Tuulen kieltä etsimässä ja Olimme kerran

Kaksi kirjaa, kaksi tarina, kahdesta sielusta, samasta maasta.

 

 

Siamäk Naghian  on mies, joka suomalaisille on yhtä tuntematon kuin johtamansa teknologiayritys kotimaassaan, Suomessa.  Mies suurella ajatuksella, paljon suuremmalla kuin johtamansa yritys, joka on ylittänyt maan rajoja, lähes perustamisen alkuaskeleista lähtien.

Kirja Tuulen kieltä etsimässä, kertoo yhden miehen ja osittain myös hänen perheensä tarinan. Naghian on kotoisin Iranista, maasta, joka sai nykyisen nimensä vuonna 1935. Joidenkin elämän jaksojen jälkeen hän muuttaa opiskelemaan Turkkiin ja sieltä jatko-opiskelun merkeissä elämän tie päätyy Suomeen. Opiskelu ja sen ohella elämän muut elementit, kuten suomalaisten naisten kanssa seurustelu, harrastukset ja tietysti sivutyö, joka on tulkkaus- ja käännöstyö, kuljettavat miestä eteenpäin. Runot ovat läsnä kirjassa aina tilanteen mukaan. Kirjan tekstistä saa myös käsityksen, että kovan paikan tullen runouden ja myöhemmin myös musiikin sylit aina avoinna. Niihin hän tyhjentää yksinäisyyden tunteet ja seuraavana päivänä työpaikalla esiintyy yhtä vakuuttavasti kuin edellisen maanantain kokouksessa.

Kirjan lukemista voin suositella kaikille suomalaisille, ja itse asiassa se on nimenomaan räätälöity valtaväestölle. Ei pelkästään sen takia, että se on kirjoitettu suomeksi, vaan myös kerrontatyyli, pituus ja leveys ovat suomalaiseen makuun sopivia. Päähenkilö on erittäin sopeutuvainen, mikä aivan varmasti on suomalaisille mieleen. Tekstin sävy on lempeä kuin perunamuusi laktoosittomalla maidolla.

 Äärimmäisissä tapauksissa, kuten naisen ehdottaessa lapsen hankkimista tai yksinäisen suomalaisen miehen kommentoidessa vammaista lasta, maku voi olla kuin marjakiisseli sitä ensi kertaa maistaneen ulkomaalaisen suussa. Eri marjojen sekoitus suussa tuntuu osin sopimattomalta, jopa vastenmieliseltä. Maistellessaan miettii miten ilmaista mielipide jälkiruosta, jolloin naurattaa, koska sekunnin murto-osassa suun ympäri piirtynyt neutraali ilme ei ainakaan ole loukannut suomalaista emäntää. Kirjan kieli on äärimäisen sujuvaa ja ymmärrettävää kaiken tasoisille lukijoille. Alkusivuilta alkaen lukeminen sujui mutkitta, ja ennen puoliväliä olen monta kertaa katsonut kirjan lopusta suomalaisen kirjailijan esittelyä, ihaillen hänen taitoaan ilmaista niinkin vaikeita asioita.

Luettuani kirjan loppuun Naghianin syvä ihastus taiteeseen ei enää herätä ihmetystä. Lukija ei voi epäillä miehen kykyjä ja hänen merkitystään alan menestykselle. Yksi asia herättää ajatuksia: onko hän ollut kuitenkaan oikealla alalla. Mitä jos hän olisi ruvennut muusikoksi ja runoilijaksi? Kuitenkin tässäkin mielen sopukassa herää epäilys hänen onnistumisestaan. Mies on yrittänyt puhua koko elämästään suuntamatta ainuttakaan kertaa kovasanaista kritiikkiä ketään kohtaan. Synnynnäisesti isänmaallinen mies ei ole pahemmin osoittanut vastustusta vallankumouksen saavutuksien ryöstäjiä kohtaan. Ryöstäjillä tarkoitan shiiaislamilaista papistoa, joka päivänvalossa taianomaisella taidollaan kaappasi kaiken kunnian ja vallan itselleen. Nyt yli neljän vuosikymmenen ajan he ovat hallinneet tyrannimaisesti kansoja maassa, josta yksinomaan nationalistiset persiankieliset kerran päättivät käyttää nimeä Iran. Kirjassa kerrottu tarina vallankumouksesta kiteytyy muutamaan kappaleeseen, joissa Naghian kertoo, ettei vallankumouksen lopputulos ollut sitä mitä oli toivottu. Ihmisiä alkoi kadota jopa naapurikujilta ja -taloista. Mies kokee olevansa eksyksissä, kunnes päättää mennä armeijaan ja sen jälkeen hankkia rakennusalalla rahaa.

Kurdilukijalle herää kysymys, oliko entisen hallituksen, Shaahin järjestelmän vastustaminen kuitenkaan mistään kotoisin. Kurdit, kuin myös monet muut iranilaiset janosivat vallankumouksen muutoksia, ja se into vei heidät aina hautaan saakka. Mikä sattuma, että juuri ennen tätä kirjaa luin toisen iranilaisen kirjoittaman kirjan, Hashemzadeh Bonden Olimme kerran. Tämä toinen kirjailija ei ole mies, ei varakkaasta perheestä, eikä mihinkään hintaan suostu kompromisseihin. Nainen on seitsenpäisestä perheestä, jossa kaikki ovat naisia ja vielä vasemmistolaisia ajattelumaailmaltaan. Hänen kirjansa on aivan eri maailmasta. Ei perunamuusia, eikä marjakiisseliä - se on salmiakkiakin pahempaa. Se on kuin teurastetun eläimen silmät ruoan päällä suomalaisille.

Todennäköisesti jälkimäinen kirjoittaa äitinsä tarinan romaanin muodossa: kärsimyksiä kerroksittain, epätoivoa, raskaiden pilvien määrää ja kaiken tämän päättää parantumaton tauti, syöpä.
Ensimmäinen kirjoittaa tarkasta muistista oman elämän kokemuksella, mutta erittäin korkeatasoisella tiedolla. Elämän peli on pelattu ja osin velvollisuudesta hän antaa kohteliaan palautteen ennen kaikkea suo-malaisille. Hän on korkeasti koulutettu, tekniikan tohtori ja elämänsä aikana ylittänyt valtavia sakeita jokivirtoja, ja uskokaa tai älkää, hän on selvinnyt, eikä vain onnen kaupalla, kuten hän antaa osin sellaisen käsityksen.

Tuulen kieltä etsimässä kirjan päähenkilö tuntee selviytymisen tavat, toisaalta Olimme kerran tarinan sankari on kuin syntynyt häviämään, julman hallitusjärjestelmän ja perhevälivallan uhri.
Kirjassa Tuulen kieltä etsimässä on persian kielestä käännettyjä runoja. Kirjan lopussa toiseksi viimeinen runo ”usko” on persiankielisen runoilijan Siavash Kasraee:lta. Kyseinen runo on maanpaossa Itävallassa olleen runoilijan viimeiseksi jäänyt, vain lyhyen ajan ennen kuolemaansa kirjoittama. Suomen kielelle käännetystä runosta on kirjassa vain loppuosa. Runon alkuosa herätti kiinnostukseni ja käänsin sen tähän itse.

***

Sydämeni ei usko omaa kuolemaansa,
Ei, ei, minä en usko tätä varmuutta,
Niin kauan kuin elämän hengitykset ovat seurassani,
Hetkeäkään minä en vietä aikaani kuoleman kuvitelmassa,
Kuinka on mahdollista, että kukka muuttuu tomuksi
Mutta, kuinka on mahdollista, niin monta unelmien tuoretta versoa,
Kukkia, joiden nuput eivät ole avautuneet
Jotka eivät viettäneet kertaakaan kevään pitoseurassa,
Sielussani ne kaikki kuivuvat ja tomuksi ne muuttuvat?
Ties kuinka paljon lupauksia vielä on minussa,
Ja millaiset hyvästit,
Minussa ties kuinka monia lukemattomia rukoukseen kohti taivasta kohotettuja käsiä
...
...

Lukusaldo vuodelta 2021

 

 Lukusaldo vuodelta 2021

 

Vuosi on vaihtunut, ja harmittaa kun ei saanut lukea tarpeeksi paljon. Yksi lisää erikoinen vuosi on takanapäin. Valitettavan liiankin hiljaisena, rajoitetusti ihmiskontakteista. Käsitys, että suomalainen luonne on erakko, välttämättä ei olekaan osunut kovin harhaan. Joten ei kovin kummallista ole, jos ei pääse tapaaminen ihmisiä. Tila jää lukemiselle, asia näin voi kääntää positiivisen suuntaan.

Vaikka lukusaldo ei tyydyttää laisinkaan, mutta asia ollut jokapäiväisessä ohjelmassa. Mennyttä aika on peruuttamaton, kuten ei kansan luonnettakaan voi muuttaa miksikään. Mutta tulevan oman elämän rytminä voi yritä muuttaa. Tuleva vuosi on alkanut ja siihen voi panostaa ja pitää ajanhallinta käsiin. Lukea, tutkia ja ennen kaikkia kirjoittaa.

Vuoden 2021 lukusaldoon mahtui seitsemän romaania, yhteen 2785 sivua. Lisäksi kirjallisuus aikakausilehteä ja kännykän ruudusta lukea englanniksi tieteellisiä artikkeleita. Kirjat kaikki suomen kielellä. Edellisvuoden verrattuna lukulistassa enemmän suomalaisia kirjailijoita. Kolme seitsemästä suomalaisia ja loput japanilainen, portugalilainen, turkkilainen ja brittiläinen.

Mottoni on: lukea vain suomenkielisellä. Lukutaito on parantunut, vaikka tahti on edelleen hidas, kenties osin kuuluu minun tyylini, kuten suomalaisille ominainen jurous. Olen jatkanut kirjoittamaan uusia sanoja sanastolistaan ja siihen en voikaan kyllästyä niin kauna kuin luen suomen kielellä. Se on yksi tehokas tapa päästä jäljille suomalaisten ajatusmaailmaan.
Oli mielessä lukea vielä yksi ei kovin isoa kooltaan amerikkalaista romaania, mutta se ei toteutunut.

Iskulause alkavalla vuodelle: edellistä vuotta ahkerammin lukeminen, enemmän ja paljon enemmän kirjoittaminen.

Vihan hedelmät (The Grapes of Wrath)

 

 

 

Teos: Vihan hedelmät (The Grapes of Wrath)

Tekijä: John Steinbeck, 1939
Suomentaja: Alex Matson 1944, Tammi
Luettavaa: 442

Vihan hedelmät: nimi, joka herättää paljon ajatuksia.

Lukemani teos on kahdessa osassa. Lukeminen sujui oman tavallista tahtini hitaammin. Vahattava tekstityyli ja vaikean tasoinen suomen kieli. Hidas lukutahti ei häiritse, koska kyseessä on historiallinen romaani ja laadukkaan tasoinen suomennos.

Reilut kaksi vuosikymmentä vuotta sitten Kurdistanissa tietysti tämä teos oli hittikirjojen listalla. Syitä siihen riitti. Rojhelat Kurdistanissa jo Shahin vallan aikana Iranissa osaa korkeasti koulutettuja henkilöitä, jotka seisoivat yhteiskunnan alempi luokan oikeuksien puolesta, suosi tämän kaltaisia kirjoja. Enemmistö kansan silmissä Amerikka edusti uhkana kulttuurille ja perinnölle.

Amerikan järjestelmän vastapainoksi kommunistinen Neuvostoliitto maan pohjoisessa oli levittänyt viekkaasti verkkonsa niin siellä kuin muualla maailmassa. Suuri osa kansalaisista olivat luku- ja kirjoitustaidottomia. Kansan syväksi pettymykseksi, vain harva korkeasti koulutetuista pohjista ja tytöistä säästyivät kommunistien ansasta. Hallitsijan epäluottamuksen ja harhailevien kirjanoppineiden välimaastossa islamilainen papisto viekkaasti paimensi kansaa, käyttäen heidän vilpitöntä luottamusta korkeaa tahoa kohtaan: yläkertaan. Papisto varoitti pohjoista voimaa jumalattomuudesta ja hirmurahanahnetta länttä moraalittomuudesta. Kansan omat pojat ja tytöt taas yrittivät auttaa kansa erottamaan oikean kättä vasemmasta. Omassa vuorossaan he yrittivät teroittaa kansan mieltä kertomalla heille Imperialismista ja eroon feodalismista.

Sitä ajalta Vihan hedelmät teosten kaltaiset saivat jalan sijan kirjan ystävien keskuudessa.

Kirja alkaa hyvin yksityisen karu ja kuivaa maata kuvailemassa. Ja kirja kauttaaltaan on täynnä yksityisesti kuvailevia tilanteita, hyvien kirjojen tapaan. Paradoksaalisia kohtauksia heti tulee esiin kirjan alussa. Tuomionsa kärsinyt perheen vanhin poika on matkalla kotiin ja näin olleen voi olettaa, että uusi aikakausi koittaa, kun vihoin perhe on koossa. Kuitenkaan hänen saapumisensa myötä perhe on valmistauttumassa hyvästelemään taloa ja asuinpaikkaa ja maatilat lopullisesti. Kaikkien muiden tavoin matka kohti parempaan elämään. Kotipaikasta Oklahomasta kohti Kaliforniaan. Kyseessä on kuitenkin eloon säilymisestä.

Matkana aikana molempien kirjojen tekstin läpi, eri etapeissa jää pois joku jäsen perheestä, yksi pala kokonaisuudesta irtoa. Kuitenkin perheen tarkoitus on pysyä koossa ja jopa sitä tarkoitusta tavoitelleessa ajoittain he luopuvat jopa yksittäisten rituaalien noutamisesta: miten kuuluu haudata vainajaa, perheen jäsen. Surulliset tapahtumat seuraavat kirjan henkilöitä aina viimeistä sivua saakka, viimeistä virkettä ja lausetta myöten.

Omasta niukkuudesta, perhe jakaa aineellista muiden kanssa ja omasta sydänsuruja huolimatta, he antavat iloa kaltaisilleen.

Teoksen toiseksi viimeinen virke. Ventovieras vanhuus on melkein viimeisellä hengen vedolla. Ja nyt äiti käskee keskenmenoa kokenutta tytärtään auttamaan vanhusta. Tyttären pitää imettää vanhusta, koska maitoa muuten mistään muualta ei saa.

”Ruthie avasi suunsa puhuakseen. «Vaiti», äiti sanoi. «Suu kiinni ja ala laputtaa.» Hän paimensi perheen edellään ovesta ulos, veti pojan mukanaan ulos ja sulki narisevan oven.”

Minulle tuli mieleen oman äitini rooli perheessä. Nainen syntynyt johtamaan perhettä kriisistä toiseen, säilyttäen miehellä kuuluva isänarvoa, puhumatta sanakaan, joka voisi miestä loukata. Ja mies tukee naisensa aikeita pitää perhettä kasassa.

Lämpimästi suosittelen lukemaan.

Memedin kosto (İnce Memed III)

 Teos: Memedin kosto (İnce Memed III)
Tekijä: Yaşar Kemal, 1968
Suomentaja: Eeva Siikarla, 1973
Luettavaa: 442

 

 

Memedin kosto on Yashar Kemalin kolmas osa tarunhohtoinen, lainsuojaton kurdi Ince Memedista. Kestää kolmevuosikymmentä kirjojen kirjoittamiselle ja herää kysymys mitä saa Yashar Kemalin yhä palamaan tarinan ääreen? Eikö osannut kirjoittaa muusta?

On vielä neljäs kirjaa, joka ei ole suomennettu. Kurdinkielinen versio on käännös ruotsista. Kirjoissaan Yashar näyttää ulottuvuuksia vuosisatojen ajan jakautuneesta Turkin yhteiskunnasta. Aiemmin historiassa Turkki yritti ratkaista maassa hallitsevan eripuraisuudet. Armenialaisten kansanmurha ja karkotus oli häpeällinen hanke. Tilanne kun vaan paheni entisestään.

Kurdien tapauksessa samanlainen rotupuhdistus käytännössä ei olisi ollut mahdollista. Merkittävä maan osa-alue kuuluu alusta alkaen kurdeille. Niin vahvaa juurta ei voitu helposti yhdessä hankkeessa katkaista lopullisesti. Kyseessä on yhteiskunnallisesti luokkien välinen ristiriita, johon mahtuu myös paljon turkinkielistä väestöä. Orhan Pamukin kirjoissa, esimerkiksi Lumi tai Elif Shafakin Eevan kolme tytärtä, kirjoissa aivan yksityiskohtaisesti käy ilmi, että kuluneet vuosikymmenet ovat vaan laajentaneet tämän yhteiskunnallisen luokkien välisen kuilun.

Oman aikansa parhaista Yashar Kemal valitsee İnce Memedin paljastaakseen ongelmatekijät juuritasolla. Siitä on ollut apua sorretulle kansaluokalle, että heidän tuskistaan ja on kirjoitettu ja ympäri maailmalla heidän ahdingonsa on kuultu. Lisäksi tutkijoille ja politiikoille nämä kirjat tarjoavat runsaasti eväitä pohdittavaksi ja punnittavaksi.

YouTubeista löysin videon, Yashar Kemalin haastattelusta. Başûrê Kurdistanê:sta (Irakin Kurdistan) kaksi kurditoimittaja käyvät hänen luonaan Istanbulissa ja tämän kotona suorittavat haastatteluja. Siinä hän kertoo, että toistakymmentä vuotta teki töitä noilla alueilla, johon sijoitti myöhemmin Memedin tarinoitaan. Joten tuntee seutua todella hyvin.

Onko niin että itse kurdit ovat valinneet aseen ja kohtalokseen taistelun? Tässä osassa tähän kysymykseen myös saa vastauksen. Jos Memed itse oikeasti saisi päättää, varmasti haluaisi vain elää rauhassa kauniin naisensa Seyraninsa kanssa. Memedin ajasta tähän päivään kurdi miesten ja naisten lainsuojamattomana, tilanne ei ole kovin paljon muuttunut. Silloin Memed taisteli lain suojassa olevia rosvoja vastaan, eli pieniä ja suuria herroja, ja he nimittivät Memedia teiden rosvoksi. Tänä aikana kurditaistelijat yrittävät taataa perusihmisoikeuksia kurdeille ja taistelevat terroristeja vastaan. He tekivät suurenmoisella tavalla oman henkensä uhraamalla ja kukistivat kansainvälisesti järjestäytyneen islamilaisen terroristijärjestöä ISIS. Ja Turkin hallitus, joka on antanut eniten tukensa ISIS järjestölle, nimittää kurdeja terroristeiksi.

Siksi suosittelen suomalaiselle lukemaan näitä kirjojia. Koska se antaa selkeän kuvan, miksi myös tänä päivänä kurdit ja muut aktiivistit ovat ahtaalla.

Ohdakkeet palavat

 Teos: Ohdakkeet palavat (İnce Memed II)
Tekijä: Yaşar Kemal, 1968
Suomentaja: Eeva Siikarla, 1973
Luettavaa: 442

Memed on palannut. Pelko ja rohkeus ovat palanneet. Niin kauan kuin oikeus ei ole toteutunut. Niin kauna kuin toisten kunnioittamisella sija ei ole yhteisössä, niin pelko elää. Se ei ole hävinnyt minnekään, se on vaan siirtynyt paikasta toiseen tai silloin kun sitä tunnetaan heikommillaan, se on siirtymävaiheessa, matkalla vieläkin voiton juoksuhaudasta häviön luolaan. Menee aikaa ennen kuin se on saavuttanut täysikasvuaan. Se ei häviä kokonaan milloinkaan, tarpeen vaatiessa se herää.

Niin kauan kuin esi-isien maihin ei ole oikeutta mennä, kansa tarvitsee sanakaria. Niin kauan kuin ei ole saavutettu itsemääräämisoikeus, sanakaria taritaan. Tässä kuka muu kuin Memed voi ottaa tämän suuren vastuun hartioilleen. Ohdakkeet palavat ja se raivaa tieltään kyläläisille viljellä maata. Kerätä satoa omaan varastohuoneisiin, eikä jako mene niin, että vaiva on heidän ja sato menee agoille (kylän herroille). Mutta tämäkään ei kestä kovin pitkään kuin hävitetyn Abdi agan tilalle nouseekin toinen aga ja tilanne on vielä entistäkin pahempi. Mutta tätäkin voi hävittää, jotta sanakarin mielen rauhan vie ajatus: kuinka kauan tämä voi jatkua? Abdi aga menee ja toinen aga nousee hänen paikalleen ja jatkaa entistäkin rajuimin kyläläisten sortamista.

Kaikki myös tarvitse rakkautta, niin jopa Memed (kunpa meidän aikalaisemmekin tämän tajuaisivat). Kun kaunis, aito rakkaus herää, se vie järjen päästä.

”Seyran ei voinut irrottaa kasteensa Memedistä. Hellät, lämpimät tunteet heräsivät hänen sisimmässään, tunteet jotka hän oli kokonaan unohtanut. Kun hän katsoi Memedin kasoja, kaukainen, unohtunut lämpö tulvahti hänen ylitseen. Seyran painoi katseensa maahan, ja huomasi taas yhtäkkiä, että se oli kohonnut Memedin kasvoihin.”

Agojen rinnalle nousee myös muita uusia julmia rikkaita maan ryöväriä. Entiseltä soturilta on tullut pahempi hirmuinen tyyppi, joka kohtelee kyläläisiä pahemmin kuin aga. Sen myötä tarinassa herää toivoo, että Memedin kaveriksi myös tulee kokenut taistelija. Mutta jo ennen kuin edes ehtii tapahtua mitään todellista taistelua, toivo haihtuu kuin usvaa.

"… Idis bei odotti yhä. Lopulta hän ei kestänyt enää:
-- Arif Saim bei, Arif Saim hei …
Hän ei lopettanut lausettaan; takaa tullut luoti lävisti hänen niskansa ja tuli ulos kaulasta. Hitaasti Idris bei liukui hevosen selästä maahan, hengettömänä. Hänen kalpakinsa putosi vähän matkan päähän hänen päästään ja hänen kullanväriset hiuksensa pääsivät valloilleen pölyiseen maahan. Hänen verensä levisi laajenevaksi lammikoksi hartioitten luo, kunnes se ulottui hiuksiin ja tahri ne."

Rampa Ali toi uutisen Idris bein kuolemasta Memedille. Memedin suru oli suuri, mutta yhtä suuri oli hänen ilonsa Ramman Alin tulosta.”

Tämä varmasti minulla jää mieleen niin kauna kuin muisti jaksaa. Todella surullinen näyttämö, järkyttävä tilanne. Yksi parhaista ajan hahmoista noin vaan kuihtui, koska hän oli oikeamielinen ja reilu ihminen.

Tämän kirjan myös innolla ja janoisena luin alusta loppuun. Uskomattoman hieno käännös.

Haukkani Memed (İnce Memed)

 

 Teos: Haukkani Memed (İnce Memed)
Tekijä: Yaşar Kemal, 1958
Suomentaja: Eeva Siikarla, 1974
Luettavaa: 280

 Yksi kaikkien puolesta, ja kaikki elävät yhden varjossa. Se yksilö voi olla sellainen, joka luullee, että enemmistön eloon säilymisestään ovat hänelle kiitollisia, vaikka todellisuudessa hänestä muuta ei ole kuin taakka heille. Toisaalta on toinen yksilö, joka on oikeasti valmis antamaan sielunsa muiden puolesta. Nämä kaksi yksilöä eivät ole samasta maasta, vaikka molemmat niin sanottu ovat ihmisestä.

Haukkani Memed oli Toinen kirja Yaşarista, joka tuli luettua suomen kielellä. Kurdina minulla on ollut omat motiivit lukea tämän ja seuraavat kirjat samasta kirjailijasta. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Vihdoin olen päässyt sukeltamaan kurdien eniten ihailtu kirjailija Yaşarin tekstimaailmaan ja siinäkin vielä haastaa itseään lukemalla suomen kielellä. Yaşarin kirjat ja suomen kielen kylpy. Olin ollut optimistinen suomen kieltä kohtaan alkuvaiheesta muutettuaan Suomeen siinä mielessä: ei voi odottaa tapahtua kovinkaan merkittävää asiaa tässä kielessä. Mitä enemmän sain oppia Mika Waltarista, sitä myötä optimismisuuden sumukin alkoivat hälvenemään ja yhä kirkkaammin sinivalkoisen maan sinisyys tuli näkyville.

Ajatus nauratti, että suomen kieli on rikas kieli. En tiedä kuinka rikas suomen kieli on, mutta sen verran rikkaalta minusta tuntuu, että minulle kielen oppiminen välttämättä koskaan ei lopu. Tuntuu kuin on pieni poika, joka yrittää kivetä oikein korkealle jyrkänteelle kalliovuorelle. Mielestäni erityisesti on sellainen tunne, koska kyseessä on miltei maailmaan vaikein kieli. Koskaan ajatus itsestään ei pulppua, vaan aina se vaati miettimistä ja ajattelua lauserakenteeseen, erityisesti sanojen järjestys ja päätteitä.

Kirjan alusta aivan loppuun matka lukemisessa kulki kieliasun ihailun ja nauttimisen kautta. Tässä korostui hienon käännöksen merkitys. Ihailen kääntäjän hienoa suomennosta. Romaanin maan kulttuuri ja historialliset tapahtumat eroavat niin suuresti suomalaisesta, että helposti voisi ajatella, että on erittäin haastavaa kääntää suomeksi. Mutta tässäkin ilmeni suomen kielen vahva piirre, jonka todistanut hyvän suomentaja.

Vielä minun isäni aikana rojhelat Kurdistan (itäinen Kurdistan) puolella oli eletty tätä kylänpäällikkö aikakautta. Isäni ja muut alueen miehet ja naiset usein keroivat kokemuksiaan niiltä ajoilta. Siksi olin toivonut, kunpa sitä tärkeä historian vaihe kirjoitettaisiin muistiin, jotta nyt ja tästä eteenpäin aina voisi lukea.

Abdi agan julmat kohtelut pienelle pojalle Memedille on aivan liika. Toki se on liika kaikille kyläläisille, mutta aikuisilla on etu miettiä ja punnita teon seurauksia monta kertaa enemmän kuin kokematon nuorukainen, jo ennen ajatuksen toteuttamista. Memed päättää heittää pois Abdi agan raskas taakka. Kerran lapsena tehnyt tottelemattomuutta vielä varttuneempana hänen on helpompi tehdä toistakin kerta. Sitten uskaltaa ottaa ystävänsä mukaan ottamaan selvä miltä näyttää kaupunki. Ja seuraavaksi hankkia käsipyssy ja siten vielä rakastua kauniiseen tytön. Tyttö ei olekaan kuka tahansa tyttö, vaan sellainen, joka asetta hänet vastakkain Abdi agan kanssa.

Hieno teos, hieno suomennos.

Linnut ovat lähteneet. (Kuşlar da gitti, 1981)

Linnut ovat lähteneet. (Kuşlar da gitti, 1981)
Kirjoittanut: Yaşar Kemal
Luettavaa: 112

 

 

Kurdeilla on moniakin tunnettuja hahmoa, jotka ovat tehnyt suuria tekoja kansan puolesta. Kuitenkin kansainvälisellä tasolla tunnetuista Yilmaz Güneyn rinnalla kiistattomasti Yaşar Kemal nousee esiin, toki hän ei aivan ainoa.

Oli yllätys tietää, että suomen kielelläkin on Yaşar Kemalin kirjoja. Tuskin enää odotan yllätyksiä suomen kielen kanssa. Myöhemmin varmaan vielä tähän asiaan palaan, kun kirjoitan tämän vuoden lukemastani Saramgon kirjan käännöksestä.

En tiedä millaista on ollut tilanne ennen Suomen itsenäistyminen tai muutama vuosikymmenen sen jälkeisessä ajoissa, paitsi että vain tiettyjen romaanien kautta läpi tulee vahva kaipaus kallistua kaiken tavoin länteen ja tehdä pesoero itään ja Lähi-idästä tulleiden ideologioiden ja elämän tapoja vastaan. En usko, että tähän löytyy yksiselitteinen syy, siitä voi puhua monilta kantilta. Tässä lähinnä puhun siitä, että missä määrin Suomessa on oltu kiinnostuneita mitä kuuluu Lähi-idän kirjallisuudesta. Ihailtavaa on se puoli, että ennen 2000 lukua, täällä on käännetty Yaşar Kemalin teoksia suomeksi.

Pieni 112 sivuinen Linnut ovat lähteneet, Yaşar Kemalin kirja paljastaa Turkin maaperässä lasten maailmaa. Oikeataan kirja on vielä lyhyempi kuin 112 sivua kun sitä vähentää 19 sivua alkusanaa. Kirja vie lasten maailmaan ahtaalle kujalle, pimeä ja kostea, jossa lapsi itkee ja huutaa, palelee ja vatsa kouristaa nälkään. Silti se on paikka, jossa hän oppii pärjäämään maailmassa, jossa moskeijoiden minareetit uhkaavasti ovat pystytetty ja ruoka lapsen suun polttavan tulinen.

Lapset pyydystävät lintuja, elättämään itsensä ja pysyäkseen elävien kirjoilla. Suuren kaupungin, Istanbulin toreilla ja moskeijan pihatorilla kaupustelevat lintuja, siellä käyttävät taitojaan herättämään ihmisten huomiota, houkutteleva lintuja, jopa yksittäisiä haukkoja taivaalta pyydykseensä ja vievät häkissä lintuja kaupunkiin, koettaakseen vanhurskaiden uskoa. Ja näinkin tapahtuu, että hurskas on vain tuntemattoman katseessa hienoa ja synnitön. Sitä että ohi tuntemattomat näkevät, kun tämä pureskelee arabiankielisiä sanoja hampaiden alla.

Kaupunki on muuttunut siinä määrin, että taivaiden lintujen pyydystys käy helpompi kuin kaupunkilaisten säälien herättäminen häkeissä läähättävien lintujen vapauttaminen.

Tätä kirjoittaessaan Yaşar Kemalin on maanpaossa Tukholmassa. Mitä hän aikoo sanoa nuorten poikien pyydystäjien ja lintujen kautta, jotka nälkä ja hätää ajaa heidät parvina verkkoihin?

Välittääkö enää kukaan ihmisten kärsimyksestä ja sananvapauden rajoittamisesta?

Jos joku osaa puhua sanavapauden puolesta ja ahdinkoon ajettujen puolesta, epäilemättä Yaşar on oikea henkilö.

Upea pieni kirja.

Vaarallinen kesä

 

 

Vaarallinen kesä
Ernest Hemingway

 

 

En ollut lukenut Ernest Hemingwayn kirjoja vielä, kun hänestä olin kuullut paljon. Kuulin sitä kirjailijasta korkeasti koulutettujen suusta, jotka halusivat antaa kuvan itsestään paljon lukeneen ihmisestä. Siitä on ties kuinka kauan sitten! Ajat, jolloin kurdi lukija kurdiunelmiensa kanssa vaelteli vuoristoissa. Eikö olekaan hassua, että vielä 2000 vuosisadan loppu puoliskolla kurdi pakenee vuorelle! Minkä ihmeen takia he sitä tekevät? Säästääkseen oman henkensä, ajatuksia, vai suojellakseen kansan identiteettiä?

No oli miten oli, mutta silloinkin puhuttiin sitä tärkeästä amerikkalaisesta kirjailijasta. Siihen aikaan hyvät maineiset olivat lähinnä Eteläamerikkalaisia nimiä kuten Che Guevara, Fidel Castro. He olivat sorrettujen ja alistettujen kansojen vapauttajia. Kuitenkin tämä Ernest oli vangittujen ajatusten ja tunteiden vapauttaja sanojen muodossa.

Aikoja sitten olin lukenut Vanhus ja meri teoksen persian kielellä, myöhemmin Suomessa katsoin sitä elokuvana, Anthony Quinn pääroolissa. Ja nyt Vaarallinen kesä on toinen kirja, ja se tuli luettua viime kesänä. Otettuaan kirja käteen luettavaksi sen nimestä en voinut yhtään arvailla, mistä se aikoo kertoa.
Vanhuus ja meri teoksessa muistaakseni yksi dialogien aihe on amerikkalainen Baseball peli ja tässä koko kirjan on espanjalaisesta härkätaistelusta. Minua koskaan aihetta ole kiinnostanut, mutta kirjan piti lukea aivan loppuun saakka, kun se on suuri Ernest Hemingwayn kirjoittama kirja.
Todellakin tykkäsin hänen tyylistään: kuvailla tilanteita ja maisemia ja tapahtumia. Kun on kiinnittänyt huomioonsa kohteeseen ja silmät nauliintuneet pisteeseen, sitten vielä toisella tai kolmannella lauseella, vaikka vähäsanaisella lauseella vielä porautuu ihon läpi syvälle, kuin hyttysen pisto. Ja sitten hetken voi pysäytä lukijan, kuin voimakkaan mies kämmen iskee perässä kulkijan rintaan metsän polulla, aivan kuin olisi havainnut joku vaaran.
Tuntuu hyvältä lukea kirjan loppuun, Ernest Hemingwayn kirjan, hän oli aikansa tunnettu kirjailija. Sen jälkeen katsoin dokumentin hänen elämästään. Samalla sain selville monista kirjailijan elämän yksityiskohdista.
Epäilemättä hän oli tehnyt kova työtä päästäkseen korkealle, mutta kun tutkii hänen elämää, selviä, että haluttiin hänestä tehdä suuri ja häntä autettiin uskomattoman laajalla mittakaavalla.

kuinka sujui lukeminen 2020?

Kuinka sujui lukeminen 2020

Vuosi 2020 tuli luettua somenkielisiä kirjoja ahkerammin kuin koskaan aiemmin. Tavoite oli korkea, mutta ei ollutkaan helppo saavuttaa. Vuoden alussa tahti oli mainio. Aiheet olivat tuttuja, ainakin talo moskeijan vieressä sai minut innostumaan paremmin kuin mikään muu suonenkielinen. Toki aivan ensimmäinen kirja oli pettymys, mutta en antanut sen viedä minulta lukemisen iloa. Kirjan keskeltä reilu sata sivua vaan tuli käännetty yhdessä yössä mutta loppuun tuli luettua.😉

Toukokuussa lähetinkin sähköpostin Talo moskeijan vieressä kirjan suomentajalle ja kiitoksen ohessa annoin yksityiskohtaisen palautteen. Kääntäjä vastasikin tunnin sisällä ja oli ilahtunut lukijan palautteesta.
Melkein kesäkuun loppuun lukemisen tahti oli hyvä, mutta sen jälkeen se taantui. Syksyn alussa melkein kaksi kuukautta en ollut paljon lukenutkaan. Marraskuusta vuoden loppuun yritin lukea päivittäin, vaikka muutama sivu. Vuoden viimeinen teema oli Turkki, luin reilun 500 sivuisen Pamukin kirjan. Ensimmäistä kerta elämäni aikana joulukuussa katsoin turkkilaisen elokuvan YLE-areenasta. Sitten oli helpompaa ajatella elämän menoja turkkilaisen ikkunasta.

Kirjoja yhteensä 23 ja tekstejä 7642 sivua. Uusi ennätys oman suomen kielen lukemisen urallani. Tavoite ei ollut lukea paljon, vaan säännöllisesti nauttien. Taantuman syys ei ollut kirjojen lukemisen kyllästyminen.
Lisää kirjoja kuitenkin tuli hankittua jossain määräin. Erityisesti kirjojen kalastamisessa onnistuin ostamaan Torin sivulta pitkään etsimäni kirjan. Sitä haluan nyt lukea ensimmäisenä 2021. Vielä tämän vuoden alusta en ole aloittanut uutta luettavaa, mutta pian.
Lukeminen välillä voi olla hidasta, mutta varmasti koskaan siihen ei voi kyllästyä.

Niemi: Juha Hurme

 

 

Niemi
Kirjoittanut: Juha Hurme
Luettavaa: 448

 

 

Olin siinä uskossa, että kaikki Finlandia palkinnon voittaneet kirjat ovat parhaita. Lukijana en voi allekirjoita tätä enää. Tähän asti olen lukenut tai ainakin yrittänyt lukea montakin niitä kirjoja. Listalla ovat kaksi kirjaa, joita tulen aina muistamaan, Missä kuljimme kerran ja Puhdistus. Nämä kaksi olivat täysin erilaisia kuin muut kirjat. Molemmilla oli todellakin asia kerrottavana.
Olin todellakin siinä uskossa, että Finlandia palkinto myönnetään parhaalle teokselle. Käytännön kokemus osoittautui sen vääriksi. Eli asia ei aina ole niin. Minulla lukijana on tietty tarkoitus kirjan lukemisesta. Kirjassa pitää olla tietynlaisia elementtiä, että minä lukijana jaksan jatkaa lukemista ja joka kerta kun olen laskenut kirjan alas, mieleen ei ainakaan jää turhauttavaa olo. Luonnollisesti lukija odottaa, että mieleen jää jotain. Yli neljäkymmentävuotiaana kiinnostuneena ihmisenä voin antaa kirjalle aikaa tehdä minuun vaikutuksen joitakin kymmenien sivujen verran. Mutta silloinkin jos edelleen ei irtoa mitään, tuskin enää avaan sivuja.
Niemi kirja, se on epäilemättä joidenkin mielestä paras teos. Tai oikeastaan saattaa olla niin, että se on tarkoitettu tutkijoille tutkimus projektia varten, mikäli kaikki kirjassa esitetyt älyttömät luvut paljastavat jotain asiaa. Mutta takuu varmasti sitä ei voi kiinnostaa kovinkaan paljon lukijaa.
Erityisesti tämän kirjan jälkeen kynnys on todella korkea, että luen jonkun suomalaisen kirjailijan teosta. Muutaman kirjan jälkeen tuntuu siltä kuin suomalaisilla kirjoilijoilla enää ei ole hyviä aiheita, mitä voi kirjoittaa. Käännökset ovat usein aivan upeita. Tai luen suomalaisen kirjailijan teoksen, jonka tiedän jo että kirja on oikeasti hyvä.
Joten en tykännyt Niemi kirjasta ja jälleen myin samalla hinnalla kuin olin ostanutkin.

 

 Pitkät kihlajaiset
Kirjoittanut: Sébastien Japrisot
Luettavaa: 334

 

Kenties tämä on ensimmäinen suomennettu ranskalainen kirja, joka tuli luettua. Kirjan sain työkaverilta. Kirjan alussa tulee viiden ranskalaissotilaan esittely kierros. Hetken päästä yksi kerrallaan tarina palaa heidän tarinansa vielä yksityiskohtaisempi kerroin.

Sitä asia niin usein olen pohtinet, ja käynyt monissa yhteyksissä läpi: kun johtaja tai johtajat päättävät neuvottelujen sijan tarttua aseisiin, eivät yhtään ajattelee heidän päätöksensä tuhoa miljoonien ihmisten suunnitelmia.

Vuosia kestänyt sota kahden maan välissä joskus on syttynyt ainoasta tykki laukauksesta tai maailman sodan liekit syttyneet yhdestä murhasta. Ei ihme, että niin usein kirjallisuudessa rakkaus ja sota ovat käytetty rinnakkain, ikään kuin niiden väliset suhteet olisivat välttämättömiä. Sota koettelee ihmisiä monessa suhteessa. Rakkaus, uskollisuus ja vastaanottavaisuus ovat herkempiä ihmisten piirteitä, joita eniten koetellaan. Tänä aikana ihmisiä suututtaa yksikin muutos heidän aikataulussaan, mutta entä jos koko elämän asiat menevät uusiksi. Koronakriisi on saanut ihmisiä havahtumaan, että joskus heidän elämänsä suunta muuttaa aivan odottamaton tilanne, joka on täysin pois sinun käsistäsi.

Nuori tyttö saa huomion saman ikäiseltä pojalta, mutta kun vuodet vierivät alta, myös heidän elämänsä asiat muuttuvat. He varttuvat lähellä aikuisikään ja sota syttyy, sota vaatii asemiehiä ja vastaavasti nielee uhriensa. Kuitenkin nuorelle aidosti rakastuneelle tytölle mikään maailmassa ei merkitse yhtä paljon kuin vilpitön ja aito rakkaus. Vielä sodan päättymisestä on kulunut vuosia, mutta rakastunut tyttö ei halua luopua rakkaudestaan. Hän ei tahto, että poika olisi voinut oikeasti kuolla sodassa.

Ensimmäinen maailman sota on tuhonnut kaupunkeja ja kyliä. Monilta se on lakkauttanut suvun jatko mahdollisuuksia, jättänyt lapsia isättömäksi ja vaimoja leskiksi, se on vienyt turvan kokonaan perheiltä. Mutta miksi se säälisi tyttö parka? Tyttö on taloudellisesti hyvin voivasta perheestä, mutta hän onkin vammainen jaloista. Aivan kuin poika olisi hänen koko lapsuuden muistio, siksi tyttö ei hetkeäkään lakka uskomasta siitä, että poika on todellakin vielä elossa. Poika olikin viiden sotilaan joukossa, joita oli tuomita kenttäoikeudessa kuolemaan.

Tarina oli välillä monimutkainen, mutta erittäin koskettava tosi rakkauden kestävyydestä. Tytön vuosia jatkaneen vaivan näköä lopulta palkitaan suuresti.

Koskettava tarina sodasta ja rakkaudesta. Kirjaa luettuaan tuli tämäkin ajatus mieleeni, että halusin muuttaa Ranskaan pieneen kylään, jotta itse voisin kokea ranskalaisen rakkauden, toki koskaan en kaipa sota.
Suosittelen lämpimästi kirjaa.

Ja vuoret kaikuivat

 

Ja vuoret kaikuivat
Kirjoittanut: Khaled Hosseini.
OTAVA, Keuruu 2013.
Luettavaa: 412
Kääntäjä: Katariina Kaija

 

Leija pojan teoksen kohdalla voisi päätellä, että teoksen maailmanlaajuisessa menestyksessä vaikuttivat sattuma, onni ja maan sotatilanne, joka on tehnyt Afganistanista mystisen maan. Jälkimäisessä Tuhat loistavaa aurinkoa kirjassa toisaalta maailmanlaajuiset utelijat katseet naisten elämään Afganistanissa olivat syynä jatkolle. Mutta tässä kolmannessa teoksessa kirjoitus tyyli ja upea teksti veivät ensisijaisen huomioon ja tarina oli vain runko, johon oli sisällytetty tärkeitä viestiä lukijalle.

Minulle Ja vuoret kaikuivat, kirja herätti suurta huomiota kirjailijan edistystä kohtaan. Minun mielestäni kirjailijalla oli tarkat suunnitelmat rakentaa erinomainen kokonaisuus. Tarkka suunnittelu, jossa alussa oli tiennyt mitä kautta kuljettaa tarinansa ja mihin se päättää, ja vielä tämän kaiken päällä huippu ja ammattilainen viimeistely. Aivan kuin timantti varas, joka kaappaa saalista, niin siististi, jättämättä pientäkään jälkeä.

Taitavasti aloittaa tarinansa vuoren rinteeltä pikku kylästä ja siskon ja veljen välinen rakkaudesta, joka oli lujittanut äidin kuoleman seurauksesta ja se kesti halki aavikkoa kaupunkiin, Kabuliin saakka, kunnes heidät erotetaan. Ja vielä kuolemaan saakka pikku laatikko kulkee rinnalla, kantaen kauniita lapsuuden muistoja. Kuitenkaan kumpi rakkauden kantaja osapuoli ei muista laatikoon kätkettyä salaisuutta.

Ensimmäisessä ja toisessa teoksessa tarinat pyörivät vain afganistanilaisten elämässä. Tällä kertaa tarinan ylittävät rajoja paljon pitemmälle. Nyt kerrotaan myös pariisilaisten ja kreikkalaisten elämästä.
 Toisaalta tässä kirjassa tulee ilmi ainakin yksi piirre Afganistanin elämästä, joka on ollut kovasti kätketty salaisuus. Ja se on mies sukupuolten seksuaalinen asiaa. Poikalapsia on käytetty seksuaalisesti hyväksi, eikä sitä puhuttu julkisesti. Lisäksi miesten välinen seksuaalinen suhde on aina ollut tabu, johon ei ole uskallettu edes viitata.

Alle kolmen kuukauden sisällä luin kirjailijan kolme teosta julkaisuajan järjestyksessä. Tarinoiden kerronta ja kirjoitustekniikan edistykset olivat ilmeisiä. Kirjailija kirjoittaa asiantuntevasti Afganistanista, sen kulttuurista ja tavoista. Aivan mainio tapaa tutustua toiseen kansan nykyajan todellisen kuulumiseen. Tämän tapaiset kertomukset eroavat tyystin, vaikkapa suomalaisen kirjoittajan, joka kuule pizzeriassa jokunen tarinan, joka on vain suunnilleen sinnepäin ja sitten mielikuvituksen avulla lähtee sitä kehittämään teoksen. Silloin ei mitään ihmettä, että lukijalla syntyy totaalinen harha kuva toisen maan tavoista ja sitä muodostuu syrjivä asenne.

Ehdottomasti suosittelen tämän kirjan lukemista. Siinä luet tarinan mestarista, joka osaa käyttää oikeita mausteita ja huolehtii siitä, että asioista puhutaan oikeilla nimellä eikä kauheasti liioitelleen.

Ihmiskunnan loppulaukka

Teos: Ihmiskunnan loppulaukka

Kirjoittanut: Arto Paasilinnan

Luettavaa 234 sivua

Nautinko edelleen yhtä paljon Arto Paasilinnan tekstistä? On väärin, jos sanon, etten nauttia yhtään, mutta en suinkaan yhtä paljon kuin ennen, aika, jolloin luin Jäniksen vuosi tai Hurmaava joukkoitsemurha tai Onnellinen mies. Erityisesti Hurmaava joukkoitsemurhan kanssa minulla oli erityisen paljon hauskoja hetkiä.

Tämä taisi olla viimeinen kirja Paasilinnasta, mitä luin. Maahanmuuttajana elämä pohjolassa ei ole niin tasaista, että voisi ottaa niin rennosti ja nauraa Paasilinnan juttuisilla. Tosi elämän henkiset haasteet ovat väijytyksessä hetki hetkellä. Elämän jokainen päivä itsestään on uusi taistelu. Vihollinen on sama, eli vastoinkäyminen, mutta se muuttaa muotojaan. Siksi joka päivä jostain on saatava voimat, jotta eväitä riittää päästäkseen ylös sängystä seuraavana aamuna.

Se että osaa nauraa Paasilinna puheella, itsestään on pieni ihmeen toteutus suomen kielen edistyksen saralla. Myönnän, että oli hauska lukea myös tämän kirjan, mutta on pakko edetä raskaammilla jutuilla, jos meikäläinen tahtoo vielä maistaa itse suolatulla hetkillä, jotta masennus ei pääsee polttamaan ilon juureltaan.

Oneiron

Teos: Oneiron

Kirjoittanut: Laura Lindstedt

Luettavaa 440 sivua

Kirja oli mielessä jo pitkään ja suurella odotuksella otin Oneiron luettavana. Kenties odotukset olivat Oksasen Puhdistuksen tasolla ja vielä sitäkin korkeammalla. Jos rinnastan näitä kahta keskenään siinä, miten alku sivut alkavat, molemmat hyvin taitavalla kuvauksella. Molemmissa ilmenee erittäin vahva kirjoittamisen taito. Kuitenkin Puhdistus oli helpompi minun seurata tekstiä. Oneiro ali hankala heti alusta lähtien, raskas teksti.

En halunnut keskeyttää missään nimessä. Joistakin kohtauksista oikeastaan en pitänyt lainkaan, ja ani harvoin tapahtuu, että enää jatkaisin. Mutta tämän jatkoin lukemista kuitenkin, koska olin saanut hyvän kuvan kirjailijasta. Tosi jännä millä tavalla ihminen muista asioita. Vuonna 2015 Finlandia-palkinnon yhteydessä katsoin YLE TV:ltä kirjailijan puheen. Hänen ajatuksensa minun korvani kuulosta täysin erilaiselta kuin kenenkään muun julkisen suomalaisen.

En aivan muista sanan tarkkaa sitä puhetta, mutta rohkeat sanat ja sävy haastoi vallanpitäjiä. Tunsin itse kuuluvani sorrettuihin ihmisiin, joiden puolesta hän puhui. Vaikka olen varttunut poliittisesti väkivaltaisessa järjestelmässä. Ja kuka tervemielinen ihminen voi ihailla väkivaltaa ja sekasortoista järjestelmää. Siksi en tarkoittaa sitä, että pitää aina vastustaa vallanpitäjiä ja heidän tekemät päätöksiä. Mutta toisaalta tuntuu siltä, että välillä suomalaiset luottavat aivan liikaa viranomaisiin. Tai uskovavat ja luottavat liikaa mitä heille tarjotaan ja syötetään. Ja harmi että tuollainen luottamus on vahvempi kuin parisuhteen tai ystäväpiirin suhteessa.

Tämä kaikki sai aikaan sen, että Laura Lindstedt puhe minun korvaani kuulosti aivan erilaiselta kuin muiden. Mutta silti hänen kirjansa oli vaikea lukuinen minulle. Tämäkin oli naisten maailmasta kuten Oksasen. Kuitenkin kirja näytti uusia näkökulmia minulle.

Viime aikoina enää en ole lukenut suomalaisten kirjoilijoiden teoksia. Koska minun on todella vaikea päästä mukaan juonissa. Sanoisin että ne ovat kirjoitettu liian vaikeasti hienoja, niin että minä en voi nauttia. Luen suomeksi käännettyjä teoksia. Aivan upeita käännöksiä.

Auta armias

Teos: Auta armias

Kirjoittanut: Arto Paasilinna

WSOY 1989

Luettavaa 276 sivua

Tällä kerta ylhäisten asioilla, liiankin ylhäinen. Kaikkivoipa itse Jumalan korkeuksiin asti vie lukijan itse Arto Paasilinna. Jumala on loman tarpeessa ja hänelle etsitään sijainen tai tuuraaja, joka ylläpitää elämän järjestystä maan päällä. Juoni ja ovela, jotta jälleen kirjailija pääsee kuvailemaan suomailisia. Kaveria ei jätetään yksin, tämän ainakin Paasilinna todistaa tarinassaan. Miksi ulkomaalainen aina jää yksin tässä maassa? Tämä voi olla toisaalta niin mystinen, ettei vielä kukaan ainakaan ääneen uskalla paljastaa.

Hauska lähestymistapa jumalan asioihin. Todella hieno asia, että demokraattisessa järjestelmässä uskaltaa puhua myös jumalasta, niin hauskasta kuin mitä voi lukea tässä kirjassa. Ei tarvitse haukkua asiaa, joka on kuitenkin pyhää toisille, mutta samalla joidenkin mielestä sitä voi tehdä pilaa.

Jos vielä uskoo itsessään voimaa tarttua Paasilinnan kirjoihin, ei ole huono idea tätäkin kirja lukea. Kantasuomalaisella ei välttämättä vie paljon aikaa lukea koko kirjan lyhyessäkin ajassa, kun meikäläiseltä kutenkin vei montakin päivää.

Tuhat loistavaa aurinkoa

Teos: Tuhat loistavaa aurinkoa.

Kirjoittanut: Khaled Hosseini.

OTAVA, Keuruu 2008.

Luettavaa: 399 sivua.

Kääntäjä: Kristiina Savikurki.

Tuhat loistavaa aurinkoa on kirjailijan toinen teos Leija pojan jälkeen. Ensimmäinen kirjansa levitti kirjailijan mainetta jo räjähdysmaisesti kautta Yhdysvaltain ja Eurooppaan.

Edellisen kirjan kitkaisen lukukirjan jälkeen tunnetaso oli sen verran alainen, että suhteeni lukemiseen kaipasi lohtua ja jälleen välien korjausta. Siksi kirjapinosta pöydällä kippasin tutun maailmaan, jonka ovet auringon kotikunnille avaa Khaled Hosseinin taikakynä.

Ajat sitten elin vaiheessa, jolloin henkisesti enempää ei ollut yhtään varaa lukea Lähi-idän kurjaan oloon tarinoita tai ylipäätään mistään ikävistä asioista. Jopa tietyt musiikki ja elokuvat nostattivat voimakkaat, uuvuttavat tunteet pintaan. Tiesin että sieltäpäin tulee paljon aarteita, myös sen, että enemmin tai myöhemmin palaan niihin juttuihin. Tänä aikana lukemalla saan voimaa, jaksamaan jopa pilviset synkät elämän päivät.

Voiko olla parempi tapaa antaa tietoa maan historiasta kuin kirjoittamalla romaani. Tässä tarinassa erinomaisesti kirjailija tuo esiin naisten elämää Afganistanin sotaisesta maasta, joka on ollut sotatanner vuosikymmenin. Tarina on todella koskettavaa. Siinä kuvaillaan kuinka naiset sinnittelevät pysymään elossa ja aina pyrkimys vain eteenpäin, vaikka se koko yritys onkaan vain kangastus. Kuten Puhdistus kirjassa, myös tässä teksti onnistuu viemään maalin tarkoituksena siinä, kun kuvaillaan miesten julma vallan käyttöä. Mies lukijan asemassa tunsin suurta vihaa miehiä kohtaan, jotka ovat jääneet kauas inhimillisyydestä.

Toisaalta teksti oli nautittavaa lukea. Johdonmukaisen ja helposti seurattavaa teksti. Nostan hattua suomentajalle. Ihailen suuresti kääntäjän taitoa saada aikaiseksi mahtavan käännöksen. Aivan kuin alkuperäinen teksti olisi kirjoitettu suomeksi.

Suosittelen ehdottomasti.

Akvarelleja Engelin kaupungista

Teos: Akvarelleja Engelin kaupungista.
Kirjoittanut: Jukka Viikilä.
Gummerus Kustannus Oy.
Keuruu 2016.
Luettavaa 213 sivua.

Miksi otin tämän kirjan luettavaksi ylipäätään, joka ei ollut minun makuuni ollenkaan. Tammikuun 20 päivään mennessä olin ehtinyt lukea kaksi kirjaa, kunnes tyystin uppouduin Talo moskeijan vieressä kirjaan. Tuntui kuin koskaan aiemmin en ole ymmärtänyt todellista nautintoa lukemisesta. Maku jopa voitti Iranilaista kubideh kebabia. Ei voisikaan ikinä uskoa, että kubideh jäisi mistään jälkeen. Se olikin kierre, eikä hetkellinen maistiainen. Koska Onnellinen Mies, Puhdistus ja Leija poika antoivat kotkan siivet lentämään taivaan korkeuksissa, auringon pihapiirissa leikkimässä hänen kaunottarien seurassa.

Ja tämä kirja oli kylmä vesi niskoillani Helsingin kylmässä tuulisessa säässä. Ostin kirjan sen takia, että se on voittanut Finlandia palkinnon, ja luin koska asun Helsingissä ja kunnioittaen kirjailija. En ole asemassa vähättelemään ja aliarvioimaan kyvykkään kirjailijan työtä, mutta kirja ei ollut minun makuuni. Silti luin loppuun saakka, raskasta lukemista.

Simpauttaja

Teos: Simpauttaja
Kirjoittanut: Heikki Turunen
Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1974
Luettavaa 304 sivua

Muistan ajat, jolloin kaikki puheet ei ollut helppoa minun ymmärtää, erityisesti Suomalaisten ikäihmisten puheet saattoivat jopa puolet mennä ohi minun yli ymmärrykseen. Silti koskaan en kyllästynyt kuuntelemaan, mitä he puhuivat. Suomen kieli vieläkin yli kaksivuosikymmenen jälkeen tuntuu vaikealta.

Mahdottomuus, miten voi olla niin, että kaiken aikaan lukea säännöllisesti suomen kielellä ja olla lähes päivittäin tekemisessä valtaväestön kanssa, silti edelleen tuntuu niin vaikealta, että usein pitää miettiä jopa puhuessa, että kuinka meneekin lauseessa päätteet?! Turkin kieltä opittiin noin vaan kuin oltiin täkäläisten kanssa tekemisessä. Englantia aivan alusta asti lähti käyntiin vain itseopiskelun kautta. Koskaan en unohda Tampereella lauantai päivän, jona päätin enkun opiskelusta.

Oppimismateriaalina oli käytettävissä enkun aikakauslehti ja sanakirja. Aamiaisen yhteydessä päätös vahvistui ja heti sen jälkeen puoli yhdeksältä keittiön pöydän ääressä aloin lukemaan moni sivuisen artikkelin. Ennen lounastaukoa kerran olin käynyt vessassa ja lounaan jälkeen vielä iltapäivällä kerran oli pidetty teetaukoa, sitten ensimmäinen kahdeksan urakkaopiskelu oli paketissa. Koko artikkeli oli luettu. Kirjaimmellisesti tarvittiin tarkennuslasia, jos halusi etsiä yksittäisiä sanoja, joita ei ollut alleviivattu ja viereen äidinkieliä olisi kirjoitettu sen merkityksen. Vaivaa palkittiin myöhemmin sillä, että edistystä tapahtui. Opiskelusta ei annettu periksi, mutta ei läheskään ollut joka päivästä. Ja silti ei ehtinyt kulua kuin alle viisi vuotta, että pystyin jo puhetta tulkkaamaan ja vähän myöhemmin Isossa-Britanniassa tekemässä käännöstyötä. Alkua vaiheessa oli haastavaa ymmärtää ihmisten puheet, mutta bitit eivät pettyneet muukalaisen hitaan puheen ymmärtämiseen, eikä muukalainenkaan itse antanut vaikeasti ymmärtämisen häpeän voittaa edistyksen intoa. Iloa tuoksuu koskaan ei lakannut.

Heikki Turuselta olen ostanut montakin kirjaa ja Simpauttaja oli eka niistä, jonka otin kirjahyllystä luettavaksi. Kirjasta olen kuullut jopa sellaisenkin jutun, että joku Suomen presidentti, ilmeisesti Kekkonen, oli rinnastanut kirjan Seitsemän veljekseen. Joten suurella innolla rupesin kirjaa lukemaan. Mielenkiintoiselta kuulosti, koska se käsittelee suomalaista maalaiselämää.

Minun motoni on: älä jätä kirjaa keskeneräisenä. Tällä kerta kirjassa en edennyt kuin sivuun 75. Mitä pidemmälle lukemisessani etenin yhä enemmän alue murre tuli vastaan. Ilmeisesti Pohjois-Karjalan tai Pohjois-Savon murretta, mitä Turunen käyttää. Se alkoi olla jo minulle liikaa. Ensin pitää selviytyä varsinaisesta standardi suomen kielestä, ja sitten jos aika ja mielenkiinto riittää, vois kevennykseksi myös vilkaista Savvoo.

Varmasti myöhemmässä vaiheessa vielä palaan Turusen kintereellä, seuraavaksi on aika siirtyä Akvarelleja Engelin kaupungista teokseen.

Leijapoika

Teos: Leijapoika
Kirjoittanut: Khaled Hosseinin
Suomentaja: Erkki Jukarainen
Otava, Juva 2004



Khaled Hosseinin Afganistanilaisen kirjailijan esikoisromaani vuodelta 2003 (The Kite Runner) ja ensimmäisen kerran ilmestynyt suomen kielellä 2004.

Vuosia sitten erältä suomalaiselta kaveriltani kuulin Leijapojasta. Sitä en pitänyt kovin merkittävänä asiana. Näin helposti työnsin kädet nyrkissä taskun pohjaan ja korvia myötä pää takin kauluksiin kävelin rinnettä alas, enkä sen kummemmin katsonut taakseni. Toisin kuin tilanne, jossa hurmaava ruusun tuoksuinen tyttö kävelee iltapäivällä lenkki polulla vastaan. Ensin puoliksi salaa automaattisesti katse skannaa päästä varpaisin ja sitten joskus vielä kiusaus voi olla niin ylivoimainen, että hänen käveltyään ohi niska kääntyy 180 astetta taakse ja katseet vielä iskeytyvät hienoihin kohonneeseen osaan aavistuksen matka vyötäröstä sitten liukastuvat takareisiä alas maahan. Paitsi että oikein perusteellinen mies aloittavat usein läpi katselun nilkoista ja sitten polvesta etureisiä läpi katse kiipeää ylävartaloa litteää vatsaa pitkiin kaulaan ja sieltä hyppy leukasta suoran huulten aaltoihin ja sitten nenän rinteellä kohti silmiin, jossa sadasosasekunnin ajassa katseet tervehtivät toisiaan tai pienen pieni hymy viiltää sydämen pinta sen verran terävästi ja veri valuu haavan urasta kuin kyynelet surullisista silmistä. Vain muutama kyynel yksi toisensa perään laskeutuvat kohti poskipäähään varojen törmäystä, kuin raskaana nainen lakeassaan talvenpakkaspäivinä kävelee alas rinnettä.

Ajattelin vaan, että joku hyvä tarinan kertoja on keksinyt juttuja ja länsimaalaisia vaan viehättää kaikenlaista liioittelua Lähi-Idästä ja erityisesti Afganistanista, mutta usein nämä tarinat peittävät todellisen elämän asioita. Nyt toinen kerta minä itse hakauduin sen seuraan. Talo moskeijan vieressä kirja oli herättänyt ennen näkemättömän lukemisen janoa ja siitä suoraan siirryin Leijapoikaan. Leijapoika oli hurja löyly ja kun se vaan pahensi janon tunnetta. Mies oli liekeissä. Monta viikkoa lukemisen nautinnon pilvessä. Taivaalla tuulten ajelehtivina milloin Iranin taivaalla milloin Afgaanistani, ja siellä Heratin, Kabulin ja aina Pakistanin rajalle saakka.

Tiesin sen, että Afganistanin suosituimmista kansan peleistä on Buzkashi (vuohentapo). Ja se on mielestäni ollut pelottavaa, kuten Espanjassa härkätaistelu. Mutta se oli uusi asia, että Afganistanissa harrastettu leijaa.

Hieno kirja, ja käännös on aivan upea. Jälleen sain nautittua viimeisen päällä upean hienosta käännöksestä. Farsinkielisiä sanoja / termejä oli käytetty, siksi muutekaan tuo puoli ei aiheuttanut minulle mitään ongelmia, mutta ne olivat kirjoitettu todella ymmärrettävällä tavalla. Talo moskeijan vieressä kaikki nimet ja farsinkieliset sanat oli kummallisesti kirjoitettu, etten saanut selvää.

Suosittelen ehdottomasti tätä hieno kirjaa.

Puhdistus

Teos: Puhdistus
Kirjoittanut: Sofi Oksanen
Silberfeldt Oy, 2012
Luettavaa 383 sivua

Millaista on kirjoittaa kurdien historiaa? Mistä se alkaisi ja mihin se jäisi. Miltä näyttää kirjoittaa suomen kiellä kurdinaisten historiaa? Ennen kuin aloitain lukea kirjaa mielessäni pyörivät toisenlaiset ajatukset kuin lukiessani. Viron historiasta ennestään ei ollut tietoa. Sen verran tietoa oli, että se kuului entisen Neuvostoliittoon valta alueeseen. Eräs lääkäri ystäväni toki joitakin juttuja oli kertonut. Hänen puheistaan sain käsityksen, että virolaisilla on ollut aina itsenäistymisen unelma, mutta kansana ovat kokeneet kovia. Keskiajan vaiheissa Eurooppaan veriset taistelut pysähtyivät Viroon ja lähihistoriassa, milloin saksalaisten miehittämänä ja milloinkin venäjäisten.

Ensimmäinen henkilökohtainen kokemukseni Suomessa virolaisista syntyi 1998 Tampereella suomen kielen kurssilla. Olin suorittamassa ensimmäistä suomen kielen kurssini ja opiskelijoita oli kolmen kurssiluokan kokoonpanossa. Luonnollisesti opiskelijoita oli monesta eri maasta kuten kielikurssilla on aina tapana. Keskenämme oli kilpailu siitä, että kuka edistyy kielen oppimisessa parhaiten. Tilanne oli hallussamme, kunnes eränä päivä alle kolmekymppinen naisopiskelija ilmaantui luokassamme, ja hän puhui sellaista suomea, ettemme oikeastaan ymmärtäneet.

Uteliaiden joukossa päivän lopussa jäin luokkaan, kunnes kaikki muut opiskelijat olivat poistuneet. Pettyneenä ilmaisimme huolemme opettajalle, että ei ole reilua, kun luokaamme otetaan opiskelijaa, joka puhuu täydellisesti suomea! Opettaja ei ollut yhtään aiheesta huolestunut kuin me. Nauraen opettaja vastasi meille, että ensinnäkin hän on tullut vain muutamaksi päiväksi, koska tarvitsee opettajalta kielitodistusta. Ja toiseksi hän ei puhukaan hyvin suomea, vaan sekoitus suomen ja eestin kieltä. Opettajamme osaa myös jossain määrin viroa.

Vuosien ajan silloin tällöin kirjailija Sofi Oksanne oli tullut tutuksi TV:ssä ja lehtikirjoitusten avulla. Tiesin, että hän on kirjoittanut kirjan, joka on saanut paljon huomiota, mutta henkilökohtaisesti minussa ei herättänyt minkäänlaista kiinnostusta. Eikä oikeastaan kiinnostanut ottaa hänestä selvää sen kummemmin. Viime vuoden puolella otin jonkun verran selvää hyvistä suomenkielisistä teoksista. Ja Yle-areenasta myös löysin jossain määrin aineistoa. Yllätykseni Puhdistus nousi parhaiden joukkoon. Vuoden loppuun mennessä Sofi Oksanen ja hänen Puhdistuksestansa oli minulle tullut kuin pyhä teema. Tammikuussa ostin Puhdistuksen. Kynnys oli noussut niin korkealle, että kun tuli vuoro lukea jännitys oli tiivistynyt. Pidin kirjan kädessäni kuin pyhä esine ja tekstin jokainen sana minulle li arvokasta. Lähdin hyvin varovaisesti, askel kerrallaan kuin etsien aarretta ja matkan varrella käänsin joka ikisiä kiviä.

Minulla ei ollut lupaa kyseenalaista ainuttakaan sanaa tai merkkiä tekstistä. Seurasin tarkkaavaisesti, kuinka kärpänen liikehti sihisten ja pörräten siipiä edes takaisin pihan ja huoneen välissä. Mitään ei voisi harpannutta keskittymistä. Teos, joka on saanut noin paljon huomiota ja ansainnut kansainvälistä arvostusta, on pakko olla jotain minulle ennalta näkemättä. Aivan kuin televisio laite oli 11-vuotiaana tai elokovateatteri 15-vuotiaana ihmeellisiä tapauksia.

Se oli tullut Talo Moskeijan vieressä kirjan jälkeen ja yhä syövämmälle lukemisen paratiisiin veti minut avuttomana. Aivan kuin teini kurdi poika rakastuu tyttöön ja silmät aivan hukkuneena tytön intohimoon ja seuraa häntä kuin pentu koira emojaan.

Nämä kaksi kirja peräkkäin tekivät minusta lukemisen narkomaanin. Elin niiden tarinoissa, olin niin kiintynyt niihin henkilöiin, että jopa yölläkin tulivat uneeni. Puhdistus herätti vahvoja tunteita. Viha miehiä, pahoja miehiä kohtaa, mutta sääliä ja armoa naisia.

Tulen aina arvostamaan Puhdistusta ja se on todellakin ansainnut arvonsa. Upea mestariteos.