Niemi: Juha Hurme

 

 

Niemi
Kirjoittanut: Juha Hurme
Luettavaa: 448

 

 

Olin siinä uskossa, että kaikki Finlandia palkinnon voittaneet kirjat ovat parhaita. Lukijana en voi allekirjoita tätä enää. Tähän asti olen lukenut tai ainakin yrittänyt lukea montakin niitä kirjoja. Listalla ovat kaksi kirjaa, joita tulen aina muistamaan, Missä kuljimme kerran ja Puhdistus. Nämä kaksi olivat täysin erilaisia kuin muut kirjat. Molemmilla oli todellakin asia kerrottavana.
Olin todellakin siinä uskossa, että Finlandia palkinto myönnetään parhaalle teokselle. Käytännön kokemus osoittautui sen vääriksi. Eli asia ei aina ole niin. Minulla lukijana on tietty tarkoitus kirjan lukemisesta. Kirjassa pitää olla tietynlaisia elementtiä, että minä lukijana jaksan jatkaa lukemista ja joka kerta kun olen laskenut kirjan alas, mieleen ei ainakaan jää turhauttavaa olo. Luonnollisesti lukija odottaa, että mieleen jää jotain. Yli neljäkymmentävuotiaana kiinnostuneena ihmisenä voin antaa kirjalle aikaa tehdä minuun vaikutuksen joitakin kymmenien sivujen verran. Mutta silloinkin jos edelleen ei irtoa mitään, tuskin enää avaan sivuja.
Niemi kirja, se on epäilemättä joidenkin mielestä paras teos. Tai oikeastaan saattaa olla niin, että se on tarkoitettu tutkijoille tutkimus projektia varten, mikäli kaikki kirjassa esitetyt älyttömät luvut paljastavat jotain asiaa. Mutta takuu varmasti sitä ei voi kiinnostaa kovinkaan paljon lukijaa.
Erityisesti tämän kirjan jälkeen kynnys on todella korkea, että luen jonkun suomalaisen kirjailijan teosta. Muutaman kirjan jälkeen tuntuu siltä kuin suomalaisilla kirjoilijoilla enää ei ole hyviä aiheita, mitä voi kirjoittaa. Käännökset ovat usein aivan upeita. Tai luen suomalaisen kirjailijan teoksen, jonka tiedän jo että kirja on oikeasti hyvä.
Joten en tykännyt Niemi kirjasta ja jälleen myin samalla hinnalla kuin olin ostanutkin.

 

 Pitkät kihlajaiset
Kirjoittanut: Sébastien Japrisot
Luettavaa: 334

 

Kenties tämä on ensimmäinen suomennettu ranskalainen kirja, joka tuli luettua. Kirjan sain työkaverilta. Kirjan alussa tulee viiden ranskalaissotilaan esittely kierros. Hetken päästä yksi kerrallaan tarina palaa heidän tarinansa vielä yksityiskohtaisempi kerroin.

Sitä asia niin usein olen pohtinet, ja käynyt monissa yhteyksissä läpi: kun johtaja tai johtajat päättävät neuvottelujen sijan tarttua aseisiin, eivät yhtään ajattelee heidän päätöksensä tuhoa miljoonien ihmisten suunnitelmia.

Vuosia kestänyt sota kahden maan välissä joskus on syttynyt ainoasta tykki laukauksesta tai maailman sodan liekit syttyneet yhdestä murhasta. Ei ihme, että niin usein kirjallisuudessa rakkaus ja sota ovat käytetty rinnakkain, ikään kuin niiden väliset suhteet olisivat välttämättömiä. Sota koettelee ihmisiä monessa suhteessa. Rakkaus, uskollisuus ja vastaanottavaisuus ovat herkempiä ihmisten piirteitä, joita eniten koetellaan. Tänä aikana ihmisiä suututtaa yksikin muutos heidän aikataulussaan, mutta entä jos koko elämän asiat menevät uusiksi. Koronakriisi on saanut ihmisiä havahtumaan, että joskus heidän elämänsä suunta muuttaa aivan odottamaton tilanne, joka on täysin pois sinun käsistäsi.

Nuori tyttö saa huomion saman ikäiseltä pojalta, mutta kun vuodet vierivät alta, myös heidän elämänsä asiat muuttuvat. He varttuvat lähellä aikuisikään ja sota syttyy, sota vaatii asemiehiä ja vastaavasti nielee uhriensa. Kuitenkin nuorelle aidosti rakastuneelle tytölle mikään maailmassa ei merkitse yhtä paljon kuin vilpitön ja aito rakkaus. Vielä sodan päättymisestä on kulunut vuosia, mutta rakastunut tyttö ei halua luopua rakkaudestaan. Hän ei tahto, että poika olisi voinut oikeasti kuolla sodassa.

Ensimmäinen maailman sota on tuhonnut kaupunkeja ja kyliä. Monilta se on lakkauttanut suvun jatko mahdollisuuksia, jättänyt lapsia isättömäksi ja vaimoja leskiksi, se on vienyt turvan kokonaan perheiltä. Mutta miksi se säälisi tyttö parka? Tyttö on taloudellisesti hyvin voivasta perheestä, mutta hän onkin vammainen jaloista. Aivan kuin poika olisi hänen koko lapsuuden muistio, siksi tyttö ei hetkeäkään lakka uskomasta siitä, että poika on todellakin vielä elossa. Poika olikin viiden sotilaan joukossa, joita oli tuomita kenttäoikeudessa kuolemaan.

Tarina oli välillä monimutkainen, mutta erittäin koskettava tosi rakkauden kestävyydestä. Tytön vuosia jatkaneen vaivan näköä lopulta palkitaan suuresti.

Koskettava tarina sodasta ja rakkaudesta. Kirjaa luettuaan tuli tämäkin ajatus mieleeni, että halusin muuttaa Ranskaan pieneen kylään, jotta itse voisin kokea ranskalaisen rakkauden, toki koskaan en kaipa sota.
Suosittelen lämpimästi kirjaa.

Ja vuoret kaikuivat

 

Ja vuoret kaikuivat
Kirjoittanut: Khaled Hosseini.
OTAVA, Keuruu 2013.
Luettavaa: 412
Kääntäjä: Katariina Kaija

 

Leija pojan teoksen kohdalla voisi päätellä, että teoksen maailmanlaajuisessa menestyksessä vaikuttivat sattuma, onni ja maan sotatilanne, joka on tehnyt Afganistanista mystisen maan. Jälkimäisessä Tuhat loistavaa aurinkoa kirjassa toisaalta maailmanlaajuiset utelijat katseet naisten elämään Afganistanissa olivat syynä jatkolle. Mutta tässä kolmannessa teoksessa kirjoitus tyyli ja upea teksti veivät ensisijaisen huomioon ja tarina oli vain runko, johon oli sisällytetty tärkeitä viestiä lukijalle.

Minulle Ja vuoret kaikuivat, kirja herätti suurta huomiota kirjailijan edistystä kohtaan. Minun mielestäni kirjailijalla oli tarkat suunnitelmat rakentaa erinomainen kokonaisuus. Tarkka suunnittelu, jossa alussa oli tiennyt mitä kautta kuljettaa tarinansa ja mihin se päättää, ja vielä tämän kaiken päällä huippu ja ammattilainen viimeistely. Aivan kuin timantti varas, joka kaappaa saalista, niin siististi, jättämättä pientäkään jälkeä.

Taitavasti aloittaa tarinansa vuoren rinteeltä pikku kylästä ja siskon ja veljen välinen rakkaudesta, joka oli lujittanut äidin kuoleman seurauksesta ja se kesti halki aavikkoa kaupunkiin, Kabuliin saakka, kunnes heidät erotetaan. Ja vielä kuolemaan saakka pikku laatikko kulkee rinnalla, kantaen kauniita lapsuuden muistoja. Kuitenkaan kumpi rakkauden kantaja osapuoli ei muista laatikoon kätkettyä salaisuutta.

Ensimmäisessä ja toisessa teoksessa tarinat pyörivät vain afganistanilaisten elämässä. Tällä kertaa tarinan ylittävät rajoja paljon pitemmälle. Nyt kerrotaan myös pariisilaisten ja kreikkalaisten elämästä.
 Toisaalta tässä kirjassa tulee ilmi ainakin yksi piirre Afganistanin elämästä, joka on ollut kovasti kätketty salaisuus. Ja se on mies sukupuolten seksuaalinen asiaa. Poikalapsia on käytetty seksuaalisesti hyväksi, eikä sitä puhuttu julkisesti. Lisäksi miesten välinen seksuaalinen suhde on aina ollut tabu, johon ei ole uskallettu edes viitata.

Alle kolmen kuukauden sisällä luin kirjailijan kolme teosta julkaisuajan järjestyksessä. Tarinoiden kerronta ja kirjoitustekniikan edistykset olivat ilmeisiä. Kirjailija kirjoittaa asiantuntevasti Afganistanista, sen kulttuurista ja tavoista. Aivan mainio tapaa tutustua toiseen kansan nykyajan todellisen kuulumiseen. Tämän tapaiset kertomukset eroavat tyystin, vaikkapa suomalaisen kirjoittajan, joka kuule pizzeriassa jokunen tarinan, joka on vain suunnilleen sinnepäin ja sitten mielikuvituksen avulla lähtee sitä kehittämään teoksen. Silloin ei mitään ihmettä, että lukijalla syntyy totaalinen harha kuva toisen maan tavoista ja sitä muodostuu syrjivä asenne.

Ehdottomasti suosittelen tämän kirjan lukemista. Siinä luet tarinan mestarista, joka osaa käyttää oikeita mausteita ja huolehtii siitä, että asioista puhutaan oikeilla nimellä eikä kauheasti liioitelleen.

Ihmiskunnan loppulaukka

Teos: Ihmiskunnan loppulaukka

Kirjoittanut: Arto Paasilinnan

Luettavaa 234 sivua

Nautinko edelleen yhtä paljon Arto Paasilinnan tekstistä? On väärin, jos sanon, etten nauttia yhtään, mutta en suinkaan yhtä paljon kuin ennen, aika, jolloin luin Jäniksen vuosi tai Hurmaava joukkoitsemurha tai Onnellinen mies. Erityisesti Hurmaava joukkoitsemurhan kanssa minulla oli erityisen paljon hauskoja hetkiä.

Tämä taisi olla viimeinen kirja Paasilinnasta, mitä luin. Maahanmuuttajana elämä pohjolassa ei ole niin tasaista, että voisi ottaa niin rennosti ja nauraa Paasilinnan juttuisilla. Tosi elämän henkiset haasteet ovat väijytyksessä hetki hetkellä. Elämän jokainen päivä itsestään on uusi taistelu. Vihollinen on sama, eli vastoinkäyminen, mutta se muuttaa muotojaan. Siksi joka päivä jostain on saatava voimat, jotta eväitä riittää päästäkseen ylös sängystä seuraavana aamuna.

Se että osaa nauraa Paasilinna puheella, itsestään on pieni ihmeen toteutus suomen kielen edistyksen saralla. Myönnän, että oli hauska lukea myös tämän kirjan, mutta on pakko edetä raskaammilla jutuilla, jos meikäläinen tahtoo vielä maistaa itse suolatulla hetkillä, jotta masennus ei pääsee polttamaan ilon juureltaan.

Oneiron

Teos: Oneiron

Kirjoittanut: Laura Lindstedt

Luettavaa 440 sivua

Kirja oli mielessä jo pitkään ja suurella odotuksella otin Oneiron luettavana. Kenties odotukset olivat Oksasen Puhdistuksen tasolla ja vielä sitäkin korkeammalla. Jos rinnastan näitä kahta keskenään siinä, miten alku sivut alkavat, molemmat hyvin taitavalla kuvauksella. Molemmissa ilmenee erittäin vahva kirjoittamisen taito. Kuitenkin Puhdistus oli helpompi minun seurata tekstiä. Oneiro ali hankala heti alusta lähtien, raskas teksti.

En halunnut keskeyttää missään nimessä. Joistakin kohtauksista oikeastaan en pitänyt lainkaan, ja ani harvoin tapahtuu, että enää jatkaisin. Mutta tämän jatkoin lukemista kuitenkin, koska olin saanut hyvän kuvan kirjailijasta. Tosi jännä millä tavalla ihminen muista asioita. Vuonna 2015 Finlandia-palkinnon yhteydessä katsoin YLE TV:ltä kirjailijan puheen. Hänen ajatuksensa minun korvani kuulosta täysin erilaiselta kuin kenenkään muun julkisen suomalaisen.

En aivan muista sanan tarkkaa sitä puhetta, mutta rohkeat sanat ja sävy haastoi vallanpitäjiä. Tunsin itse kuuluvani sorrettuihin ihmisiin, joiden puolesta hän puhui. Vaikka olen varttunut poliittisesti väkivaltaisessa järjestelmässä. Ja kuka tervemielinen ihminen voi ihailla väkivaltaa ja sekasortoista järjestelmää. Siksi en tarkoittaa sitä, että pitää aina vastustaa vallanpitäjiä ja heidän tekemät päätöksiä. Mutta toisaalta tuntuu siltä, että välillä suomalaiset luottavat aivan liikaa viranomaisiin. Tai uskovavat ja luottavat liikaa mitä heille tarjotaan ja syötetään. Ja harmi että tuollainen luottamus on vahvempi kuin parisuhteen tai ystäväpiirin suhteessa.

Tämä kaikki sai aikaan sen, että Laura Lindstedt puhe minun korvaani kuulosti aivan erilaiselta kuin muiden. Mutta silti hänen kirjansa oli vaikea lukuinen minulle. Tämäkin oli naisten maailmasta kuten Oksasen. Kuitenkin kirja näytti uusia näkökulmia minulle.

Viime aikoina enää en ole lukenut suomalaisten kirjoilijoiden teoksia. Koska minun on todella vaikea päästä mukaan juonissa. Sanoisin että ne ovat kirjoitettu liian vaikeasti hienoja, niin että minä en voi nauttia. Luen suomeksi käännettyjä teoksia. Aivan upeita käännöksiä.

Auta armias

Teos: Auta armias

Kirjoittanut: Arto Paasilinna

WSOY 1989

Luettavaa 276 sivua

Tällä kerta ylhäisten asioilla, liiankin ylhäinen. Kaikkivoipa itse Jumalan korkeuksiin asti vie lukijan itse Arto Paasilinna. Jumala on loman tarpeessa ja hänelle etsitään sijainen tai tuuraaja, joka ylläpitää elämän järjestystä maan päällä. Juoni ja ovela, jotta jälleen kirjailija pääsee kuvailemaan suomailisia. Kaveria ei jätetään yksin, tämän ainakin Paasilinna todistaa tarinassaan. Miksi ulkomaalainen aina jää yksin tässä maassa? Tämä voi olla toisaalta niin mystinen, ettei vielä kukaan ainakaan ääneen uskalla paljastaa.

Hauska lähestymistapa jumalan asioihin. Todella hieno asia, että demokraattisessa järjestelmässä uskaltaa puhua myös jumalasta, niin hauskasta kuin mitä voi lukea tässä kirjassa. Ei tarvitse haukkua asiaa, joka on kuitenkin pyhää toisille, mutta samalla joidenkin mielestä sitä voi tehdä pilaa.

Jos vielä uskoo itsessään voimaa tarttua Paasilinnan kirjoihin, ei ole huono idea tätäkin kirja lukea. Kantasuomalaisella ei välttämättä vie paljon aikaa lukea koko kirjan lyhyessäkin ajassa, kun meikäläiseltä kutenkin vei montakin päivää.

Tuhat loistavaa aurinkoa

Teos: Tuhat loistavaa aurinkoa.

Kirjoittanut: Khaled Hosseini.

OTAVA, Keuruu 2008.

Luettavaa: 399 sivua.

Kääntäjä: Kristiina Savikurki.

Tuhat loistavaa aurinkoa on kirjailijan toinen teos Leija pojan jälkeen. Ensimmäinen kirjansa levitti kirjailijan mainetta jo räjähdysmaisesti kautta Yhdysvaltain ja Eurooppaan.

Edellisen kirjan kitkaisen lukukirjan jälkeen tunnetaso oli sen verran alainen, että suhteeni lukemiseen kaipasi lohtua ja jälleen välien korjausta. Siksi kirjapinosta pöydällä kippasin tutun maailmaan, jonka ovet auringon kotikunnille avaa Khaled Hosseinin taikakynä.

Ajat sitten elin vaiheessa, jolloin henkisesti enempää ei ollut yhtään varaa lukea Lähi-idän kurjaan oloon tarinoita tai ylipäätään mistään ikävistä asioista. Jopa tietyt musiikki ja elokuvat nostattivat voimakkaat, uuvuttavat tunteet pintaan. Tiesin että sieltäpäin tulee paljon aarteita, myös sen, että enemmin tai myöhemmin palaan niihin juttuihin. Tänä aikana lukemalla saan voimaa, jaksamaan jopa pilviset synkät elämän päivät.

Voiko olla parempi tapaa antaa tietoa maan historiasta kuin kirjoittamalla romaani. Tässä tarinassa erinomaisesti kirjailija tuo esiin naisten elämää Afganistanin sotaisesta maasta, joka on ollut sotatanner vuosikymmenin. Tarina on todella koskettavaa. Siinä kuvaillaan kuinka naiset sinnittelevät pysymään elossa ja aina pyrkimys vain eteenpäin, vaikka se koko yritys onkaan vain kangastus. Kuten Puhdistus kirjassa, myös tässä teksti onnistuu viemään maalin tarkoituksena siinä, kun kuvaillaan miesten julma vallan käyttöä. Mies lukijan asemassa tunsin suurta vihaa miehiä kohtaan, jotka ovat jääneet kauas inhimillisyydestä.

Toisaalta teksti oli nautittavaa lukea. Johdonmukaisen ja helposti seurattavaa teksti. Nostan hattua suomentajalle. Ihailen suuresti kääntäjän taitoa saada aikaiseksi mahtavan käännöksen. Aivan kuin alkuperäinen teksti olisi kirjoitettu suomeksi.

Suosittelen ehdottomasti.

Akvarelleja Engelin kaupungista

Teos: Akvarelleja Engelin kaupungista.
Kirjoittanut: Jukka Viikilä.
Gummerus Kustannus Oy.
Keuruu 2016.
Luettavaa 213 sivua.

Miksi otin tämän kirjan luettavaksi ylipäätään, joka ei ollut minun makuuni ollenkaan. Tammikuun 20 päivään mennessä olin ehtinyt lukea kaksi kirjaa, kunnes tyystin uppouduin Talo moskeijan vieressä kirjaan. Tuntui kuin koskaan aiemmin en ole ymmärtänyt todellista nautintoa lukemisesta. Maku jopa voitti Iranilaista kubideh kebabia. Ei voisikaan ikinä uskoa, että kubideh jäisi mistään jälkeen. Se olikin kierre, eikä hetkellinen maistiainen. Koska Onnellinen Mies, Puhdistus ja Leija poika antoivat kotkan siivet lentämään taivaan korkeuksissa, auringon pihapiirissa leikkimässä hänen kaunottarien seurassa.

Ja tämä kirja oli kylmä vesi niskoillani Helsingin kylmässä tuulisessa säässä. Ostin kirjan sen takia, että se on voittanut Finlandia palkinnon, ja luin koska asun Helsingissä ja kunnioittaen kirjailija. En ole asemassa vähättelemään ja aliarvioimaan kyvykkään kirjailijan työtä, mutta kirja ei ollut minun makuuni. Silti luin loppuun saakka, raskasta lukemista.

Simpauttaja

Teos: Simpauttaja
Kirjoittanut: Heikki Turunen
Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1974
Luettavaa 304 sivua

Muistan ajat, jolloin kaikki puheet ei ollut helppoa minun ymmärtää, erityisesti Suomalaisten ikäihmisten puheet saattoivat jopa puolet mennä ohi minun yli ymmärrykseen. Silti koskaan en kyllästynyt kuuntelemaan, mitä he puhuivat. Suomen kieli vieläkin yli kaksivuosikymmenen jälkeen tuntuu vaikealta.

Mahdottomuus, miten voi olla niin, että kaiken aikaan lukea säännöllisesti suomen kielellä ja olla lähes päivittäin tekemisessä valtaväestön kanssa, silti edelleen tuntuu niin vaikealta, että usein pitää miettiä jopa puhuessa, että kuinka meneekin lauseessa päätteet?! Turkin kieltä opittiin noin vaan kuin oltiin täkäläisten kanssa tekemisessä. Englantia aivan alusta asti lähti käyntiin vain itseopiskelun kautta. Koskaan en unohda Tampereella lauantai päivän, jona päätin enkun opiskelusta.

Oppimismateriaalina oli käytettävissä enkun aikakauslehti ja sanakirja. Aamiaisen yhteydessä päätös vahvistui ja heti sen jälkeen puoli yhdeksältä keittiön pöydän ääressä aloin lukemaan moni sivuisen artikkelin. Ennen lounastaukoa kerran olin käynyt vessassa ja lounaan jälkeen vielä iltapäivällä kerran oli pidetty teetaukoa, sitten ensimmäinen kahdeksan urakkaopiskelu oli paketissa. Koko artikkeli oli luettu. Kirjaimmellisesti tarvittiin tarkennuslasia, jos halusi etsiä yksittäisiä sanoja, joita ei ollut alleviivattu ja viereen äidinkieliä olisi kirjoitettu sen merkityksen. Vaivaa palkittiin myöhemmin sillä, että edistystä tapahtui. Opiskelusta ei annettu periksi, mutta ei läheskään ollut joka päivästä. Ja silti ei ehtinyt kulua kuin alle viisi vuotta, että pystyin jo puhetta tulkkaamaan ja vähän myöhemmin Isossa-Britanniassa tekemässä käännöstyötä. Alkua vaiheessa oli haastavaa ymmärtää ihmisten puheet, mutta bitit eivät pettyneet muukalaisen hitaan puheen ymmärtämiseen, eikä muukalainenkaan itse antanut vaikeasti ymmärtämisen häpeän voittaa edistyksen intoa. Iloa tuoksuu koskaan ei lakannut.

Heikki Turuselta olen ostanut montakin kirjaa ja Simpauttaja oli eka niistä, jonka otin kirjahyllystä luettavaksi. Kirjasta olen kuullut jopa sellaisenkin jutun, että joku Suomen presidentti, ilmeisesti Kekkonen, oli rinnastanut kirjan Seitsemän veljekseen. Joten suurella innolla rupesin kirjaa lukemaan. Mielenkiintoiselta kuulosti, koska se käsittelee suomalaista maalaiselämää.

Minun motoni on: älä jätä kirjaa keskeneräisenä. Tällä kerta kirjassa en edennyt kuin sivuun 75. Mitä pidemmälle lukemisessani etenin yhä enemmän alue murre tuli vastaan. Ilmeisesti Pohjois-Karjalan tai Pohjois-Savon murretta, mitä Turunen käyttää. Se alkoi olla jo minulle liikaa. Ensin pitää selviytyä varsinaisesta standardi suomen kielestä, ja sitten jos aika ja mielenkiinto riittää, vois kevennykseksi myös vilkaista Savvoo.

Varmasti myöhemmässä vaiheessa vielä palaan Turusen kintereellä, seuraavaksi on aika siirtyä Akvarelleja Engelin kaupungista teokseen.

Leijapoika

Teos: Leijapoika
Kirjoittanut: Khaled Hosseinin
Suomentaja: Erkki Jukarainen
Otava, Juva 2004



Khaled Hosseinin Afganistanilaisen kirjailijan esikoisromaani vuodelta 2003 (The Kite Runner) ja ensimmäisen kerran ilmestynyt suomen kielellä 2004.

Vuosia sitten erältä suomalaiselta kaveriltani kuulin Leijapojasta. Sitä en pitänyt kovin merkittävänä asiana. Näin helposti työnsin kädet nyrkissä taskun pohjaan ja korvia myötä pää takin kauluksiin kävelin rinnettä alas, enkä sen kummemmin katsonut taakseni. Toisin kuin tilanne, jossa hurmaava ruusun tuoksuinen tyttö kävelee iltapäivällä lenkki polulla vastaan. Ensin puoliksi salaa automaattisesti katse skannaa päästä varpaisin ja sitten joskus vielä kiusaus voi olla niin ylivoimainen, että hänen käveltyään ohi niska kääntyy 180 astetta taakse ja katseet vielä iskeytyvät hienoihin kohonneeseen osaan aavistuksen matka vyötäröstä sitten liukastuvat takareisiä alas maahan. Paitsi että oikein perusteellinen mies aloittavat usein läpi katselun nilkoista ja sitten polvesta etureisiä läpi katse kiipeää ylävartaloa litteää vatsaa pitkiin kaulaan ja sieltä hyppy leukasta suoran huulten aaltoihin ja sitten nenän rinteellä kohti silmiin, jossa sadasosasekunnin ajassa katseet tervehtivät toisiaan tai pienen pieni hymy viiltää sydämen pinta sen verran terävästi ja veri valuu haavan urasta kuin kyynelet surullisista silmistä. Vain muutama kyynel yksi toisensa perään laskeutuvat kohti poskipäähään varojen törmäystä, kuin raskaana nainen lakeassaan talvenpakkaspäivinä kävelee alas rinnettä.

Ajattelin vaan, että joku hyvä tarinan kertoja on keksinyt juttuja ja länsimaalaisia vaan viehättää kaikenlaista liioittelua Lähi-Idästä ja erityisesti Afganistanista, mutta usein nämä tarinat peittävät todellisen elämän asioita. Nyt toinen kerta minä itse hakauduin sen seuraan. Talo moskeijan vieressä kirja oli herättänyt ennen näkemättömän lukemisen janoa ja siitä suoraan siirryin Leijapoikaan. Leijapoika oli hurja löyly ja kun se vaan pahensi janon tunnetta. Mies oli liekeissä. Monta viikkoa lukemisen nautinnon pilvessä. Taivaalla tuulten ajelehtivina milloin Iranin taivaalla milloin Afgaanistani, ja siellä Heratin, Kabulin ja aina Pakistanin rajalle saakka.

Tiesin sen, että Afganistanin suosituimmista kansan peleistä on Buzkashi (vuohentapo). Ja se on mielestäni ollut pelottavaa, kuten Espanjassa härkätaistelu. Mutta se oli uusi asia, että Afganistanissa harrastettu leijaa.

Hieno kirja, ja käännös on aivan upea. Jälleen sain nautittua viimeisen päällä upean hienosta käännöksestä. Farsinkielisiä sanoja / termejä oli käytetty, siksi muutekaan tuo puoli ei aiheuttanut minulle mitään ongelmia, mutta ne olivat kirjoitettu todella ymmärrettävällä tavalla. Talo moskeijan vieressä kaikki nimet ja farsinkieliset sanat oli kummallisesti kirjoitettu, etten saanut selvää.

Suosittelen ehdottomasti tätä hieno kirjaa.

Puhdistus

Teos: Puhdistus
Kirjoittanut: Sofi Oksanen
Silberfeldt Oy, 2012
Luettavaa 383 sivua

Millaista on kirjoittaa kurdien historiaa? Mistä se alkaisi ja mihin se jäisi. Miltä näyttää kirjoittaa suomen kiellä kurdinaisten historiaa? Ennen kuin aloitain lukea kirjaa mielessäni pyörivät toisenlaiset ajatukset kuin lukiessani. Viron historiasta ennestään ei ollut tietoa. Sen verran tietoa oli, että se kuului entisen Neuvostoliittoon valta alueeseen. Eräs lääkäri ystäväni toki joitakin juttuja oli kertonut. Hänen puheistaan sain käsityksen, että virolaisilla on ollut aina itsenäistymisen unelma, mutta kansana ovat kokeneet kovia. Keskiajan vaiheissa Eurooppaan veriset taistelut pysähtyivät Viroon ja lähihistoriassa, milloin saksalaisten miehittämänä ja milloinkin venäjäisten.

Ensimmäinen henkilökohtainen kokemukseni Suomessa virolaisista syntyi 1998 Tampereella suomen kielen kurssilla. Olin suorittamassa ensimmäistä suomen kielen kurssini ja opiskelijoita oli kolmen kurssiluokan kokoonpanossa. Luonnollisesti opiskelijoita oli monesta eri maasta kuten kielikurssilla on aina tapana. Keskenämme oli kilpailu siitä, että kuka edistyy kielen oppimisessa parhaiten. Tilanne oli hallussamme, kunnes eränä päivä alle kolmekymppinen naisopiskelija ilmaantui luokassamme, ja hän puhui sellaista suomea, ettemme oikeastaan ymmärtäneet.

Uteliaiden joukossa päivän lopussa jäin luokkaan, kunnes kaikki muut opiskelijat olivat poistuneet. Pettyneenä ilmaisimme huolemme opettajalle, että ei ole reilua, kun luokaamme otetaan opiskelijaa, joka puhuu täydellisesti suomea! Opettaja ei ollut yhtään aiheesta huolestunut kuin me. Nauraen opettaja vastasi meille, että ensinnäkin hän on tullut vain muutamaksi päiväksi, koska tarvitsee opettajalta kielitodistusta. Ja toiseksi hän ei puhukaan hyvin suomea, vaan sekoitus suomen ja eestin kieltä. Opettajamme osaa myös jossain määrin viroa.

Vuosien ajan silloin tällöin kirjailija Sofi Oksanne oli tullut tutuksi TV:ssä ja lehtikirjoitusten avulla. Tiesin, että hän on kirjoittanut kirjan, joka on saanut paljon huomiota, mutta henkilökohtaisesti minussa ei herättänyt minkäänlaista kiinnostusta. Eikä oikeastaan kiinnostanut ottaa hänestä selvää sen kummemmin. Viime vuoden puolella otin jonkun verran selvää hyvistä suomenkielisistä teoksista. Ja Yle-areenasta myös löysin jossain määrin aineistoa. Yllätykseni Puhdistus nousi parhaiden joukkoon. Vuoden loppuun mennessä Sofi Oksanen ja hänen Puhdistuksestansa oli minulle tullut kuin pyhä teema. Tammikuussa ostin Puhdistuksen. Kynnys oli noussut niin korkealle, että kun tuli vuoro lukea jännitys oli tiivistynyt. Pidin kirjan kädessäni kuin pyhä esine ja tekstin jokainen sana minulle li arvokasta. Lähdin hyvin varovaisesti, askel kerrallaan kuin etsien aarretta ja matkan varrella käänsin joka ikisiä kiviä.

Minulla ei ollut lupaa kyseenalaista ainuttakaan sanaa tai merkkiä tekstistä. Seurasin tarkkaavaisesti, kuinka kärpänen liikehti sihisten ja pörräten siipiä edes takaisin pihan ja huoneen välissä. Mitään ei voisi harpannutta keskittymistä. Teos, joka on saanut noin paljon huomiota ja ansainnut kansainvälistä arvostusta, on pakko olla jotain minulle ennalta näkemättä. Aivan kuin televisio laite oli 11-vuotiaana tai elokovateatteri 15-vuotiaana ihmeellisiä tapauksia.

Se oli tullut Talo Moskeijan vieressä kirjan jälkeen ja yhä syövämmälle lukemisen paratiisiin veti minut avuttomana. Aivan kuin teini kurdi poika rakastuu tyttöön ja silmät aivan hukkuneena tytön intohimoon ja seuraa häntä kuin pentu koira emojaan.

Nämä kaksi kirja peräkkäin tekivät minusta lukemisen narkomaanin. Elin niiden tarinoissa, olin niin kiintynyt niihin henkilöiin, että jopa yölläkin tulivat uneeni. Puhdistus herätti vahvoja tunteita. Viha miehiä, pahoja miehiä kohtaa, mutta sääliä ja armoa naisia.

Tulen aina arvostamaan Puhdistusta ja se on todellakin ansainnut arvonsa. Upea mestariteos.

Talo moskeijan vieressä

Teos: Talo moskeijan vieressä
Kirjoittanut: Kader Abdolah
Bazar, 2011

Viime vuonna luin käännetyn ison romaanin: Kankea, raskas ja hankalaa. Vuoden alussa myös luin myös hollannin kielestä käännetyn romaanin: alusta asti makea, puoleensa vetoava, helposti lähestyttävää ja upea kirjoitus tyyli.

Kirjailija kirjoittaa historian romaanin helpolla kielellä, joka saa lukijan uppoutumana, kuin vasta oppinut uimari suomalaisella lämpimässä järven vedessä on onnistuneen itse romaanin puoli. Mutta sujuvaa käännös, joka siunaa lukijansa unohtumattomilla lukuhetkillä, kuin suloinen neitoinen antaa kaulasuudelman jännittyneelle kokemattomalle pojalle, on paratiisin kuvan toinen täydellinen puoli kirjasta. Sanana kuvaamattomalla tavalla talo moskeijan vieressä romaani palkitsi minun lukuhetkiäni. Tämä on sellainen kirja, jonka haluan vielä jossain vaiheessa sukeltaa sen sivuihinsa ja koristaa kuvitteellisen taloni seinät sen lauseilla.

Kirjan nimen perusteella koskaan en ollut halukas ottaa kirjan edes käteeni. Hollannissa 2012 kuulin kirjailijasta, joka on tämän kirjan kirjoittanut, mutta silloin koskaan en tiennyt mistään hänen kirjoistaan. Kerran olisi ollut mahdollisuus häntä tavata Eindhovenissa taidetapahtumien viikolla, mutta ei kiinnostanut. Sattumalta kuuntelin hänen haastattelunsa BBC-persian TV:llä. Hänellä oli paljon mielenkiintoisia mietteitä. Heti haastattelun jälkeen netistä etsin hänen teoksiaan. Ainoastaan hänestä tämä yksi teos on suomennettu. Harmi harmi harmi. Vielä enemmän harmittaa, että aikoinaan en oppinut hollantia, että nyt lukisin suoraan alkuperäisellä kielellä.

Ainoa ongelma minulle oli kirjassa mainitut nimet. Nimet jopa minulle olivat vieraita, ja tämä johtui kirjoitus asusta. Agha Džanin, en millään osannut lukea oikein. Sitten itse vaan päätin, miten sitä siellä Iranissa kutsutaan. Ja sama tilanne muiden nimien kanssa.

Hänen nimensä tulee siitä, että hänen kaksi kurditaustaista vankila ystävää teloitettiin Iranissa. Myöhemmin vapautettuaan hän kirjoitta ensimmäisen kirjansa vielä ollessaan Iranissa. Kustantaja / julkaisija kertoo hänelle, ettei ole mahdollista julkaista kirja hänen oikealla nimellänsä, vaan pitää keksiä muu nimi. Hän muista kurdi ystävien nimet, joille oli luvannut koskaan ei tule unohtamaan heidät. Kader Abdolah, lääkäri ja insinöörin kurdi ystävien nimet. Siksi hän edelleen käyttää kaksi osaista nimeä.

Tämä kirja oli upea uusi aloitus tälle vuodelle. Minun oli vaikea laskea kirjan alas. Upea kirja.

Mikael Karvajalka

Teos: Mikael Karvajalka
Kirjoittanut: Mika Waltari
Werner Söderström osakeyhtiö, Helsinki 1948
Luettavaa 780 sivua

Jos joku on lukenut Sinuhen, ei voi kiistää mestarillista teosta, mutta minua harmittaa usein, kun niin suuri toinen mestariteos kuin Mikael Karvajalka on jäänyt vähällä huomiota. Abbas Maroufi tunnettu Iranilainen kirjailija, nykyään asuu Berlinissä. Varsinaisesti tunnettu mestariteoksestaan Symphony of the Dead novellista, on viime vuosina haastatteluissa sanonut, että hänen varsinainen mestariteoksensa on vielä tuleva.

Mielestäni Waltarilla on enemmän kuin yksi mestariteos. Mikael Karvajalka on ihanteellinen historiallinen romani Suomen ja Eurooppaan pimeästä ajasta. Teemana on kristikunta ja ihmisten käyttäytyminen vaikeina aikoina. Jälleen siinä mies pitkään vailla puoliso ja kaikkialla Keski-Euroopassa erityisesti ranskan maassa vaeltamassa tiedon janoisena.

Sitten saksan maahaassa avioituu saksalaisen tytön, joka on ihmisten mielestä kirottu ja noita. Kuvailee aivan yksityiskohtia myötä, miten uskonnolliset kohtelevat tyttöä. Miten kirkko sadistisesti kiduttaa hänet ja kirkkorakennuksen pimeillä kosteilla tunnelissa häneltä silputaan jäseniä. Ja kaikesta sitä kidutuksesta ja jopa vaimon elävänä poltettavan polttopuista, myös Mikael Karvajalka joutuu maksamaan. Toki kirkko antaa jossain määrin alennuksia kiduksista.

Sitä on kulunut yli vuosi siitä, kun olen lukenut, mutta epäilemättä se opetti minua monia asioita. Voi huomata, että välillä tarinan sankari ikään kuin päämäärättömänä kävelee jossain Saksan kaupungeissa ja menee vaan tavallisen miehen arjen asioiden perässä, kuten syöminen ja juominen. Toisinaan on pilkku tarkka siinä mitä oikeasti Luther ajattelee talonpojista ja sorretusta väestä.

Tämä kirja Sinuhen rinnalla aina pysyvät kirjahyllyssäni, suuren kirjailijan teoksia, joita enää koskaan tule toistumaan Finlandia maassa.

Onnellinen Mies

Teos: Onnellinen Mies
Kirjoittanut: Arto Paasilinna
WSOY, Juva 1977
Luettavaa 185 sivua

Aika kuluu salaman nopeasti ja luettavaa kirjoja on paljon. Siksi olin lähes päättänyt lopettaa Paasilinnan kirjojen lukemista, jotta ehtisin lukea muita. Mutta toimin hyvin, että säästin hänen kirjojansa ja nyt väliin jälleen luin Onnelliseen miehen. Olin alun perin ajatellut lukea aina aika ajoin joku hänen kirjoistaan, ja oikeasti tällä kerta siitä oli apua. Olin sellaisessa mielitilassa, että Onnellisen miehen tarinalta sain voimaa. Yksinäisen insinöörin sinnikkyys ja periksi antamattomuus on hieno esikuva kaikille tämän ajan miehille.

Alkaa kertyä vuosia aikaa siitä, kun olen lukenut miltei säännöllisesti. Luonnollisesti lukemisesta pitää hyötyä monella tavalla. Nykyään lukeminen on nopeampi kuin ennen, mutta silti Paasilinna kieli vieläkään ole yhtä nopea kuin esimerkiksi lukea Waltarin. Ehkä tämä on yksi asia, joka harmittaa, eli aika. Paasilinnan kieli ei ole yhtä kirjakieltä kuin Waltarin, vaan enemmän se on tapaa, miten eripuolella Suomessa puhutaan. Aivan varmasti myös tässä mielessä se hyödyntää kehittymään kielitaitoani.

Hetken ajattelin, että se on ihan totta, että ei aina kunnan päättäjätkään välttämättä ajatelleet kuntalaisten yleisiä etuja. Tässä yhden insinöörin sisukuudesta hyötyy kunnan työväki ja lopulta koko kyläläiset. Väistämättä lukiessani näitä tarinoita, mietin kuinka toden peräisiä jotkut tapahtumat voivatkin olla? Joskus palautuu mieleeni jokinen omakohtainen kokemuskin.

Kirja oli lyhyt ja tarina hienoa. Ovela tapaa lähestyä arkaluontaista aihetta kuten sisällissota ja sivellä vanhoja arpia ja nyppiä sen ympärillä kasvaneita karvaita ilman kipuja aiheuttamia. Ei haitta kerrankin kylän näkyvässä paikassa on pystytetty punaisyen muistomerkki.

Tällä kerta onnistuin hyppäämään tarinaan junaan paljon helpommin kuin edellisen kirjan. Siksi innolla seurasin tapahtumat. Vaikka jostain kirjasta olisi tehty elokuvaa, en välttämättä innostaa katsomaan, mutta tämän minä halusin. Ja onneksi elokuva löytyi netistä vapaasti katsottavaksi. En koskaan ole innostunut katsomaan suomalaisia elokuvia, koska minua suututtaa, kun aina niissä elokuvissa kiroillaan ja on eroottisia kohtauksia. En voi väittää, että aina näin on, koska erityisesti jää mieleeni Mies vailla menneisyyttä elokuvaa. Kuitenkin tämän kirjan pohjasta tehty elokuvaa antoi minun uskaltaa myös jatkossa katsoa hyviä suomalaisia elokuvia.

Varmasti vielä tulen lukemaan muita pieniä Paasilinnan kirjoja jatkosakin ja muille maahanmuuttaja taustaisisille suosittelen

Sinuhe

Sinuhe: Mika Waltari

Olen aina tykännyt lukemisesta, ja arvostanut sitä vielä enemmän. Suomen kiellellä luin päivittäin, mutta en romaaneja. Taisi olla vuosi 2011 Leppävaaran kirjastossa pisti silmiini persian kielen käännös Sinuhe kirjaa. Mika Waltarista ja Sinuhesta olin kuullut, mutta en tiennyt juuri mitään. Tuona hetkenä Leppävaaran kirjastossa, mitä luin käännöksen alkusanoista, sai aikaan minussa tärkeän päätöksen: lukea suomen kielellä romaaneja, ja ennen kaikkea Mia Waltarin kirjoja.

“Tämä on historiallisesti poikkeuksellinen teos. Faaraoiden ajoilta kirjoittanut egyptiläinen lääkäri oman elämänsä tositarinan. Lääkäri Sinuhe hoiti faaraoita tekemällä reikää heidän kalloon. Roomalaiset arkeologit löysivät tekstit ennen ajanlaskun alkua (eaa.). Siihen aikaan roomalaisten hovissa palveli suomalainen hovinvirkailija Mika Waltari. Waltari oli älykäs mies ja erityisesti kiinnostui Sinuhen tekstistä, siksi uskomattoman uuterasti opetteli faaraoiden käyttämä kieltä ja rupesi kääntämään tekstit. Waltari käänsi ensin suomen kielelle ja sitä myöhemmin suomesta käännettiin muille kielille.” (sanottiin käännöksen alkusanoissa)

Tämä vaan yksinkertaisesti kuulosti kirjaimellisesti uskomattomalta tarinalta. Voiko suomalaisen ja suomen kielen historia olla noin vanha ja minä en olisi kuulut, sitä huolimatta, että olen maassa asunut yli kymmenen vuotta. Päätin asiasta ottaa selvä ja heti ruveta lukemaan kirjan alkuperäisellä kiellä, suomeksi. Aikoja sitten olin tiennyt, että Iranissa kirjanoppineet / papisto paljon valehdelleet ihmisille ja vääristelleet totuutta kautta maan historiaan. Tällä kerta palaa oli liian iso nielaistavaksi.

Persian kielellä kirjan myös on kääntänyt toinen kääntäjä. Molempien käännöksestä on kulunut yli 40 vuota aikaa. Jälkimäisen kääntäjän mukaan ensimmäisen kääntäjän käännös oli herättänyt paljon kysymyksiä ja hämmennystä, siksi tarkempi käännös oli tarpeen.

Sinuhe myös on käännetty kurdi-sorani (Central Kurdish) kielellä, mutta valitettavasti en ole lukenut, enkä ole nähnyt sitä oman äidinkieleni. Eräs entinen työkaveri sanoi, että hän on sen lukenut.

En ole asemassa antaa mielipidettä vuosisadan parhaasta kirjasta, mutta pari sanaa amatööri lukijan mielipiteet Sinuhesta. Vajana vuoden sisällä luin kirjan. Lukeminen vei tolkkummehan pitkään, koska luin aika epäsäännöllisesti ja yhteen jaksoon oli tauolla yli kaksi kuukautta. Oli ensimmäinen noin pitkään ja raskaan kirjan lukeminen suomeksi. Lukemisen yhteydessä tein paljon muistiinpanoja ja jouduin ottamaan monista sanoista selvää käyttäen nettisanakirjaa. Kuitenkin kirjan kun otan käteeni lukemaan, koskaan en jätä kesken, vaikka kyseessä olisi Sinuhe tai Mikael Karvajalka. Se on periaate.

Lyhyesti voin kertoa, että se on todella hämmästyttävää kirjaa. Yksityiskohdat tietyistä tapauksista ovat kerta kaikkiaan uskomattomia. Esimerkiksi nuoren faraon uuden palatsin rakentaminen ja erityisesti aavikolla taistelun yksityiskohtainen kuvaileminen.

Kerran historiassa suomen kieleen syntyi kirjailija, toista kerta enää ei tule olemaan. Mika Waltari: rajattoman laaja mielikuvan kirjailija.

"Koitti juhannuspäivän aamu Hämeessä Humalajärven rannalla. Vielä saattoi aistia lievän savunhajun öisen taistelun jäljiltä: eilen oli ollut juhannusaatto ja kokkoja oli poltettu kaikilla rannoilla. Pääskynen lensi suu auki yli hämäläisen järvenselän pyydystäen läheltä veden pintaa hyönteisiä. Oli tyyni ja kirkas sää, ihmiset nukkuivat. Vain linnut jaksoivat vielä laulaa. 
Yksinäinen mies istui huvilansa portailla kädessään avaamaton olutpullo. Hän oli johtaja Onni Rellonen, kohta viidenkymmenen ikäinen mies, kasvoillaan seudun surullisin ilme. Hän ei kuulunut yöllisen taistelun voittajiin. Hän oli pahasti haavoittunut, eikä ollut kenttäsairaalaa, jossa hänen murtunut sydämensä olisi voinut saada ensiapua. Rellonen oli hoikka, keskimittainen mies, korvat olivat aika isot, nenä pitkä ja loppupäästään punertava. Hän oli pukeutunut lyhythihaiseen hellepaitaan ja samettihousuihin. Miehestä näki, että joskus hänessä oli saattanut piillä räjähtävää voimaa, joskus, mutta ei enää. Hän oli väsynyt, voitettu, elämän iskemä. Uurteet kasvoilla ja harvenneet hiukset päälaella olivat liikuttavia tappion merkkejä taistelusta elämän kovuutta ja lyhyyttä vastaan." (sivu 8, 9)

Teos: Hurmaava Joukkoitsemurha

Kirjoittanut: Arto Paasilinna

WSOY, Juva 1990

Luettavaa 280 sivua

Todellisuudessa nämä alkusivujen kappaleet olivat kohdat, joista rupesin nauttimaan suomen kielen huumorista. Arto Paasilinnan teoksista muistaakseni tämä oli ensimmäisen lukemani kirjaa. Olin aloittanut Mika Waltarin kirjoilla, ja muita suomalaiskirjailijoista minulla ei ollut tietoa. Yhdessä illan istujaisessa puhuttiin kirjoista, ja minä rupesin puhumaan pää punaisena Waltarista, jolloin tavallisesti yksi suomalaisen seuralainen mies kysyi, oletko lukenut Arto Paasilinnan kirjoja? Tämä mies oli ollut aikaisemmin lehtikuvaaja ja ottanut lehtikuvia suurimmilta suomalaiskirjailijoista. 

Aloitus oli hidasta, vei aikaa tottua Paasilinna tekstiin, mutta vielä jonkun matkan kuluttua luettavaan kirjasta, edelleen palasin parin muutaman kappaleeseen kirjan alkuun, joita on myös yllä lainattu. Tämä oli uusi asia minulle, että tässä yhteiskunnassa itsemurha aihe on niin läsnä ihmisten elämässä. Koskaan en muista olisin kuullut aiemmin, että se on yksi vaihtoehto ihmisille. Kurdien elämässä elämä on kaikki kaikessa, ja kaikkien kurjuuden huolimatta tuskin yksilöiden mieleen vilahtaa riistää itseltään elämää. Kurdi ihmisen, tytön ja pojan mielessään elää yksi unelma: Vapaa Kurdistanin maa. Siitä on tullut kuin pysyä unelma kurdeille. Vaikka kuolemaa on kutsumaton vieras, ja se voi olla milloin tahansa oven takana vieraan kielen asemiehen muodossa. Se voi viedä perheeltä isän tai vanhemman pojan tai tytön, ja häntä koskaan perhe ei voi enää nähdä. Siksi kurdi ihminen ainakaan yhtä asia koskaan ei kaipaa, tai ei halua ajatella: kuolemaa. 

Tämä alku maistiaiset kappaleet saivat minut hyvällä mielellä kautta kirjaan, aina odotin lisää vastaava tekstiä. 

Oli hienoa kirja, mielestäni Paasilinna parhaita lukemani.

Layla

Teos: Layla
Kirjoittanut: Jari Tervo
Kariston Kirjanpaino, Hämeenlinna 2011
Luettavaa 362 sivua

En ole vielä ehtinyt lukea montakaan nykypäivän suomen kielistä romaania. Kuitenkaan ei aivan sattumalta Layla sattunut käteeni luettavaksi. Olin kuullut tästä jo vuosia sitten, ehkä vuonna 2014 kurdi ystävättäreltäni. Hänet minä tunnen, meillä on pitkälti samanlainen tausta, naapuri seudulta lähtöisin. Hän oli lukenut muutaman sivun kirjasta ja oli sitä mieltä että se on huippu kirjaa. Tiedän että hänen arvostelu kykynsä en voi luottaa asiantuntevalla tasolla. Hän on ihminen, joka puhuu tunteella. 

Ostin kirjan halvalla joku aika sitten. Haluan tietää millaisilla sanoilla kuvailee suomalainen Lähi-idän ja kurdien elämää. Tässä on ollut aina suuri haaste minulle kuin muillekin kieliasiantuntijoille, löytää suomen kielestä kurdin kielen vasiteita. 

Järkytys oli minua odottamassa ensimmäisillä sivuilla. Se ei ole minulle ennestään kuulomatonta että naimisiin meno aikana tytöltä vaaditaan olemaan vielä neitsyt. Kansankielessä puhutaan ehjä immenkalvosta. Muistan vieläkin kun minua kymmenen vuotta vanhempi veli oli mennyt naimisiin hääyönä yksi nainen morsiamen  ja mieshenkilö sulhasen edustajia odottivat ulkona oven edessä siksi aikaa, kun ensimmäistä kertaa pari rakastelivat. Kun pari oli valmis, veli tuli ulos ja nainen meni sisään morsiamen luo. Sitten jonkun ajan päästä koko perhe menimme sisään ja olohuoneessa syötiin ja juotiin. 

Silloin en tiennyt tästä rituaalista muuta kuin että kokeneet nainen ja mies edustajat halusivat varmistaa, että parilla on onnellinen elämän alkua. Sitä enää koskaan en kuullut sen enempää kuin, se, että mahdollisesti ensimmäisellä yhdynnällä edotetaan tytön vuotavan muutama pisaraa verta. 

Minulla on omat kokemukset tästä aiheesta (naisen asema kurdikulttuurissa), ja ehkä jonain päivän sopivan tilaisuuden tulleen kirjoitan tästä juurta jaksain. Tämä asia ei kuitenkaan ole kurdi miehen suurinta murhe, mutta inhimillinen kohtelu ja arvostava perheen jäsenten ja muiden ihmisten kohteleminen ja paljon suuremmassa arvossa. 

Olen kurdi, mutta en rituaalien ja väärien ajatusten kahleissa, että Jari Tervon loukkauksesta kurdi kansaa kohtaan lopettaisin kirjan lukemista. Olin päättänyt lukea kirjan loppuun ja tämä on osittain kurdisisun luonteen ansiota. Olen kiitollinen jos joku kertoo minulle mitä vika minussa on. En ole bakurin Kurdistanista (Turkin Kurdistan), mutta olen asunut siellä ja minulla on ollut siellä tyttöystävä. Koskaan en unohda tytön ensisuudelman yli kahdenkymmenenvuoden ikäisenä. Kylän pikkukauppaan kauppiaan tytär. En koskaan unohda kuinka ihanasti tytön isä auttoi minua ja mahdollisti sen, että voin hänen tytärtään heidän kotona. 

Se on valitettava, että Tervo tietämättömänä kurdeista tarttunut niin ison aiheeseen. Tervosta en tiedä paljon, ja hänen on varmasti suomalaisille arvostettu kirjailija. Kuitenkaan on vaikea uskoa, että enää kiukaan pystyy astumaan Mika Valtarin jalanlelleen. Yksi Valtari ja yksi Sinuhe ja yksi Mikael Karva jalka. Matkia häntä voi, mutta onnistua siinä ei! 

Hirttämättömien lurjusten yrttitarha

Teos: Hirttämättömien lurjusten yrttitarha
Kirjoittanut: Arto Paasilinna
WSOY - Juva 1998
Luettavaa 318 sivua

Monille suomalaisille rakas ja arvostettu kirjailija Arto Paasilinna. Luettuani ensimmäisen kirjan tykkäsin hänestä palon. Hänellä on omat tapansa päästää suomalaisen huumorimaailmaan, kun muuten on erittäin haastavaa päästä samalle aaltopituudelle kuin suomalaisten.
Tämä oli vähän raskaampaa huumoria. Teksti ei naurattanut, vaan pikemminkin ajatukset herättivät mielenkiintoa. Aina olin ajatellut, että miksi entisen Nokian, etnisen johtajan piti  tienata yli kolmekymmentä miljoona euroa vuodessa ja nykyisen posti johtajan pitää saada pankkitililleen yli 60,000 €/kk? Tekevätkö he oikeasti niin paljon ja arvokkaampaa kuin monet työntekijät, että heidän palkkansa on yhtä paljon kuin monta tuhatta työntekijää. Eivät he sentään edes keksineet itse matkapuhelimen tai postijärjestelmän alun perin. He ovat vaan saaneet johtajan paikaan. 

Tai miksi yhteiskunnassa jotkut terveet työkuntoiset yksilöt eivät haluaa ottaa vastuuta omasta elämästään millään tavoin ja samalla kuormittavat yhteiskuntaa. Vielä pahempi aiheuttavat vaivaa ja kärsimystä työssä kävijä ihmisiä moniin tavoin. Sitä mietin kun työikäinen naapuri mieshenkilön bileet pyörii jopa välillä viikon arkkiyöt ja me muut emme saa edes yön nukuttua rauhassa. Välillä poliisi vierailee puoliyön aikana hänen talossaan, kun siellä on taas vieraita nuorempia naisia ja miehiä. Eikö parasta se, että hankitaan jotain ammattia ja sitten ruvetaan käymään töissä ja elää kunniallisesti? Varmasti tämä ilmiökään ei tunne kansallisuus rajoja, eikä tästä ainoastaan voi osoittaa syyllisyyden sormi suomalaisia kohtaan.

Paasilinna on keksinyt ratkaisun näihin ongelmiin ja tällä kerta tekstissä on erilaisempi huumoria. Pannaan kaikki töihin ja senkin maan alle jotta heistä tulee kunniallisia ja kunnon kansalaisia. Maan alla laitetaan heidät huolehtimaan sienikasveista ja tuotteet viedään ulkomaille ja valtiolle maksetaan verot. 

Minulla on vielä Paasilinnan montakin kirjaa kirjahyllyssä, mutta en usko luen niitä, tai ainakin tulen olemaan aika valkoivaa. Aika on vähän ja minun on vielä luettavaa paljon muita kirjoja.
Minulla on unelmia!

He eivät tiedä mitä tekevät

”-Äiti.
- No.
- Mikä sun mielestä on pyhää?
Hän ei edelleenkään osannut. Vai kehdannut? Huusi aamuvirkku varis nyt pahalla äänellä aurinkoisesta pihakoivusta. Pyhää ei ole, varis pilkkasi häntä ikkunan takaa: vain tykkäämisiä. Ainoa mitä Alina osasi, oli tuntea syyllisyyttä siitä että oli kasvattanut lapsensa maailmaan, jossa jos jokin oli pyhä, hän ei ollut sitä pystynyt varjelemaan – ei edes kertomaan, mikä sellaista oli.” (sivu 554)



Teos: He eivät tiedä mitä tekevät
Kirjoittanut: Jussi Valtonen
Kustannusosakeyhtiö TAMMI, 2014
Luettavaa 559 sivua

Mitä niin paljon asiaa, että pitää sisältää hirveä määrä sivuja ja valtavasti tekstiä. Hitaan ja samalla vaativan lukijan mielessä tämä kysymys pyörii vielä kymmeniä sivuja luettuaan. Ja usein tuli mieleen miksi luen tätä kirjaa, aihe ei kiinnostaa ja ajatukset ovat niin masentavia. Arkkisia ja aikuisille inhimillisiä ajatuksia se sisältää, kuten kulttuurien väliset erovaisuudet ja maiden väliset välimatkat.

Ihminen tarvitsee turvaa aina ja kautta elämänsä ajanjaksoissa. Pikku lapsena vanhempien tuki on oltava läsnä kuin varjo, teini-ikäisenä ikätoverien turva verkosto on kuin muuri yöpimeässä ympärillä ja aikuisena kotimaa on rakkaan äidin suuri ja lämmin halaus, joka suojelee pyörämyrskystä. Kuluneen talven Suomen sääolosuhteet ovat olleet sen kaltaisia, että voisi ajatella, että Suomessa mitään ei ole puolustettavissa. Mutta suomalainen pohjimmiltaan rakasta Suomea, ja se on täysin oikein. Tapasin afganistanilaisen henkilön, joka oli sairas ja työtön. Hänen mielestä Suomi on maailman rasistisin maa ja asiat maahanmuuttajille erittäin huonot. Hän kehui Afganistania, että siellä ihmiset ovat onnellisisä ja se on paljon parempi kuin Suomi. Amerikkalainen puolustaa oma maataan ja suomalainen omansa.

Miksi USA sotii Lähi-Idässä ja aina jollain tavalla pitää sormet olla pelissä? Miksi he tukivat Ayatollah Khomeinia kaappaamaan valtaa Iranin kansan käsistä, ja sitä islamilaisesta hallitusjärjestelmästä on tullut maailman eniten ongelmien aiheuttaja tänä päivänä? Nämä askarruttavat iranilaisten mielen varmasti vielä pitkään

Todellinen kiinnostus ja arvostus kirjaa ja kirjailija kohtaa heräsi vasta sivulla 450 eteenpäin. Minä lukijana myös alan ymmärtämään tunteet, mitä kirjailija kuvailee. Taidokas tekstin painoarvo nousee yhä voimakkaammin esille.

Varmasti taidokkainta kirjassa on se, että perheen pienimpien ongelmien riidat ja kiistat kytkeytyy globaali aiheisiin.

Ja nuori Samuelin ajatukset ovat usein aivan kauniin inhimillisiä: ”ja sinä iltana ensimmäisen palkkapäivän jälkeen, kun hän suuteli pikkuhousuilleen riisuutuneen Viivin silkkistä alavatsaa ja varsamaisia lonkkaluita, hänellä ei ollut enää mihinkään kiire eikä hän tavoitellut mitään. Kaikki panokset oli asetettu kevään pääsykokeisiin, joita varten hän oli jo kaivanut kirjat esiin kuukausia muita ennen.” (sivu 503)

Missä kuljimme kerran

”Pecka ei enää jaksanut potkia ja sätkiä, hän oli nyt aivan hengästynyt, sydän hakkasi rintaan reikiä sisältäpäin. Hän alkoi huutaa apua, ensin hiljaa ja ääni väristen, sitten yhä kovempaa. Hän huusi melkoisen tovin.  Ei vastausta. Hän tunsi miten märkä lumi alkoi imeytyä housujen ja monojen läpi. hän purskahti itkuun, ei mahtanut sille mitään, hän yritti kuivata kyyneleitä litimärkään lapaseensa mutta se ei auttanut, niitä vain tuli. Itkiessäänhän koetti kääntää katseensa pois lyhdystä, koetti ajatella muuta kuin tuota punaista hehkua. Mutta turhaan. Paha Silmä jatkoi puhumistaan hänelle, hän kuuli sen ääneen päänsä sisältä.” (sivu 103)



Teos: Missä kuljimme kerran
Kirjoittanut: Kjell Westö
Otavan Kirjanpaino, Keuruu 2006
Luettavaa 586 sivua

Minua kiinnostaa historia, meidän, ihmisten historiaa. Historia toistaa itseään, niin ihmiset toistavat samoja asioita eri aikakaudella. Samoja virheitä, samoja mietteitä virtaavat mielissä. Miksi ihminen koskaan ei tavoita täydellisyyttä? Ihminen pystyy syleilemään täydellisyyttä, käydä sen kanssa ruokapöydälle ja asumaan samassa mökissä, jos pystyisi estämään historiansa toistoa.

Poika näkee isän onnettomat päivät, pahat ja karvaiset fiilliset, mutta ei kykenee päättämään itse toimia toisin. Tai itse asiassa tekeekin päätöksen, mutta siltä se ei näytä, kun tiet ovat aina erilaiset. Onko pojalla lyhyt muisti muistamaan kulkemaan sitä polkua, jossa käärme pisti iso veljeä, ja välttämään metsän reittiä, jossa karhu tappoi isää. Vai onko ihmisen tiellä matemaattiset verkot levällä, niin vaikeat yhtälöt, ettei ihminen koskaan voi sitä ratakaista. Joku uskoo, että kukaan ei ole ennen meitä ollut tekemään mitään alustavaa työtä. Kuitenkin ennen aikoja jotain tehtiin, jotain valmistettiin, tästäkin ihminen on eri mielisyydessä itsensä kanssa, kuten on ollut välinpitämätön historiaa kohtaa, joka kulkee hänen rinnalla. Vuoron perään potkaisevat toisensa, välillä ihminen oman historiansa, ja toisinaan historia ihmistä. Huolimatta kuka potki milloinkaan ketä, häviä on ollut aina sama. Se joka ei toistu, se joka elää elämänsä päivät lyhyempi kuin naapurin koiraa. Kuitenkin elää kuin ei kuole koskaan, toimi kuin olisi olemassa kukaan muu toista.

Kjell Westö kirjoittaa historiasta. Kirjoittaa ajasta, jolloin osaa tämän päivä lukijoista eivät olleet olemassa. Tämä on tapaa saada eloon historia. Minä muukalainen, kun kävelen Helsingin kaduilla ennestään ei ole mitään tietoa mitä on aikoja sitten täällä tapahtunut. Kamppiin ja kanta kaupungin alueella monien vanhojen rakennusten kohdalla pysähdyn, katson pitkään rakennuksia, tiedän että joskus täällä on tapahtunut asioita, mutta ei ole aavistustaan, mitä on ollut. Kirjailija vie lukijan taakse ajassa 1900 alku vuosiin. Kirja kertoo suomenruotsalaisten elämästä. Se ei kovinkaan yllättää, koska silloin Helsingissä ruotsin kieli on ollut valtakieli ja isot herrat ovatkin olleet suomenruotsalaisia.

Kirjan alussa vielä reilu viisikymmentä sivua eteenpäin on kirjan hankalin osaa. Siinä kirjailija esittelee tarinan tausta ja henkilöit taustoinen, koska siinä on valtavasti henkilöhahmoja ja historiallisia tapahtumia. Joku voi kyllästyä ja jättää kirjan kesken jopa sivulla 100 kohdalla. Olin lukenut yli sata sivua, kun mietin, että miksi teksti on niin raskasta. Mielestäni se johtui aiheen monimutkaisuudesta, lisäksi siitä, että se on käännös. Se olisi upea etu onnistua lukemaan kirjan alkuperäisellä kielellä.

Kirja minulle oli lyhyt Suomen ja Helsingin katsaus historiaan. Yläluokka pitää hauskaa ja heidän suurissa taloissa palvelevat köyhiä maalaistyttöjä. Kuitenkin sisällissodan aikana koitti aikaa, jolloin rikkaiden herrojen oli pelättävä kuinka heitä kohtelee talon palvelijattaret, koska heistä on tullut punaisia asetyttöjä. Valokuvauksen historiaa, ja musiikin kehitystä Helsingissä kirjassa myös esitellään hienosti.

Kirja on onnistunut käsittämätön mainiosti kertomaan yhteiskunnan monista aiheista. Mutta yksi teema yläluokka porvaristosta, lisäksi köyhien ja heidän alueeltaan pitkäsillan toisella puolella on punainen lanka, joka kulkee aivan kirjan loppuun saakka. Todella inhimillinen kuva punaisista herätti myös mielenkiintoa.

Luonnollisesti puolueeton muukalainen lukija voi pysyä porvarien riveissä, koska alusta asti kirja kertoo pitkälti heidän elämästään. Ja yhtäkkiä punaisia kommunisteja voi tuntea tunkeilijana mukavan olon tarinassa. Mutta kirjailija onnistuu taidokkaasti nostamaan esiin viattoman todellisuuden punaisten taustasta. He eivät tulleet mistään marssista, vaan olivat sorrettuja tämän maan kanaslaisia. Lukijana tunsin todellista myötätuntoa punaisia kohtaan. Tietystä minullakin on tausta ikävät tietojani Neuvostoliiton petollisesta käytöksestä vähävaraisten ihmisten kohtelusta, joka painoi mieleeni lukiessani kirjaa.

Kirja on parhaista mitä olin lukenut viime heinäkuun aikaan. Kjell Westö on todellinen taidokas kirjailija. Hänen ansiosta myös minunlainen muukalainen sai tietää paljon Suomen ja Helsingin historiasta.

”Kotiin päästyään Pecka kertoi heti vanhemmilleen ja sisaruksilleen Emmistä joka ei ollut tullut ja lumikuopasta ja punaisesta lyhdystä ja varjosta joka pelasti hänet. Kun hän kertoi lyhdystä ja siitä miten mitä mies oli sanonut, toiset ymmärsivät heti. Hänen yhdeksäntoistavuotias isoveljensä Tschali sanoi: ”Lyhdystä … se on Venäjän laivaston taistelumerkki, punkit ovat lainaneet sitä. Nyt se siis alkaa. Emmi on armaan liittynyt kaartiin, hän on ollut hankala aina lakosta lähtien.”” (sivu 105)

Neitosten karkuretki

"Göran otti tytöt mukaan illansuussa veneeseensä laskemaan verkkoja. Mökin rannasta näkyi ihmeen lumoava, jyrkänteen rannalta avartuva vuono. Kalliolta merenpintaan oli yli kymmenen metrin pudotus ja näköala kerrassaan uljas. Meeri souti mennen tullen, Stina auttoi verkkojen laskussa ja Roosa istui veneenperässä mela käsissään. Hän nimenomaan halusi ohjata venettä ja hyvin se häneltä kävikin vaikka oli ensimmäistä kertaa kipparina. Eihän nuorisokodin hoidokeilla ollut järjestetty veneilymahdollisuutta, ei vaikka laitos sijaitsi saaressa kuten Svede ja sehän oli tyttöjen kokemusten mukaan enemmänkin vankila kuin koti." (sivu 215)

Teos: Neitosten karkuretki

Kirjoittanut: Arto Paasilinna
WS Bookwell Oy, Juva 2008
Luettavaa 243 sivua

Tällä kerta Paasilinna tarttunut neitosen sisukkaan Stinan tarinaan. Kirjailijan mielikuvitus kutittaa jälleen lukijan nauru kohtaa. Napatanssijaäidin ja komean Göranin kuopus tuovat maailmaan tytön, vaikka ainakin joku muu olisi toivonut vaivalapsi olisi ollut poika.

Jos äiti ei näyttäytyy kovin tasapinolta, mutta isä esiintyy sydämellisenä isähahmona. Liikuttiin herkällä rajalla, kun sekavan pariskunnan suhteessa ovat lapsia. Onneksi vielä jossain vaiheessa lapset säilyvät pariskunnan riidoilta, kun Göran muuttaa pois kotoa ja sitten lopullisesti Ruotsiin. Stina mielellään halua olla isän kanssa, mutta ei pääsee, kun vain pari kertaa laivamatkalle isän luo.

Kotona yksinhuoltajan elämän tilanteeseen ei voi tapahtua pahempia, kun äiti elää kuin sinkku nainen. Onnettomat tyttö ja poika jäävät sekavaa mielisten aikuisten jalkojen alla. Talo on kaupunki ilman porttia, koska ventovieraita kulkee talossa, milloin vaan vuorokauden ympäri. Lasten sängyssä usein on alkoholiin sammuneita juoppoja, siksi lapset nukahtavat johonkin nurkkaan. Alkoholi heiluu ilmassa ja lapset kärsivät nälkää, suorastaan talosta on tullut vaarallinen viidakko lapsille. Stina pakenee kotoa ja ruoka ryöstöretkellä jotenkin saa nälkänsä ohi. Epäilemättä tämä tilanne kuvaa jotain todellista, joka elää edelleen ongelmaperheiden pinnan alla tässä yhteiskunnassa.

Stina on älykäs tyttö ja huostanottotalossa näyttää mihin hän pystyy. Lastentalossakaan asiat ovat huonosti. Siksi kahden muun tytön kanssa Stina lähtee pakoon ja päämäärä on isän mökki, joka sijaitsee Helsingistä maan länsi osaan. Matkalla tapahtuu monenlaisia jännittäviä asioita. Tytöt ovat mukana huoltoaseman tulipalon sammutustyössä ja sieltä matka jatkuu vielä jännittävämpänä kävelleen eteenpäin. Matkalla he jopa ryhtyvät kostotyöhön, mutta vihdoin saapuvat isän mökille. Lopulta Suomen armeija väki liittyy peliin ja kaikki päättyy onnellisesti.

Aikuisena ihmisenä sydämestäni toivon, että kaikki lasten kokemat ikävät asiat ovat vain pöly kirjojen sivujen pinnassa, ja missään päin maailma kukaan lapsi ei joudu kokemaan nälkää tai huonoa kohtelua.

Tässä tarinassa ei naurattanut, paitsi tunsin sääli lapsia kohtaan ja lähdin mukaan lasten kokemat jännittäviin kokemuksiin.

Seitsemän veljestä

«Sanoppas, pienoseni», hän haasteli, hyräillen laulun ja puheen välillä, «sanoppas, pienoseni, mistäpä tiesit kotiasi tulla?—Tulin pitkin Turun tietä, lirputtelin Hämeenmaitten härkäteillä.—Mutta mistä kotosi tunsit, pienoseni?—Koirasta hallavasta portin alla, tunsin kartanon kultaisesta kaivosta, ja olipa vielä pappien hevoset heinäladossa, ja olkiladossa olut-tynnöri.—Mistä tunsit äitisi armaan, mistä isäsi tunsit?—Äiti vierrettä ammenteli loimottavan liekin vaiheilla, hän ammenteli ja lauleli, lauleli heleällä äänellä, kaulassa liina, liina kuin lumi ja taivaan kaari. Mistäpä tunsin isäni? Veisteli hän kirvesvartta, veisteli kultaisen akkunan vieressä.—Niin löysit tien, niin tunsit kodon, niin tunsit tuvassa äitis ja isäs.

Mutta missä ollee isäsi nyt, missä ja muisteleeko hän meitä?—Muistaahan toki ja ellei muistele hän sinua, niin sinua en unohda minä, en sinä ilmoisna ikänä, en kuolemassa, sinua mun sieluni aamun paiste ja illan riutumus, mun iloni ja murheeni ihana. No miksipä murheeni sinä? Ah! tämä maailma on kavala ja myrskyinen, ja moni purjehtija täällä on vaipunut sen merien ikuiseen kohtuun. Sanoppas, lapseni, mun suven-ihanaiseni, sano: etkö tahtoisi täältä purjehtia rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana väikkyy lapsuutesi valkea viiri? Rannalla sumean, tyynen järven seisoo Tuonelan kartano tumma, siellä himmeän lehdistön helmassa, kasteisen viidan kohdussa on lapselle valmiina kehto ja valkeat liinat ja vaipat. Sentähden kuule mun lauluni; se johtaa sun Tuonelan ruhtinaan maahan. Oi kuule mun sydämeni laulu!

Seitsemän veljestä
Teos: Seitsemän veljestä
Kirjoittanut: Aleksis Kivi
Otavan Kirjanpaino, Keuruu 2000
Luettavaa 367 sivua

Olen siitä kuullut tosi pitkään. Aina kun on tullut puheeksi suomalaisten kanssa kirjoista, kirjailijoista tai kansan kirjallisuudesta, suomalaiset ovat kysyneet: oletko lukenut Seitsemän veljestä, Aleksis kiven kirjan? En ole lukenut, ehkä joskus. Näin minä vastasin aina.

Ajat sitten, vuoden 2000 edeltävinä vuosina elämä Tampereella ei ollut mitään ruusujen tuoksuinen. Kaikin puolin alku vuosien elämän kokemukset Suomessa suomen kielen lukeminen ei herättänyt maukasta halua. Nyt aja kuitenkin on toisin. Hetkessä missä elää, mikään ei ole turhaa, paikka, jossa oleilee, ei ole merkitsemätön, vaikka loppujen lopuksi kuolema tekee kaikesta tyhjäksi. Siksi on ollut tärkeä tutustua tämän kansan historiaan, vaikka kieli ja kulttuuri ovat vaikeimmasta päästä, mitä voi löytyä.

On vaikea sanoa missä määräin Seitsemän veljestä kertomus on totta suomen kansan kohdalla. Ainakin suomaisista löytyy paljon samoja piirteitä kuin Seitsemän veljeksestä. Lapsuus on viilentymisen aikaa ja isä, joka uskaltaa karhun kanssa ottaa yhteen. Sitten aikuiset pojat lähtevät metsään pakoon rangaistuksesta ja vuorella rakentaa itselleen majapaikan. Heillä on kovat päät niin, etteivät juuri opi lukemaan ja kirjoittamaan. Veljekset puhuvat arvojärjestyksestä ja sääntöjen laatimisesta heidän keskuuteensa. Syövät kun sonnit ja sitten painivat ja jopa tappelevat. Huolimatta heidän villiydestään heiltä löytyy oikeuden taju. Veljekset eivät rikkoo ihmisten sääntöjä, ellei kyse joskus ole todellakin heidän hengestään.

Kirja on ilmestynyt ensimmäinen kerran 1870 mutta veljekset puhuvat esivalvojan / vallanpitäjän säännöistä jo silloin. Siihen aikaan Suomen maassa on ollut kuitenkin yleisen järjestystä, eikä niin että toimittu miten on huvittanut.

Aidosti veljekset tahtovat toimia oikein, mutta yhä uudelleen aika ja sattuma ja ennakkoluulot ovat tehneet heidän hyvästä tahdostaan tyhjäksi. Silti eivät anna periksi. Suunnittelevat muuttua ja kaikki oppivat lukemaan ja kirjoittamaan. Korjaavat rikkoneet ihmisvälit kuntoon ja siihen heille on avuksi tahto toimia oikein ja yksi hyvä sydämellinen ihminen. He aloittavat kaiken alusta, ensin välit kuntoon opettajan kanssa, sitten naapurin. He onnistuvat oman elämän rakentamisesta. He onnistuvat, koska esivallan edustaja ajattelee heidän parasta ja heille muistuttaa, että heillä on maata ja taloa, mihin he voivat palat, eikä tarvitsee paeta mereen, eikä ryssä maahaan.

Opettavainen kertomus, todellakin opettavainen. Lähtökohtaisesti, kun jalkojen alla on luja maa, aina siihen voi uudelleen rakentaa, vaikka talo ja sauna rakennus ovatkin palaneet poroksi. Voi tehdä työtä ja korvata vahingot, kun on vielä tallella nuoruuden voimat. Nainen on olennainen osaa miehen elämää, ilman häntä miestäkään ei olisi tullut olemaan.

Paljon vaikeita sanoja ja ilmaisuja kirjassa on. Pitkälti se on runokieli kertomus. En ymmärtänyt monia vaikeita sanoja, mutta se ei häirinnyt lukemista. Minulla oli vahvat motiivit lukea kirjan ja juuri vuoden aivan viimeiset päivät ennen vuoden vaihdetta. Näinkin kävi. Kirja oli käännetty jo monta vuotta sitten kurdin kielelle(1). Eräs ammattikorkeakoulun kurdiopiskelija lopputyökseen kirjoitti siitä käännöksestä (2). Siksi oli pakko lukea kirjan alkuperäisellä kielellä. 

Kiitos Aleksis Kivi hyvästä kirjasta.

1. Ali Khezri: Seitsemän veljestä kurdin kielen kääntäjä

2. Bakhcha Shaban:
Opinnäytetyö, syksy 201
ALLUUSIOT JA REAALIAT SUHTEESSA
PRAGMAATTISIIN ADAPTAATIOIHIN
Aineistona Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -romaani
ja sen kurdinkielinen käännös