Johannes Angelos

"Pimeässä työntyi käteeni kapea kuuma käsi. Ehkä se oli vain itseni pettämistä ja kuvitelmaa, mutta uskoin tuntevani sen tuhansien joukosta. En uskaltanut kajota häneen enkä puhutella häntä. Ehkä vain vanhemmistaan eksynyt tyttö etsi turvaa kädestäni. Tai pelon ja pimeän kiihdyttämä nainen tahtoi tuntea miehen läheisyyden. Mutta tunsin hänen kätensä. Kuumana, avuttomana se oli kuin sovinnon sanaton viesti ennen kuolemaa.

Ei hänkään sanonut sanakaan. Pimeässä vain hengitimme lähekkäin ja kättemme koskivat toisiaan. Suonemme sykkivät tuskallisesti vastakkain elävän veren, ihmisen läheisyyden sanattomana viestinä. Näin on hyvä. Näin oli paras. Näin ymmärsimme. Sanat olisivat vain särkeneet kaiken."

Teos: Johannes Angelos
Kirjoittanut: Mika Waltari
WSOY, Juva 1980
Luettavaa 334 sivua

Johannes Angelos, pitkälti on Nuori Johanneksen jatkoa. Harmitti hirviesti, kun sen lukemiseen venyi hirveän pitkään. Tietysti kirjantyyli oli sellainen, että sen lukeminen vaati kärsivällisyyttä. Lisäksi minun oma aikatauluni ylipäätään ei jättänyt aikaa lukemiselle paljon aikaa.

On pitkään kiinnostanut saada lisää tietoa keskiajalta ja erityisesti, miten kävi, että Konstantinopolista tuli Istanbul? Aikaisemmasta kokemuksesta olen oppinut sen, että yksi parhaista tavoista hankkia tietoa historiasta on historiallinen romaanin lukemien. Historia toistaa itseään. Kiinnostaa oman elämäni ajan tapahtumia. En sen takia, että henkilökohtaisesti kiinnostaisi pätkääkään politiikka ja se, että rupeaisin harrastamaan sitä, vaan sen takia, että myös poliittiset tapahtumat ovat muuttaneet elämän suunnan, täysin vastoin oma tahtoani. Miltei on mahdotonta tietää täysin, mitä on tapahtunut menneinä aikoina historiassa, mutta historiasta jäljellä olevien kirjoitusten kautta saadaan tietoa suunta antava tietoa.

Sanottu, että kirja on paras ystävä. Jokaiselta sellaiselta ystävältä haluan oppia uutta, ja odotan yllätyksiäkin näkökulmia. Romaanissa arvostan erityisen paljon sen monipuolisuutta ja värikyyttä. Sellainen, joka tarjoa minulle muutakin, kuin vain tarina. Kirjoituksessa kieli on keskinen asia, mutta värikäs kielenkäyttö antaa laajan kuvan tapahtuman ympäristöstä, kuten kulttuurista ja ajan ihmisisistä.

Tavallisesti ihmiset kirjottavat päiväkirjaa, mutta yleensä ne ovat tavallisia asioista, mistä kirjoittavat. Jos tavallinen ihminen elää historiallisesti erikoista aikaa, hänen päiväkirjastaan voi olla todellakin historiallinen painoarvo. Johannes Angeloksen päiväkirjasta on tullut historian tärkeä teksti. Hän on selvästi enemmän kuin vain tavallinen kansaihminen. Hän on jalomielinen, yläluokan verta.

Ei ollut kauhean kiinnostavaa lukea aivan kaikki osat, mutta toisaalta oli ymmärrettävä, että kirjoittaja haluaa kuvata ajan kypsymiseen suurempaan tapahtumaan. Historiallinen suurtapahtuma, joka sai minut tarttua lukemaan sitä kirjaa. Miksi Konstantinopolia luhistui, ja miksi turkkilaisista tuli kuitenkin islamilaisessa maailmassa niin suuri nimi, ja islam valloitti Eurooppaa?

Minun oli suhteellisen helpompaa seurata Johanneksen kertomukset, koska olin aikaisemmin lukenut Nuori Johannesta. Hän pohjustaa kertomuksiaan nimenomaan mitä on tapahtunut Nuori Juhannuksen kirjassa. Minulta meni ohi paitsi Nuori Johanneksen tapauksessa hänen alkuperästään sen verran, että silloin en saanut käsitystä, että hän olisi korkeantasoinen luokkaa. Siksi hän tarvitsekin naisen apua päästääkseen kirkon tunnettujen pappien seuraan.

Inhimillisiä tapahtumia tapahtuu romanin päähenkilölle, kuten naisten suhteet ja arjen tuntemukset. Mielenkiinnolla myös on tuotu kulttuurilliset asiat esille, kuten miehen ja naisen suhteet ja kunniakysymys.

Yksi puoli korostuu tässäkin teoksessa yli kaiken, ja se oli uskonnon piilopuoli. Hassua se, että uskonnolliset tahot ja hallitukset hurskauden ja taivaallisen pyhyyden tähden kuormittavat tavallisten ihmisten elämää, mutta itse todellisuudessa itse ovat pahuuden ja rappion pesäkkeitä. Kahdessa teoksessa Waltari yksityisesti paljastaa suuret uskontokuntien heikkoudet.

Kristilliset eivät välttämättä harjoittaa lähimmäistä rakkautta, eikä muslimi kattaa alkoholia.

MAAILMAN PARAS KYLÄ

MAAILMAN PARAS KYLÄ
Arto Paasilinna
WSOY, Juva 1992
scifi, mainstream
Luettavaa 322 sivua

Minkälainen ihminen Arto Paasilinna on ollut? Tämä kysymys pyörii mielessä monessa kohtaa luettuaan kirjan Maailman Paras Kylä. Onko ikä vaikuttaa siihen, että on vaikea, pidä pois mielestään kirjailijan ja kirjan välistä suhdetta, kun sitä on lukemassa.  Mielestäni on se luonnollista, että elämää nähnyt aikuinen ihminen lukemansa kirjassa asioita ajattelee eri tavalla kuin kokematon nuori. Siinä mielessä, että väistämättä tekee vertailuja kirjassa lukemansa ja todellisuuteen arkkielämään asioiden välissä.

Maailman paras kylän ajatus lähtee siitä, kun kuolinvuoteellaan Asser Toropainen, joka on monen kirkon polttaja antaa pojanpojalleen tehtävän rakentaa kirkon, hänen kuolemansa jälkeen. Eemeli tunnollisesti lähtee sittenkin toteuttamana sitä hanketta, mutta ensin perustaa säätiön.

Alussa lukija ei voi arvatakaan, että kuinka tarkasti Paasilinna suunnitelmallisesti lähtee toteuttamaan ajatuksensa. Perintöjako tapahtunut ongelmitta. Resursseja on runsaasti käytettävissä ja Eemilin vaan pitää rohkeasti keksiä keinoja, kuinka työn tulee tekemään.

Alussa ei tule merkittäviä ongelmia ja hanke lähtee alkamaan, mutta viranomaisia astuu kuvioon vasta kirkon rakentamisen vaiheessa. Miehet ovat niin päättäväisiä työssään, että edes poliisikaan ei pystyy keskeyttämän pahasti keskeneräistä kirkon rakennushanketta. Rohkeat, uskolliset ja vaatimattomat suomalaet miehet ovat asialla, ja päättäväisiä viedä tehtävää maaliin saakka.

Kirkko tarvitsee seurakuntalaisia ja tietysti siellä, missä on ihmisiä, tarvitaan myös hautausmaa. Paitsi että kirkon rakennuksen yhteydessä pitääkin olla hautausmaa. Kun leviä uutinen viranomaisten puuttumisesta asiaan, se avaa luonnollisesti yhteiskunnallisten luonnonaktiivistien jalansijaa myös paikalle. Näin he löytävät oman paikansa kirkkorakennus hankkeen ympärillä ja he tulivatkin jäädäkseen. Hautausmaalle pitää ensisijaisesti siirtää itse Asser Toropaisen ruumista. Porukalla ei ole viranomaisten tuki, eikä Suomen luterilaisen kirkon siunaus, siksi tätäkin asiaa pitää hoitaa omalla tavallaan.

Eemeli ehtii olla Tanskassa vankilassa, tietysti hyvät ajatukset mielessään, mutta täällä Suomessa hänen rakentamansa pienen kylän yhteisö ei lainkaan hajoaa. Avovaimotkin tulevat raskaaksi, vaikka siinäkin on joku pieni poikkeus, mutta tärkeintä se, että ollaan sovussa keskenään.

Kylä kasvaa hyvän kasvun kaikessa mielessä, kun ulkomaailma, eli suomi on pahassa lamassa. Ollaan aika tarkkoja asioissaan, eikä otetaan ketä vaan sinne asukkaaksi. Kylässä alkaa olla kaikki lähes täydellistä, paitsi sairautta on edelleen. Mutta esimerkiksi tarkkaa suunnitellaan talviaikaan, on riittävästi ruokaa kaikille asukkaille.

Kylässä muutekin vallitsee rauha ja suvaitsevaisuus, muuten kylän mustat somalimiehet eivät voisiaan rauhassa harjoittaa sepän työtä. Kolmas maailman sota on meneillä, mutta kylä jatkaa edelleen omaa menojaan, tavallaan se on irrottautunut maailmasta. Kolmannen maailman sodasta valitetusti myös Ukonjärvi ei säästynyt. Arabien pudonneen pommikoneen osista somaliseppä pajassaan tehdään uusia esineitä.

Ainakin yksi ennustuksella oli todella oikea toteutusta. Vuonna 2015 toistakymmentä pakolaista vaimoa suunta Suomeen ja erityisesti Ukonjärvelle, mutta tämäkin asia hoidettiin niin siististä, ettei kenenkään kylän miehen tarvinnut hylätä omaa vaimoaan ja ottaa muukalaisista naisia.

Paasilinna todellakin kaipaa ongelmatonta kylä ihmisille ja tietysti itselleen. Maailman parhaassa kylässä ei ole alkoholi ongelmaa, ei sotia, eikä mielenosoituksia tai lakkoja. Kaikki tekevät työtä mitä osaavat.

Sammuttajat

Sammuttajat
Antti Tuuri
OTAVA, Keuruu 1983
Luettavaa 187 sivua

Ensimmäinen teos Antti tuurilta, mitä olen lukenut. Hieman erilaisempi lukukokemus kuin muut suomenkieliset. Liian monta juttua yhteen pienene kirjaan. Alkupuolella jutulla oli kenties yhteyksiä jälkeenpäin kirjassa juttuihin, mutta en pystynyt yhdistämään niitä täysin yhteen.

Kieliasu selvästi nykypäisempi kuin Mika Waltarin, ja vielä erilaisempi kuin Arto Paasilinnan. Tietysti jokainen heistä kirjoittavat eri tyylillä, siksi eroavaisuudet niiden välissä on luonnollista. Tuurilla on realistisempi tyyli kuin muilla. Sinänsä siinä hän menee lähelle Waltaria, kun osittain kirjoittaa Suomen historiasta.

Nyt kun olin tarttunut täysin erilaisen kirjailijan teokseen luettavaksi tajusin sen, että kirjoittamiseen todellakin tarvitaan korkeaan laatuista kielen taitamista. Tuuri ei olekaan yhtä huumorintajuinen kuin Paasilinna, mutta taitavaa kirjoittaja hän kuin kuka tahansa korkeantasoinen suomalainen kirjailija.

Lukeminen oli kankea, mutta kieli rikas. Olisin saattanut lopettaa kesken, mutta kuitenkin koettelin oman kärsivällisyyteni lukemisessa. Tietoni Antti Tuurista on sillä tasolla, että tiedän, arvostetaan häntä hyvänä kirjailijana. Olen kuunnellut hänen pari haastatteluja ja mielestäni hänen puheensa on rikasta.

Luin koko kirjan, koska oman takaa ajatukseni tarkoituksessa. Haluan rikastuttaa kielitaitoni ja saada monipuolista näkökulma suomalaisesta yhteiskunnasta.

Viikko siitä, kun kirjan olin lukenut, en muistanut paljon sisällöstä, mutta kirkkaan ja terävän kieliasun muistan hyvin.

Nuori Johannes

Teos: Nuori Johannes
Kirjoittanut: Mika Waltari
WSOY. Juva 1981. Kolmas painos
Luettavaa 443 sivua

Nuori vailla nimeä, mutta ulkonäöltään jokaisen naisen unelma mies. Tarinan alkaa siitä, että nuori mies kävelee halki maaseutua, keskellä maalaisten kiireisintä työaikaa. Alku lauseet kirjan alussa vievät lukijan mielikuvitusta mukaan kauniiseen maaseudun maisemiin, mutta siivet ovat liian heikkoja kantamaan herkkämielen runoystävän. Pian vastaan iskevät kovan filosofiset sanat, jotka palauttavat lukijan mielen maan pinnalle.

Lukijana odotin, että runokieli vielä saisi jatkuvaa, vaikka moniin sivuin määrää. Niin kuin miesten tapaa kohdella tyttöystävää, kun kohtelee tyttöä seuraten oman mielikuvituksensa mukaan, eikä tahto nähdä tyttö sellaisenaan kuin hän on todellisuudessa.

Nuori mies ilman mitään päämäärä kävelee maata pitkiin. Matkalla eksynyt tai paremmin sanottuna ajautunut kenties puolivahingossa yläluokkaporukkaan alueelle. Iloisia miehiä ja naisia altaassa uivat ja hän jää ihailemaan maisemaa. Nuorehkon kiinnostus kohdistuu porukasta naishenkilöön, mutta ei kuitenkaan itse puolialastoman naiseen, vaan hänen kädessään kirjaan. Hän onnistuu tutustumaan naiseen ja todellisuudessa tämä on ovi suuren maailmaan ja kaikki alkaa juuri tästä.

Kirjailija kirjoittaa historiaa romaani muodossa. Waltarilla on mielessä kertoa lukijoilleen kristikunnan ajanjaksosta, joka on kenties kuumimmasta tapahtumista Eurooppaan historiassa. Onko kirkko niin pyhä paikka kuin kautta historiaa on väitetty? Onko papisto aito hengellinen elin, joka olisi valittu jumalan taholta? Miten maan päällä kirkon asiat on saatu järjestyksiin, kun itse nämä niin sanottu hengellismieliset miehet joutuvat riitaisissa keskusteluissa määrittelemään, mitä on Pojan, pyhän hengen ja Jumalan osuus pyhyydestä ja vallasta?

Se on Mika Waltari, joka rohkeasti tartu asiaan ja taitavasti kirjoittaa välillä yksityiskohtaisesti tapahtumista. Firenzen kirkolliskokoukset jatkuvat kuukausi kaupalla lopulta tuloksetta.

Aikaisemmin koskaan en ollut päässyt lukemaan kutenkaan kirjoja keskiajan kristikunnan ja kirkon sisäisestä tilanteesta, vielä sellainen, joka käsittelee ristiretket.

Kirja on historiallinen romaani ja kirjaa lakeassaan koko matkan aikana voi kuvitella mielessä, että Waltari tekee väsymättömästi ahkeran tutkintatyön kirjastoissa. Kirjassa tule historiallista tietoa kirkon sisäpiiristä, lännen kirkon alaisuudessa sotilaiden kohtelua Eurooppaan maissa, turkkilaisten historiasta ja kreikkalaisesta.

Tässäkin teoksessa kuten Mikael Karvajalka kirjassa päähenkilön tiedonjano vahvasti tulee esiin, ja tämä on mielestäni itse Mika Waltarin oma persoona.

Kirjassa on vieraita sanoja kuten, visiiri, Soliman, osmanien, sipahit, joita kyllä minä ymmärsin, koska ne ovat minun äidinkielestäni. Toisaalta ajattelin, että ymmärtävätkö kaikki suomalaiset niitä?

Olin lähellä Kirjan loppua, mutta niin monta juttua oli jäänyt auki, että lukijana en ollut valmis lopettamaan. Vasta luettuani kirjan muista lähteistä luin, että itse asiassa Johanneksen varsinainen kirjaa vasta on toisessa teoksessa nimeltään Johannes Angelos. Onneksi sitäkin kirja löytyy omasta kirjahyllystäni. Ilmeisesti Waltari edes ei ole ollut halukas julkaisemaan tämän Nuori Johannes kirjan, vaan muut ovat päättäneet niin tehdä.

Upea kirja, paljon historiallista tietoa ja kirkon taustaa.

Feliks onnellinen

Teos: Feliks onnellinen
Kirjoittanut: Mika Waltari
Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1938
Luettavaa 213 sivua


Helppo ja mystinen aloitus. Vielä hieman eteenpäin luettuaan muistutti Václav Havel lyhyt erästä seikkaperäistä kirjoitusta, joka on jäänyt mieleen yli parikymmenen vuoden takaa. Illan hämärtyjään tiellä astuttuaan kylään tuli vastaan, suoraan tuli eteen, aivan lähelle, tarttui paidan kauluksistani, kaatoi minun maahan.
Mitä tahdot minulta? Kysyin.
Haluan nämä vihreitä silmiäsi. Hän sanoi.

Feliks on mies, joka on ilmeisesti onnellinen. Maalisen työn ohella hänellä on myös taivaallinen tehtävä suoritettavana. Hän on toimistotyöntekijä, mutta työn ulkopuolella harjoittaa saarnaamista. Hän saarnaa sanaa, välittää Herran viestin muille, näin ainakin vilpittömästi uskoo. Tapa miten hän sitä tekee, on loppujen lopuksi yksinkertainen. Etsii yksin olevia naisia tai miehiä ja salaperäisesti heille kertoo: Herra on antanut syntisi anteeksi, jos itse otat vastaan hänen armoaan.

Waltari kuvailee ensimmäistä kohtausta todella salaperäisesti. Se herätti todella suurta mielenkiintoa minussa lukijana. Ei voi odottaakaan vähemmän niin suurelta kirjailijalta, kuin Waltarilta. En osannut arvata yhtään, kuinka juoni voi jatkua. Feliks oli lähestynyt kookkaan miehen, joka ei kovinkaan hyvällä mielellä ottanut Feliks vastaa, saati kuunnella hänen varoittava viestinsä. Waltari saattoi iso miestä matkaan kotiin saakka. Tästä päätelleen asennoiduin sillä tavoin, että lukijana jään seuraamaan tuon ison suomalaismiehen elämää. Miehellä on ongelmia avioliittoelämässään, siksi kotona hän rupesi hetken empimään oudolta mieheltä kuulemansa jutun, olikin saanut Herran viestin? Kuitenkaan näin ei käynyt. Kirjailija palaa Felikseen seuraan ja jatkaa kertomistaan hassun miehen outoja arjen tapahtumia ja mietteitä.

Waltari ehkä ei ole kauhean humoristinen kirjoittaja, vaan todella syvällinen ja filosofinen. Tässä tarinassa hän tarttuu hauskuuden keppiin ja kutitellee huumorin jalkapohjasta. Tulee vastaan kohtauksia, että on pakko lepoasennossa maata sohvalla ja nauraa sydämen kyllyydestä. Feliksen tapauksessa yksinkertaisessa muodossa Waltari paljastaa ihmisen syvällisiä ajatuksia. Kirjoittaja on tarttunut hassun miehen ja pannut hänen suuhunsa ysinkertaisen lausen, jonka todellista tarkoitusta edes Feliks itse ei ymmärrä. Kuitenkin tarinan taustalla piilee suurempia kysymyksiä.

Tarkoitus ei ole saarnata kristillisyyttä, eikä sitä halveksiakaan. Kuka muu kuin Waltari voisikaan kirjoittaa kristillisyydestä. Tässä kirjassa ei tule esiin kovin syvällisiä Raamatun ajatuksia, mutta sanojen takana piilee kirjailijan vankka Raamatun tuntemus.

Kenties aivan tarkoituksella jääneet irti kertomuksien lankoja. Kirjoittaja olisi helposti tarttunut niihin ja jatkanut siitä vaan juttuja. Vahingossa Feliksen käsiin päättyy kapaloitu paketti. Jos lukijan pitää taukoa tähän kohtaan, ajatukset voivat johtaa harhaan, kuten minulle kävi. Minä lukijana itse lähdin kehittämään ja jatkamaan siitä eteenpäin. En tahtonut mitään pahaa yksinkertaiselle Felikselle. Esimerkiksi en toivonut, että tästä paketista vahingossa hän joutuu rikollisten kanssa väliselitykseen. En tykännyt Feliksesta, ja monesti hänen jääräpäinen pakkoyrityksensä puhua ihmisille sai minut ärsyyntymään, mutta kovasti olin utelias seurata hänen elämäänsä.

Kirjassa tietysti oli vaikeita sanoja, mutta ei lainkaan vaikea seurata juonia. Viihdyin hyvin kirjan lukemisen seurassa. Huumori, todellisuus, uskonnon teema ja taikauskoisuus solmittu yhteen, jotka kenties muuttavat hassun miehen elämästä: Feliks onnellinen.

Jäniksen vuosi

Kirjan nimi: Jäniksen vuosi
Kirjailija: Arto Paasilinna, Suomusjärvi 14.5.1975
Otavan Kirjapaino Oy
Luettavaa 190 sivua

Huolimatta siitä, että on asuttu todella pitkään Suomessa, silti suomalaisista kirjailijoista en tiennyt oikeastaan ketään nimeltään. Pitkälti tämä johtuu yleisestä maahanmuuttaja ennakkoluulosta. Siihen ei välttämättä edes tarvitsekaan olla maahanmuuttajien seurassa. Tämä ennakkoluuloisuus asenne suomalaisen kulttuuriin muodostuu kuin muuri. Suomi antaa paljon maahanmuuttajalle aivan kaikkea, se antaa uuden elämän mahdollisuuden. Kuitenkin kulttuuri puoli jää pitkälti aika vieraaksi maahanmuuttajalle. Tämä pitkälti johtuu suomalainen erakko luonteesta avautumaan lisäksi maahanmuuttajien kärsimättömyydestä tarpeeksi kauan yrittää. Suomalaisessa kulttuurissa lukeminen ja kirjasto kulttuuri ja parhaimpia, mitä maahanmuuttaja voi ammentaa rikastuttamaan uuteen elämäänsä.

Suomaisiin kirjailijoihin tutustuminen ei tapahtuu, ellei vierasmaalainen itse ole kiinnostunut lukemisesta, tai henkilökohtaisesti kantaväestö ystävää herättää kiinnostuksen aikaan. Lasten kirjojen kautta alkuaskeleissa tutustumaan suomalaiseen kirjallisuuteen, mutta aivan ensimmäiseksi sain tietää suuri kirjailija Mika Waltarista. Sen myötä kiinnostus oli syttynyt ja aloin herättää suomalaisporukalla keskusteluja suomalaisesta kirjallisuudesta. Sitä kautta myös saimme toisenlaisia keskusteluaiheita aikaan, ja sen myötä alkoi virrata erilaisia hyviä ehdotuksia ja vinkkejä suomalaisista kirjailijoista.

Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi tuli luettua hyvin mielenkiinnolla. Tässä kirjassa ilman mitään alustava puhetta kirjailija astuu suoraan aiheeseen. Helsinkiläinen toimittaja maantiellä metsässä kohtaa jäniksen poikasen ja se vie hänet menneessään. Toimittaja saman tien on valmis jättämään taakseen suurkaupungin elämän, työpaikkaan kuin tylsän avioliitto elämän, ja jakamaan metsän elukan kanssa ilonsa ja kaiken mitä hänellä on.

Yllättävän hyvin asiat järjestyvät ja kertakaan valinta ei kadota. Mies kertaalleen irtaantuu ihmisten rakentamasta sokkeloisesta järjestelmästä, joka sinänsä on tuottanut hänelle suurta helpotusta.

Kirjan nimestä voi saada jopa harha käsityksen, että kalanteri vuosi on nimetty eläimen nimen mukaisesti, kuten itämaiden kalentereissa perinteisesti on ollut tapana toimia. Vuoden kierähtävät miehen elämässä jäniksen seurassa. Tarinaa edetessä keskipiste aina ei ole metsäeläin, vaan miehen pyrkimyksestä jatkamaan elämänsä vapaa ihmiskäsin rakennettua järjestelmästä.

Luin kirjan kannesta kanteen jättämättä yhtäkään lausetta väliin. Tietysti vielä tuossa vaiheessa kielen ymmärtämisen kannalta tarkka lukeminen on ollut edellytys päästä hyvin mukaan tarinassa. Aika hyvin jaettu kohtauksia, kun mies elää omillaan keskellä luontoa ja toisinaan on jälleen tekemisissä ihmisten kanssa.

Kirjailija on onnistunut tuomaan esiin epäkohtia ihmisten luonteesta, myös upeita puolia tarvetta suuntautua keskelle metsään.

Huumorisella menetelmällään Paasilinna herättää kysymyksiä yhteiskunnan moderni elämän haasteista ja esittää vaihtoehtoiksi turvautumaan luontoon, joka on valmis syleilemään avoimen syliin aina, kun yksinäinen ihmisparka kaipaa äitimaista hellyyttä ja rauhaa.

Minä, muukalainen saan sellaisen käsityksen, että metsä on se turvallinen suojaa, johon suomalainen aina saa turvautua, kun tuntee olonsa levottomaksi. Ymmärrän sen hyvin ja tunne sen nahallani, koska sitä on tullut myös minulle rentoutuvaksi paikaksi, kun enää en pääse kotiseudun vuorten huipulle, enkä aavikon avaraan syliin.

Ihmisen ääni Mika Waltari

Kirjan nimi: Ihmisen ääni Mika Waltari: nöyryys – intohimo
toim. Ritva Haavikko
WSOY 1978
Luettavaa 228 sivua

Lähteiden mukaan Ihmisen ääni on WSOY:n julkaisema kirjasarja erilaisista henkilöistä. Olen nähnyt vain tämän, joka koskee Mika Waltaria. Viime kesänä Salon torilta olin ostanut edullisesti tietämättä siitä etukäteen mitään sen taustasta. Alussa Waltari nöyrästi ja kauniilla sanoilla osoittaa kiitollisuutta kirjan kirjoittaja kohtaan, ja sanookin, että toimittaja on yhtä vahvasti kuin itse Waltari tämän kirjan takana.

Minulle kesti hetki lähteä mukaan jutussa, koska oli hieman hämmentävä, että kenestä nyt on kyse? Onko toimittajan juttua vai puhuuko Waltari itsesään. Myöhemmin käsitin asian niin, että Waltarista huokuu vahvasti suomalaisuus piirre. Mielestäni suomalaisen yleisen kansanpiirteeseen kuulu, että he eivät osaa puhua omasta elämästään kovin värikkäästi.

Alku osa kuitenkin Waltarin lapsuudesta. Synkkä ja hämärä tarina lapsuus ajalta, kun isän huomio enemmän kohdistuu vanhemman veljen kuin pienemmän pojan Mikaan. Ja sitten lapsen näkökulmasta ikävä isän kuolemaa. Jossain määrin kuitenkin tuli esiin Waltarin lapsuus elämää, vaikka lyhyesti.

Olisin toivonut vähän enemmän elämän tausta tietoa, erityisesti kun on kyse kirjailijoiden kirjailijasta. Ei tarvitse kerskailla, mutta kirjailija, joka on kirjottanut Sinuhe Egyptiläisen, Mikael Karvajalan tai Mikael Hakeimin saisi puhua ylpeämmin itsestään. Toisaalta ottaen huomioon suomalaisen kansakulttuuri tausta, hän on elänyt aika, jolloin ei osattu ylistää itseään kovin rohkeasti. Tässä asiassa Arto Paasilinna puhuu vapaammin ja rohkeammin itsestään. Mielestäni heillä on puhumisen vapaus, kuten Raamatun Timoteus kirjeessä sanotaan.

Kirja on erityisesti kiinnostavaa kirjoittamisesta kiinnostuneille. Sehän sisältää valtavasti arvokkaita ajatuksia, jopa voisin sanoa todella viisaita ajatuksia. Sen viisauksista aina voi ammentaa ajatuksia. Tuli mieleen kääntää kurdiksi, ainakin suurin osaa keskiosan kirjoituksia.

Vaikka kirjassa Waltari puhuu suurelta osiin kirjoittamisen taidoista, mutta kirja ei ole varsinaisesti kirjoittamisen opas. Kuten hän mainitsee, on kirjoittanut erikseen oppaan kirjoittamisesta, ja nähtävästi Kalle Päätalo myös hyötynyt siitä.

Itselläni kirjaa sisälsi valtavan arvokkaita ajatuksia ja varmasti tulen lukemaan vielä moneen kerran joitakin kirjan jutuista. Toimittaja on antanut teemoja ja Waltari puhunut niistä. Ahkeran lukeminen kuulu kirjoittamisen taitoon, kuten Waltari itse näin on tehnyt. Mutta hän mainitse, että lapsena joku hänen kaveristaan oli erityisen ahkera lukemaan.

Kaikilta osin kirja on erinomainen ja jos kiinnostaa kirjoittaa itse, tämä kirja on ehdottomasti sisältää ainutlaatuisia ajatuksia.

Ukkosenjumalan Poika

Kirjan nimi: UKKOSENJUMALAN POIKA
Kirjoittaja: Arto Paasilinna, 1984
WSOY, Juva 1985
Luettavaa 262 sivua

“Suomalaisten taivas on vanhempi kuin koko muu maailma, ja suomalaisten jumalat ovat vielä sitäkin vanhempia. Mitkään muut jumalat eivät ole niin vanhoja. Vanhin kaikista on Ukkosenjumala, joka on niin vanha ettei mitään ollut vielä valmiina eikä yhtään jumalakaan syntyneenä, kuin hän jo oli melkein yhtä vanha kuin nyt. Ukkosenjumala on paitsi vanhin, myös ankarin ja voimakkain. Hän on paras.”

Tarina alkaa hauskoilla ja yksinkertaisilla lauseilla. Kirja muuten on hauska alussa siinä mielessä, että Paasilinna kirjoittaa esipuheen. Koskaan en ollut nähnyt romaania, jonka alussa olisi ollut esipuhe tai alustava teksti. Sellainen että, kirjailija heti alussa paljastaisi mistä tulee kertomaan. Minua vähän epäilytti, pitääkö esipuhetta ylipäätään lukea, vai onko romaani niin monimutkainen, että siihen pitää olla alustava teksti. Pidin sitä kohta romaanin heikoiksensa vielä siinä alku vaiheessa. Mutta kyllä tuo ajatus oli paha erehdys. Luettuaan sitä esipuhetta ja vielä eteenpäin kirjaa, tajusin, että se oli aivan paikallaan.

Suomalaisten muinaisista jumalista silloin tällöin olin kuulut. Ehkä eniten tutuimmat ovat Tapio, Ukko, Ilmari ja vastaava, koska myös tänä päivänä nimien muodossa ovat käytössä.

Kuten muiden suomen kielisten kirjojen kohdalla, ennestään minulla ei ollut mitään tietoa Ukkosenjumalan poika, kirjasta. Tiesin sen verran, että kyseessä on huumorilla maustettu fiktio romaani.

Taivaissa jumalat ovat huolissaan suosiotan romahduksesta Suomessa, siksi päättävät lähettää edustajan maan päälle. Myös maan päällä ainakin joku on huolissaan ihmisten törkeistä käytöksistä. Jumalien kokouksessa valinta osuu tietysti Rutjaan, Ukkosenjumalan pojan kohdalle. Rutja siirtyy maanpäälle antiikkikauppiaan Sampsa Ronkaisen metsään. Rutja vaihtaa olemusta helsinkiläisen antiikkikauppiaan Sampsa Ronkaisen kanssa, koska hän ei voi toimia kummallisella jumalisella ulkonäöllään olemuksellaan.

On monta tapaa tuoda esiin tosi asioita, ja huumori on epäilemättä yksi parhaista. Kun töissä jatkuvasti joutuu tekemisiin erilaisten ihmisten kanssa, huumori on yksi tapaa rentouttaa ilmapiiriä. Tietysti suomalaisessa työpaikka kulttuurissa huumori aina ei toimi. Joskus sitä jopa voi seurata ongelmia. Mutta onneksi tämä seikka ei ollut jäänyt huomiota muinaisten suomaisten jumalilta, siksi luotiin Arto Paasilinnan tälle kansalle.

Paasilinna tässä kirjassaan ravistelee suomalaista yhteiskunta ja käyttäen huumoria ottaa esiin oikeita asioita. Ahkera kauppias, joka on piiritetty erilaisilla ihmisillä. On hyväksi käyttäjiä perheen jäseniä, laiska sukulaispoikaa ja uskomaton nalkuttaja ikuisesti yksinhuoltaja nainen. Hän kuvaa erinomaisesti meidän ympärillämme olevista ihmisistä. Tuo huumori antaa voimia meille voimaa sietää näitä vaikeita ihmisiä.

Kenties huumori on ainoa tapaa haastaa ihmiskunnan saavuttamat suuret edistykset, kuten lääketiedettä. Ihminen kun paiskii töitä konemaisesti, kenties vain jumalilta tullut ihmeteko saa hänet palamaan maan pinnalle ja ihmisen aistit taas pelaamaan.

Kirjan lukeminen ei saanut minut miettimään taikauskoisuutta tai epäjumalien palvontaan, vaan huomamaan ihmisten julma kohtelu ja hyväksikäyttöä toisia. Kirjailijalla on mieletön hauska mielikuvitus. Se vaan lentää kirjaimellisesti maan ja taivaan välissä.

Arto Paasilinna kuoli pois lokakuussa 2018. Olen katsonut hänen haastattelujaan. Hän itse ei nauraa, mutta oikeastaan usein hauskoissa kohdissa olen kuvitellut hänen hauskana kasvonsa mielessäni, vaikka hän ei nauraakaan. Kirjassa on monia todella hauskoja kohtia, joista lukija ei voi olla nauramatta rohkeasti ääneen, ja näinkin pitää tehdä. Yksi parhaista on kohta, kun Sampsa ja yksinhuoltaja kantavat sängyn kotiin.

Mikäli vielä et ole lukenut, lue sen ihmeessä, suosittelen ehdottomasti.

Vieras Mies Tuli Taloon

Kirjan nimi: VIERAS MIES TULI TALOON
Kirjoittaja: Mika Waltari, 1937Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1953
Luettavaa 234 sivua

”Oli jotakin sydäntä särkevää tuossa yksinäisessä takissa, joka riippui puunoksasta halonhakkaajan nostamana. Työpäivä oli päättynyt ennen aikojaan. Nuo kädet eivät enää koskaan heiluttaisi kirvestä.”

Tähän menneessä olen ehtinyt lukea muutama Mika Waltarin kirjoista. Hänellä on oma tapansa kirjoittaa. Minun ei ole helppoa puhua hänen teoksistaan, sillä hän on kirjailijoiden kirjailijan luokkaa. Uskallan kuitenkin puhua jotain lukemani hänen kirjoistaan, pitäen mielessä tosi seikkaa, että hän kirjoitti kirjojaan, lukujoille luettavaksi ja minä kuulun lukija kuntaan (heikko lukijakuntaan).

Vieras mies tuli taloon, nimi on huomioon herättävää. Kirja alkaa nimensä mukaisesti: tuntematon mies astuu taloon. Heti alussa tulee vastaan suomalainen kulttuuri. Vieras tervehtii talon väkeä saavuttuaan sisään. Kukaan asukkaista ei käynyt avaamaan ovea vieraalle, eikä kukaan oikeastaan vastannut hänen tervehdystään.

Tuttavapiirissä tästä asiasta puhuin yli 70 vuoden ikäisisille suomalaisille, ja heillä oli tässä oma kohtaisia mielenkiintoisia kokemuksia lapsuuden ajoilta. Hiljainen naapuri äijä tuli taloomme, aina istui oven lähellä ja söi mitä oli tarjolla, eikä koskaan osallistunut keskusteluun, todella harva puheinen. Sanoi 83 v rouva.

Kurdi kulttuurissa kautta aikojaa ollut tapana, että vieras kun asuu pihaan ääneen huudahtaa tervehdyksen, jolloin talon väki tulee vastaan.

Romaani kuvaa kaunista ja viehättävää suomalaista maalaismaisemaa. Olen utelias tietämään tarinan jokaisen henkilön taustaa. Talossa on isäntä alkoholisti mies, emäntä, vanha mies ja nyt vieras mies liittynyt joukkoon. Kirjoittaja yrittänyt tuoda esiin monia kohtia suolamaisesta elämästä. Rakkaus tai lojaalisuus kuvaavat erinomaisesti kirjan teema. Romaanissa suomalainen nainen on merkittävässä roolissa. Nainen näyttää esimerkillisen mallin lojaalisuudesta, kun tekee suuren uhrautuvaisuuden kelvottoman aviomiehen eteen. Myy kaiken isältään perintöään ja kaupunkilaisena muuttaa maalle ja ostaa maa.

Aivan kaikki neljää tulevat vahvasti mukaan tarinassa. Neljän ihmisen tarina on saatu taidokkaasti koottua yhteen romaanin. Neljän ihmisen tarina on nivottu nerokkaasti yhteen suht pienessä kirjassa. Iäkäs isäntä kaipaa ahkeria maalaistalon jatkajia. Vieras mies, joka on ahkera työntekijä kaipaa, osaa rakentaa ja antaa toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Kaunis ja sinnikäs nainen ahertaa rakkauden ja perhe elämän toivossa. Juoppo ja kelvoton mies on ilon pilaaja käyttää uskollista vaimoaan kaiken tavoin hyväksi.

Uskollisesta naisesta syntyy kuva kuin hämähäkki, joka osaa taidoillaan rakentaa ja pyydystää, ja kuin perhonen jakaa rakkautta niityn kukkien kesken. Siksi hän itse tuoksuu aivan mitä kaikkia ihaninta kukkien tuoksua.

”Mies ei liikahtanut, vavahdustakaan ei paljastanut hänen tunnetaan. Mutta sydän löi rajuin, väkevin sysäyksin, sydän löi hänen rinnassaan kylkikuita vasten salpaavin lyönnein ja nämä ja nämä lyönnit välittyivät käsivarren suonista paidan lävitse, paidan valkoisen hihan lävitse naisen sormiin ja sormista hänen ruumiiseensa, paljasta käsivartta myöten hänen ruumiiseensa, niin että jokainen lyönti vavahdutti autuaasti naisen sisintä, sitä salaista, mikä oli puhjennut hänessä ja tehnyt uudeksi ja koskemattomaksi hänen sadat kerrat surmatun ja häväistyn ruumiinsa.” (s. 74)

Mikä kaunis teksti rakkauden tunteesta. Tämän kaltaiset kohdat värittivät kirjan kukkaisten värein, näitä kappaleita tuli luettua enemmän kuin kerran.

Kirjassa on myös todella ikäviä kohtauksia kuten juoppo miehen väkivallan kohtelu vaimoaan. Ainakin yksi sellainen kohtaus, joka todennäköisesti kuvaa miehen raiskuutta vaimoaan. Kohtaus on kuvailtu aika salaperäisesti, mutta erittäin vahvasti kuvaava järkyttävä kohtausta.

Viimeiset kolme sivut tuli luettua koko ajan kyynelet silmissä. ” Oli jotakin sydäntä särkevää tuossa yksinäisessä takissa, joka riippui puunoksasta halonhakkaajan nostamana. Työpäivä oli päättynyt ennen aikojaan. Nuo kädet eivät enää koskaan heiluttaisi kirvestä.”

Ikävä loppu, kuitenkin jotain totuutta elämästä. Toivoa jälleen uusiutumisesta. Nainen jälleen palaa kotimaisemiin, elämä jatkuu, mutta ..

Tässä kirjassa oli mielestäni enemmän romanttinen ja herkkää rakkauden tunnetta kuin kirjassa rakkaus vainoaikaan. Tätä suosittelen ehdottomasti, ellen minä ole vihoviimeinen, joka tähän asti on tämän lukenut.

Isku Vasten Kasvoja

kirjan nimi: Isku vasten kasvoja
Kirjoittaja: Pentti Kirstilä 1983
WSOY, Juva 1983
luettavaa 236 sivua

”Tämä maailma ei sinua vahingoitta, näin sanovat ne, jotka pitkälle kulkivat rakkauden polkuja. Hafiz.”

Kirjan aivan alussa lukee tuo edellä Hafizin teksti. Tämä oli todella suuri yllätys. Tuo suuri Iranilainen mystikko ja runoilija ei ole mitenkään minulle tuntematon, mutta yllätys oli siinä, että suomalainen kirjailija lainaa hänen ajatuksiaan. (Runoilijan koko nimi on Muhammed Šemseddin Hafiz. Iranissa kansa mainitse hänet Hafiz-e- Šīrāzi nimellä. Šīrāz on kaunis ja vanha kaupunki Iranissa.) Tämä juttu herätti sen verran vahva luottamusta kirjaa kohtaan, että oli itsestään selvää varmasti tosi mielenkiinnolla, kirja tulee luettua. Oli jännää, että kuinka läheinen side kirjaan syntyi heti alusta asti, joka säilyi kirjan luettuaan loppuun saakka.

Kirja alkuosa on joku hajamielisen ihmisen päiväkirjaa. Itse asiassa se oli alussa hämmentävää, että mikä tämä heikko laatuinen teksti on? Virhe oli kuitenkin minun, eli lukijan puolella, kun en ollut siinä vaiheessa vielä aivan kartalla, että se on joku päiväkirjan tekstiä. Kirjan loppu puolella olevinani tajusin, että tuo päiväkirja liittyi naisen miesystävään. Toivottavasti olin oikein arvannut. Loppujen lopuksi tuosta päiväkirjasta ei ollut niinkään suurta apua poliisille ratkaista murha juttua. Ainakin sitä oli sen verran apua, että toisen naisen syyttömyys selvisi miehen kuolemassa, joka oli kauan sitten tapahtunut.

Minä en välttämättä vielä ymmärrä mikä ero on käytännössä dekkariin ja jännitysromaanin välillä! Isku vasten kasvoja kirja on jännitysromaani, kuten kirjan alussa lukee. Kirja kertoo raakalaismaisella tavalla murhattu entinen urheilija mies, jonka löydetään kuntopolulta. Kertomuksen tapahtumapaikka on Tampere. Oli jännittävää luettavaa, kevyt, mutta mielenkiintoinen. Ei suomalaisena lukijana pääsin juonissa mukaan. Kuten aina, kirjoissa tuli vastaan ennestään vieraita sanoja, mutta aina suomi – suomi sanankirjasta otin selvää niiden merkityksestä. Siihen oli erityisen suuri apua suomisanakirja.fi sivustosta. Ja muutenkin aika usein on tarve käyttää kyseistä sivustoa.

Siitä huolimatta, että tämän kirja on luettu aika monta kuukautta sitten, mutta edelleen muistan aika paljon siitä. Ylipäätä en voi lukea kirjaa sivua pitempää, ellen oikeasti ymmärrä tekstiä kunnolla. Tietystä joskus on vaikea heti päästää jutussa mukaan heti alussa, mutta kuitenkin tekstin täytyy olla ymmärrettävää.

Poliisi selvittää murhaa. Juoni oli niin hyvää, etten voinut arvata kuinka se päättyy ja lopulta kuka on murhan takana. Minulla oli tuo kirja kotona ja halusin lukea jotain kevyt ja helpompaa. Varsinaisesti en ole dekkarien kaltaisten kannattaja, mutta se virkistää. Olin jumiutunut toisen suuren, paksun ja todella raskaan sarjan tekstisen tunnetun suomalaisen kirjailijan kirjaan. Siksi kaipasin rohkaisua lukemalla jotain jännittävää ja sen verran kevyt, ettei minun tarvitse miettiä mitään.

Tämä on ollut ainut kirja, mitä lukenut Pentti Kirstilältä. Dekkareissa ja jännitysromaaneissa painopiste on tuo jännitys. Mielestäni tässä kirjassa on mukavasti jännitystä ja uteliasuutta herättävä tarinaa. Voin suositella.

Rakkaus Vainoaikaan

Kirjan nimi: Rakkaus vainoaikaan

Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1943

Kirjottaja: Mika Waltari

WSOY, Juva 1994

Tämän kirjan valitsin tähän väliin tarkoituksella, sillä koskaan en ollut lukenut suomalaista rakkaustarinaa, lisäksi halusin jotain kevyttä, kaunista ja herkkää väliin luettavaksi. Kirjan nimi on houkuttelevaa, vaistomaisesti yhdistin sen teeman omani nuoruuteni aikoihin. Kasvatus kulttuurissani rakastumiseen liittyi aina vainoa. Vaino tytön perheen mies puolisten, kateellisten naapureiden ja moraalipoliisien taholta, viimeinen oli kaikista pahin.

Tässä kirjassa Waltari puhuu paljon laajemmasta vainosta, koko Suomen ja kansan vainosta. Sodasta palaneet haavoittuneet fyysisesti ja henkisesti miehiä. Neuvostoliiton karmea, ruma ja julma pelon varjo on läsnä kaiken aikaan kanalaisten arjessa.

Olisin odottanut, että tämä kirja herättää mielessäni vuosikymmenen unessa makaavia muistoja. Muisto naapuritytöstä, jonka kanssa vuosin salaa ihastusten jälkeen, koskaan ei uskaltanut ilmaista piilevät tunteet. Tunteet, johon liittyy syksyisin omenapuurahoissa hedelmäpoiminta kauteen. Joka syksy omenapuutarhassa viikkoien ajan omenapoiminnoissa leikittiin, mutta koskaan ei uskaltanut varastaa edes poskisuudelma.

Kirja kertoo syvällisestä rakkaudesta, suomityttö rakastuu suomipojan, johon sisältyy isänmaalisuus. itse tyttö ei harrastaa millään tavalla politiikka, mutta väistämättä mukana tarinassa, joka sisältää voimakkaasti isänmaalista teemaa. Hän ei ole aseellisen taisteluhenkinen, eikä aikoo tukea taistelua, eniten harmittelee paleltuja omenapuita maalla.

Kaunis aloitus, tyttö odottaa jotakuta, en heti olisi voinut arvata mistä on kyse. Kirjan nimestä päätelleen heti alusta alkaa jollain odottamattomalla tutustumalla. Satunainen tutustuminen. Sellainen, joka metrossa aikaisin aamulla tapahtuu. Tyttö heittäytyy syliin, kun äkkiä metro lähtee liikkeelle asemalta. Pieni kaunis vahinko, satunainen herkkä törmäys. Kirjassa vielä muutama sivua eteenpäin tilanne on hieman epäselvä.

Rohkea tyttö, joka toteuttaa ajatuksiaan, piittaamatta kenestäkään. Oikeastaan ei huomaa lainkaan sivullisia hahmoja. Naapureista ei ole pienintäkään harmeja, heitä kuin ei olisi olemassakaan, paitsi maalla on pari kohteeseen maininta naapuri lapsista. Ja perhe on aivan kilteimmästä päästä.

Rakkaus oli tekosyy kirjoittajan kirjoittaa sodan rumista jälkeistä pienen suloisen Suomeen. Rakkaus tuli ilmi armon ja piittaamisen muodossa sodasta vamman saneelle nuorta miestä kohtaan.

Kirja on ollut pieni lohdutus pienille rohkealle kansalle, joka sinnittelee rakentamaan oma kotimaata. Kauttaaltaan kirjassa kaunis suloinen suomalainen tyttö yrittää parantaa suomalaisen miehen haavat, loppu vaiheessa toisen maailman sodan laajennettua Suomen rajoihin parantunut mies jälleen lähtee sotaan. Nyt kun oli aikaa perustaa perhe ja kenties saada lapsia, omenapuut ovat myös jälleen kasvamassa, mutta jälleen miehet lähtevät taisteluun. Kauniita pieni yksityiskohtia todellisesta rakkaudesta silloin töllöin tulee esiin. Ja pahan paikaan kirjailija jättää lukijan oman onnen nojaan. Olisin vielä halunnut lukea lisää, saisi olla jatko osaa.

Ulkomaalaisena lukijana kirja onnistuu tavoittamaan minut muutamalla seuraavalla osa-alueella. Sain tuntea aika hyvin miltä Suomi näytti, kun osaa Karjala oli menetetty, ja karjalan köyhät pakolaiset näkyivät jopa Helsingin katukuvassa. Suomalaista yksimielisyyttä puolustamaan maata. Julma Neuvostoliiton armotta ryöstöä. Kaupunkien pommiukset ja siviilien tuntema kauhu.

Pystyin kuvittelemaan täysin määrin miltä tuntuu jäädä sodan jalkojen alle. Olen itse kasvanut sodassa. Aina tulee mieleen kokemus siitä, kun 20 vuotta sitten tulimme Suomeen ja suomen kielen kurssilla eräs kurdipoika sanoi olevansa Sodankylästä. Raukka poika oli syntynyt sodassa ja 19 ikävuoden saakka oli ollut sodassa, kunnes perheensä kanssa muuttivat Suomeen.

Ei ole helppoa puhua tästä kirjasta, täyty muistaa, että sitä on kirjoittanut suurin kirjailija, Mika Waltari ihmeellinen tekstin luojaa.

Luminainen

Suomalaisen kirjallisuuden lukemisen alkuvaiheessa ensimmäisten joukosta luin Leena Lehtolaisen dekkarin ”luminainen”. Enne sitä olin lukenut muutama muuta kirjaa, mutta ”Luminainen” jäi parhaiten mieleen. Oikeastaan siitä sain niin hyvän fiiliksen suomen kielestä, että se sai minut päättämään tehdä lukemisesta harrastukseni heti valmistumisen jälkeen.

Kaunokirjallisuuden lukeminen ja ylipäätään lukeminen ei ole ollut vieras juttu minulle. Kotimaassani olin aloittanut lasten kirjoista jo teini ikäisenä, mutta siellä ei ollut helppoa lukea.

Lukemista ei juuri kukaan harrastanut, joten esikuva ei ollut olemassa matkittavaksi.

Kokemuksesta olin huomannut, että dekkari on hyvä syötti houkutella aikuista lukemaan. Aikuisena kotimaassani dekkarien kautta jäälleen palasin lukemisen seuraan jokusen tauvon jälkeen, joka oli tullut teini-ikäisestä. Dekkarissa on lähes koko ajan jännitys päällä. Aika pian huomasin, että dekkarit eivät tyydyttää lukemisen janoa, siksi piti siirtyä kaunokirjallisuuteen.

Suuren kiitoksen olen velka Lehtolaiselle, koska hänen kielensä herätti minussa kiinnostusta ruveta lukemaan suomenkielisiä kirjoja. Samoina aikoina (2015, 2016) olin kyllä lukenut pari muuta kirjaa, mutta Luminainen oli erilainen. Ensinnäkin tapahtuma paikat Espoon alueet olivat minulle tuttuja, lisäksi kirjassa ei ollut käytetty kiemurtelevaa kieltä. Olin mukana täysillä tarinassa. Kuntosalissa tai Prismassa kun kävin saatoin nähdä kertomuksen hahmot, ja kun kävin työkeikalla Espoon poliisi talossa, minusta tuntui, että tunnen siellä työhuoneet, ja jokainen siviili asussa käytävällä vastaan tulleista poliiseista saattoi olla mukana kirjassa kerrotussa jutussa. Minulla oli vielä kirja mukana ja sitä puhuin poliisien kanssa, kun aika riitti.

Luminainen oli hyvä kirja ja sen jälkeen olen lukenut vain yksi dekkaria.

Terve suomen kieli, kotimainen Kaunokirjallisuus!

Kesti pitkään, liiankin pitkään ennen kuin tajusin, kuinka rikas suomen kieli onkaan. En voi muuta sanoa kuin harmi siitä, että siitä kului liina monta vuotta, ennen kuin sain maistaa suomen kielen kaunokirjallisuuden upeaa fiilistä. Parempi myöhässä kuin ei koskaan.