heidät huolehtimaan sienikasveista ja tuotteet viedään ulkomaille ja valtiolle maksetaan verot. 

Minulla on vielä Paasilinnan montakin kirjaa kirjahyllyssä, mutta en usko luen niitä, tai ainakin tulen olemaan aika valkoivaa. Aika on vähän ja minun on vielä luettavaa paljon muita kirjoja.
Minulla on unelmia!

He eivät tiedä mitä tekevät

”-Äiti.
- No.
- Mikä sun mielestä on pyhää?
Hän ei edelleenkään osannut. Vai kehdannut? Huusi aamuvirkku varis nyt pahalla äänellä aurinkoisesta pihakoivusta. Pyhää ei ole, varis pilkkasi häntä ikkunan takaa: vain tykkäämisiä. Ainoa mitä Alina osasi, oli tuntea syyllisyyttä siitä että oli kasvattanut lapsensa maailmaan, jossa jos jokin oli pyhä, hän ei ollut sitä pystynyt varjelemaan – ei edes kertomaan, mikä sellaista oli.” (sivu 554)



Teos: He eivät tiedä mitä tekevät
Kirjoittanut: Jussi Valtonen
Kustannusosakeyhtiö TAMMI, 2014
Luettavaa 559 sivua

Mitä niin paljon asiaa, että pitää sisältää hirveä määrä sivuja ja valtavasti tekstiä. Hitaan ja samalla vaativan lukijan mielessä tämä kysymys pyörii vielä kymmeniä sivuja luettuaan. Ja usein tuli mieleen miksi luen tätä kirjaa, aihe ei kiinnostaa ja ajatukset ovat niin masentavia. Arkkisia ja aikuisille inhimillisiä ajatuksia se sisältää, kuten kulttuurien väliset erovaisuudet ja maiden väliset välimatkat.

Ihminen tarvitsee turvaa aina ja kautta elämänsä ajanjaksoissa. Pikku lapsena vanhempien tuki on oltava läsnä kuin varjo, teini-ikäisenä ikätoverien turva verkosto on kuin muuri yöpimeässä ympärillä ja aikuisena kotimaa on rakkaan äidin suuri ja lämmin halaus, joka suojelee pyörämyrskystä. Kuluneen talven Suomen sääolosuhteet ovat olleet sen kaltaisia, että voisi ajatella, että Suomessa mitään ei ole puolustettavissa. Mutta suomalainen pohjimmiltaan rakasta Suomea, ja se on täysin oikein. Tapasin afganistanilaisen henkilön, joka oli sairas ja työtön. Hänen mielestä Suomi on maailman rasistisin maa ja asiat maahanmuuttajille erittäin huonot. Hän kehui Afganistania, että siellä ihmiset ovat onnellisisä ja se on paljon parempi kuin Suomi. Amerikkalainen puolustaa oma maataan ja suomalainen omansa.

Miksi USA sotii Lähi-Idässä ja aina jollain tavalla pitää sormet olla pelissä? Miksi he tukivat Ayatollah Khomeinia kaappaamaan valtaa Iranin kansan käsistä, ja sitä islamilaisesta hallitusjärjestelmästä on tullut maailman eniten ongelmien aiheuttaja tänä päivänä? Nämä askarruttavat iranilaisten mielen varmasti vielä pitkään

Todellinen kiinnostus ja arvostus kirjaa ja kirjailija kohtaa heräsi vasta sivulla 450 eteenpäin. Minä lukijana myös alan ymmärtämään tunteet, mitä kirjailija kuvailee. Taidokas tekstin painoarvo nousee yhä voimakkaammin esille.

Varmasti taidokkainta kirjassa on se, että perheen pienimpien ongelmien riidat ja kiistat kytkeytyy globaali aiheisiin.

Ja nuori Samuelin ajatukset ovat usein aivan kauniin inhimillisiä: ”ja sinä iltana ensimmäisen palkkapäivän jälkeen, kun hän suuteli pikkuhousuilleen riisuutuneen Viivin silkkistä alavatsaa ja varsamaisia lonkkaluita, hänellä ei ollut enää mihinkään kiire eikä hän tavoitellut mitään. Kaikki panokset oli asetettu kevään pääsykokeisiin, joita varten hän oli jo kaivanut kirjat esiin kuukausia muita ennen.” (sivu 503)

Missä kuljimme kerran

”Pecka ei enää jaksanut potkia ja sätkiä, hän oli nyt aivan hengästynyt, sydän hakkasi rintaan reikiä sisältäpäin. Hän alkoi huutaa apua, ensin hiljaa ja ääni väristen, sitten yhä kovempaa. Hän huusi melkoisen tovin.  Ei vastausta. Hän tunsi miten märkä lumi alkoi imeytyä housujen ja monojen läpi. hän purskahti itkuun, ei mahtanut sille mitään, hän yritti kuivata kyyneleitä litimärkään lapaseensa mutta se ei auttanut, niitä vain tuli. Itkiessäänhän koetti kääntää katseensa pois lyhdystä, koetti ajatella muuta kuin tuota punaista hehkua. Mutta turhaan. Paha Silmä jatkoi puhumistaan hänelle, hän kuuli sen ääneen päänsä sisältä.” (sivu 103)



Teos: Missä kuljimme kerran
Kirjoittanut: Kjell Westö
Otavan Kirjanpaino, Keuruu 2006
Luettavaa 586 sivua

Minua kiinnostaa historia, meidän, ihmisten historiaa. Historia toistaa itseään, niin ihmiset toistavat samoja asioita eri aikakaudella. Samoja virheitä, samoja mietteitä virtaavat mielissä. Miksi ihminen koskaan ei tavoita täydellisyyttä? Ihminen pystyy syleilemään täydellisyyttä, käydä sen kanssa ruokapöydälle ja asumaan samassa mökissä, jos pystyisi estämään historiansa toistoa.

Poika näkee isän onnettomat päivät, pahat ja karvaiset fiilliset, mutta ei kykenee päättämään itse toimia toisin. Tai itse asiassa tekeekin päätöksen, mutta siltä se ei näytä, kun tiet ovat aina erilaiset. Onko pojalla lyhyt muisti muistamaan kulkemaan sitä polkua, jossa käärme pisti iso veljeä, ja välttämään metsän reittiä, jossa karhu tappoi isää. Vai onko ihmisen tiellä matemaattiset verkot levällä, niin vaikeat yhtälöt, ettei ihminen koskaan voi sitä ratakaista. Joku uskoo, että kukaan ei ole ennen meitä ollut tekemään mitään alustavaa työtä. Kuitenkin ennen aikoja jotain tehtiin, jotain valmistettiin, tästäkin ihminen on eri mielisyydessä itsensä kanssa, kuten on ollut välinpitämätön historiaa kohtaa, joka kulkee hänen rinnalla. Vuoron perään potkaisevat toisensa, välillä ihminen oman historiansa, ja toisinaan historia ihmistä. Huolimatta kuka potki milloinkaan ketä, häviä on ollut aina sama. Se joka ei toistu, se joka elää elämänsä päivät lyhyempi kuin naapurin koiraa. Kuitenkin elää kuin ei kuole koskaan, toimi kuin olisi olemassa kukaan muu toista.

Kjell Westö kirjoittaa historiasta. Kirjoittaa ajasta, jolloin osaa tämän päivä lukijoista eivät olleet olemassa. Tämä on tapaa saada eloon historia. Minä muukalainen, kun kävelen Helsingin kaduilla ennestään ei ole mitään tietoa mitä on aikoja sitten täällä tapahtunut. Kamppiin ja kanta kaupungin alueella monien vanhojen rakennusten kohdalla pysähdyn, katson pitkään rakennuksia, tiedän että joskus täällä on tapahtunut asioita, mutta ei ole aavistustaan, mitä on ollut. Kirjailija vie lukijan taakse ajassa 1900 alku vuosiin. Kirja kertoo suomenruotsalaisten elämästä. Se ei kovinkaan yllättää, koska silloin Helsingissä ruotsin kieli on ollut valtakieli ja isot herrat ovatkin olleet suomenruotsalaisia.

Kirjan alussa vielä reilu viisikymmentä sivua eteenpäin on kirjan hankalin osaa. Siinä kirjailija esittelee tarinan tausta ja henkilöit taustoinen, koska siinä on valtavasti henkilöhahmoja ja historiallisia tapahtumia. Joku voi kyllästyä ja jättää kirjan kesken jopa sivulla 100 kohdalla. Olin lukenut yli sata sivua, kun mietin, että miksi teksti on niin raskasta. Mielestäni se johtui aiheen monimutkaisuudesta, lisäksi siitä, että se on käännös. Se olisi upea etu onnistua lukemaan kirjan alkuperäisellä kielellä.

Kirja minulle oli lyhyt Suomen ja Helsingin katsaus historiaan. Yläluokka pitää hauskaa ja heidän suurissa taloissa palvelevat köyhiä maalaistyttöjä. Kuitenkin sisällissodan aikana koitti aikaa, jolloin rikkaiden herrojen oli pelättävä kuinka heitä kohtelee talon palvelijattaret, koska heistä on tullut punaisia asetyttöjä. Valokuvauksen historiaa, ja musiikin kehitystä Helsingissä kirjassa myös esitellään hienosti.

Kirja on onnistunut käsittämätön mainiosti kertomaan yhteiskunnan monista aiheista. Mutta yksi teema yläluokka porvaristosta, lisäksi köyhien ja heidän alueeltaan pitkäsillan toisella puolella on punainen lanka, joka kulkee aivan kirjan loppuun saakka. Todella inhimillinen kuva punaisista herätti myös mielenkiintoa.

Luonnollisesti puolueeton muukalainen lukija voi pysyä porvarien riveissä, koska alusta asti kirja kertoo pitkälti heidän elämästään. Ja yhtäkkiä punaisia kommunisteja voi tuntea tunkeilijana mukavan olon tarinassa. Mutta kirjailija onnistuu taidokkaasti nostamaan esiin viattoman todellisuuden punaisten taustasta. He eivät tulleet mistään marssista, vaan olivat sorrettuja tämän maan kanaslaisia. Lukijana tunsin todellista myötätuntoa punaisia kohtaan. Tietystä minullakin on tausta ikävät tietojani Neuvostoliiton petollisesta käytöksestä vähävaraisten ihmisten kohtelusta, joka painoi mieleeni lukiessani kirjaa.

Kirja on parhaista mitä olin lukenut viime heinäkuun aikaan. Kjell Westö on todellinen taidokas kirjailija. Hänen ansiosta myös minunlainen muukalainen sai tietää paljon Suomen ja Helsingin historiasta.

”Kotiin päästyään Pecka kertoi heti vanhemmilleen ja sisaruksilleen Emmistä joka ei ollut tullut ja lumikuopasta ja punaisesta lyhdystä ja varjosta joka pelasti hänet. Kun hän kertoi lyhdystä ja siitä miten mitä mies oli sanonut, toiset ymmärsivät heti. Hänen yhdeksäntoistavuotias isoveljensä Tschali sanoi: ”Lyhdystä … se on Venäjän laivaston taistelumerkki, punkit ovat lainaneet sitä. Nyt se siis alkaa. Emmi on armaan liittynyt kaartiin, hän on ollut hankala aina lakosta lähtien.”” (sivu 105)

Neitosten karkuretki

"Göran otti tytöt mukaan illansuussa veneeseensä laskemaan verkkoja. Mökin rannasta näkyi ihmeen lumoava, jyrkänteen rannalta avartuva vuono. Kalliolta merenpintaan oli yli kymmenen metrin pudotus ja näköala kerrassaan uljas. Meeri souti mennen tullen, Stina auttoi verkkojen laskussa ja Roosa istui veneenperässä mela käsissään. Hän nimenomaan halusi ohjata venettä ja hyvin se häneltä kävikin vaikka oli ensimmäistä kertaa kipparina. Eihän nuorisokodin hoidokeilla ollut järjestetty veneilymahdollisuutta, ei vaikka laitos sijaitsi saaressa kuten Svede ja sehän oli tyttöjen kokemusten mukaan enemmänkin vankila kuin koti." (sivu 215)

Teos: Neitosten karkuretki

Kirjoittanut: Arto Paasilinna
WS Bookwell Oy, Juva 2008
Luettavaa 243 sivua

Tällä kerta Paasilinna tarttunut neitosen sisukkaan Stinan tarinaan. Kirjailijan mielikuvitus kutittaa jälleen lukijan nauru kohtaa. Napatanssijaäidin ja komean Göranin kuopus tuovat maailmaan tytön, vaikka ainakin joku muu olisi toivonut vaivalapsi olisi ollut poika.

Jos äiti ei näyttäytyy kovin tasapinolta, mutta isä esiintyy sydämellisenä isähahmona. Liikuttiin herkällä rajalla, kun sekavan pariskunnan suhteessa ovat lapsia. Onneksi vielä jossain vaiheessa lapset säilyvät pariskunnan riidoilta, kun Göran muuttaa pois kotoa ja sitten lopullisesti Ruotsiin. Stina mielellään halua olla isän kanssa, mutta ei pääsee, kun vain pari kertaa laivamatkalle isän luo.

Kotona yksinhuoltajan elämän tilanteeseen ei voi tapahtua pahempia, kun äiti elää kuin sinkku nainen. Onnettomat tyttö ja poika jäävät sekavaa mielisten aikuisten jalkojen alla. Talo on kaupunki ilman porttia, koska ventovieraita kulkee talossa, milloin vaan vuorokauden ympäri. Lasten sängyssä usein on alkoholiin sammuneita juoppoja, siksi lapset nukahtavat johonkin nurkkaan. Alkoholi heiluu ilmassa ja lapset kärsivät nälkää, suorastaan talosta on tullut vaarallinen viidakko lapsille. Stina pakenee kotoa ja ruoka ryöstöretkellä jotenkin saa nälkänsä ohi. Epäilemättä tämä tilanne kuvaa jotain todellista, joka elää edelleen ongelmaperheiden pinnan alla tässä yhteiskunnassa.

Stina on älykäs tyttö ja huostanottotalossa näyttää mihin hän pystyy. Lastentalossakaan asiat ovat huonosti. Siksi kahden muun tytön kanssa Stina lähtee pakoon ja päämäärä on isän mökki, joka sijaitsee Helsingistä maan länsi osaan. Matkalla tapahtuu monenlaisia jännittäviä asioita. Tytöt ovat mukana huoltoaseman tulipalon sammutustyössä ja sieltä matka jatkuu vielä jännittävämpänä kävelleen eteenpäin. Matkalla he jopa ryhtyvät kostotyöhön, mutta vihdoin saapuvat isän mökille. Lopulta Suomen armeija väki liittyy peliin ja kaikki päättyy onnellisesti.

Aikuisena ihmisenä sydämestäni toivon, että kaikki lasten kokemat ikävät asiat ovat vain pöly kirjojen sivujen pinnassa, ja missään päin maailma kukaan lapsi ei joudu kokemaan nälkää tai huonoa kohtelua.

Tässä tarinassa ei naurattanut, paitsi tunsin sääli lapsia kohtaan ja lähdin mukaan lasten kokemat jännittäviin kokemuksiin.